Katson tanskalaista sarjaa, josta tulee mieleeni Munkin näytelmä Sana, vai oliko se Sanat? Muistaakseni se näytelmä meni jossain Tampereen teatterissa 1960-luvun puolivälin maissa ellei jo ennen. Joka tapauksessa siinä sarjassa on kysymys evankelisluterilaisen mielenmaiseman kummallisuuksista. Vääristymistä ja tuskaa on paljon, mutta eivät käsikirjoittajat ole tosikoita. Minusta sarja on käsikirjoitettu todella hienosti.
Elokuvasarjassa viitataan myös Sören Kierkegaardiin, jota en ole ikinä lukenut. Minulla on hänen kirjoittamansa Viettelijän päiväkirja kirjahyllyssä. Sen on suomentanut peräti V.A. Koskenniemi, joten tuskin voin syyttää huonoa suomennosta lukuhaluttomuudestani. Televisiosarjassa (jonka viimeinen osa tulee tänä iltana Ylen kanavalta 1) väitetään, että Kierkegaardia käytetään myös Tanskan yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Kuulostaa aika ihmeelliseltä tapaukselta, jos hän on filosofi. Ehkä hän ei ollut filosofi?
Hän kyllä on kertonut kärsineensä raskasmielisyydestä koko elämänsä. Hänen vanhempansa olivat hänen syntyessään aika vanhoja, isä 57- ja äiti 45-vuotias. Ehkä vanhempien korkea ikä on riskitekijä tulevalle lapselle? Nyt pitää sitten miettiä Kierkegaardia. Mutta mikä oli se tämän Munkin etunimi?
Otin yläkerrasta mukaan alakertaan slangisanakirjan. Pitää käydä joitakin juttuja Jennifer Eganin kirjassa Manhattan Beach vielä läpi, sitä kohtaa kun menevät sotatarvikelaivalla jossain Mozambikin tietämillä. Vai olikohan se sittenkin Cape Hornin kohdalla? Siinä ihmiset luovat suhteen toisiinsa ja se tapahtuu kielen rekistereillä. Siis englannin.
Sanakirja oli mustan pölyn peitossa. Täällä tuota pölyä on ollut kaikesta tästä rakentamisesta ja alkujaan siitä, että tekivät tuon täysin turhan uuden kadun läpi meidän kaupunginosaamme. Tämän kaupungin herrat ja rouvat käyttävät kaupunginosaamme läpikulkupaikkana! Täällä ei ollut tuon kadun rakentamisen aikaan edes thai-hierontapaikkoja!
Olen saanut istutuksi ensimmäistä kertaa tämän flunssan aikana aloillani ja etsityksi noita tekstinpätkiä. Paitsi tuosta Websteristä löysin yhden: azimuth. Se on vissiin zeniitti. Tai sen vastakohta. Tässä kirjassa on paljon sanoja merestä ja laivoista. Mutta vielä parempi on se, että dialogin avulla Egan selvittelee henkilöidensä suhteita.
Merimiehet ovat kamalia kiroilemaan. Elizabeth Seaman on sotatarvikelaivan nimi ja irlantilainen seilori on nimeltään Eddie Kerrigan. Hänen tyttärensä Anna esiintyy läpi kirjan. Eddie kyllästyi köyhään elämään New Yorkissa ja vain lähti. Oletan että hän on ollut merillä ennenkin. Ei edes Pearl Harborin jälkeen ole voinut olla niin, että kallisarvoisen lastin kuljettajina olisi ammattitaidotonta porukkaa.
Eddie hyppää tähän laivaan vuonna 1943 ja tulee takaisin vasta sairaalassa ja kuntoutuksessa oltuaan kun laiva on joutunut torpeedohyökkäyksen kohteeksi Mozambikin ja Madagaskarin välisessä salmessa. Laiva oli käynyt tankkaamassa Kapkaupungissa. Matkalla tehdään tuttavuutta ja Ed on ennen ollut matkalla yhdessä puosun kanssa, sen sijaan sähköttäjä on hänelle uusi tuttavuus. Sanailu on hienoa, siinä ovat kyllä käytössä englannin kielirekisterit hyvin rikkaasti, Sparks valittaa maidon vähäisyyttä:
”I’ll crawl across broken glass for a cup of milk like an opium addict for a pipe.”
”You might find opium better.”
Sparks snorted. ”It’s bad enough needing food and sleep and cigarettes, having to drag this fucking leg around. I can’t afford a habit like that.”
”I’ve seen cripples in opium dens.”
” Sure you have − trying to forget that they are cripples! How’s that for smarts - you’ve got a brace for your fucking leg and a monkey on your fucking back, and you think you’ve solved your fucking problem when all you’ve really done is stuck your head up your arse.”
(——)
”Your mother must have loved you, Sparks,” Eddie said.
”What on God’s green earth makes you say such a thing?”
” Just a hunch.”
”Well, you’d best taking those hunches of yours and stuffing them in your ear. My ma was the ward’s chief lush. She once puked in my bed trying to give me a good-night kiss! Holy mother of Christ, she was a pig, my ma, an absolute pig.”
” It’s a bad luck ” Eddie said. ”Talking that way about your mother.”
”The bad luck was having such a mother,” Sparks said.
Ja niin edelleen. Dialogi on elävää ja aivan ilmeisesti tähän yhteyteen sopivaa ja kohdallaan, tuntuu suorastaan autenttiselta. Mutta englannin rekistereitä on muitakin, esimerkiksi puosun korkeakulttuurinen tapa puhua. Hieno kirja varsinkin niille jotka ymmärtävät englannin erilaisia rekistereitä. Eikä tätä kirjaa lukeakseen niitä tarvitse erityisesti osatakaan, kunhan osaa oppia ja tuntee englantia nyt ainakin koulusta. Tässä puosun ja Eddien välistä dialogia:
”Making conversations has its uses, I will grant you, ” the bosun said. ”In the present case, however, the explanation strikes me as disingenuous for the simple reason that it ignores our unwavering acrimony. We are, as it were, beyond making conversations. Ipso post facto your statement cannot be taken at face value.”
”Do you talk this way to everyone?”
”What can be the purpose of your question, Third?” the bosun erupted, losing his bookmark and throwing up his hands in frustration. ”Do you intend it rhetorically or literally?”
”Literally,” Eddie said, not entirely certain of the difference.
Egan rakentaa tässä laivan miehistöstä pienoisyhteiskuntaa, myös yhteiskuntaluokat näkyvät. Puosu oli mustaihoinen mies eikä tietenkään suostunut jalallaankaan astumaan Kapkaupungin apartheid-viidakkoon. Merimiehet eivät ole sokeita. Samalla kirjailija pohjustaa kirjan käännettä, joka tapahtuu siinä salmessa sitten. Saksalaiset sukellusveneet odottivat vielä tätä yhtä alusta.
Laivan yhteisö on ehtinyt jo muodostua aika selväksi kun miehistö joutuu hyökkäyksen uhriksi. Egan ei tavoittele seikkailu- tai sotakirjan tarinallisuutta, mutta ehkä juuri sen vuoksi se näkyy ja sotakohtauksesta tulee elävä. Kirjan lopussa on pitkä lista eri arkistoja ja muuta taustamateriaalia, jota kirjailija on tarvinnut tämän kirjan kirjoittamiseen. Näin paksussa kirjassa on oltava selvä luuranko.
Tuskin kukaan nykyään valittaa rajojen rikkomista, genre-rajojen, romaaneissa. Toinen maailmansota alkaa olla historiaa. Sota suurimman osan aikaa kuuluu taustakumuna, lavastuksena New Yorkin satama-alueella, mutta sotatarvikkeiden laivaus oli oleellinen osa oikeata sotaa. Olin syvästi pettynyt kun tajusin, että rahtialusta nimeltä Elizabeth Seaman ei ollut olemassa ollenkaan. Googlaaminen tuotti viitteeksi vain Jennifer Eganin.
Potkaisin itseäni: kirjahan on romaani! Se ei ole tietokirja. Se kertoo, millainen oli maailmanlaajuinen sota, mutta romaani se on. Tässä tieto nivoutuu yhteen perheeseen. Kirjan kannalta oli välttämätöntä että Eddie säilyy hengissä tavatakseen ensimmäistä kertaa vuosiin tyttärensä Annan.
Luin kirjaa kovassa kuumeessa, pää oli alkuvaiheessa lasia ja jokainen liike sattui. Opin jollain hassulla tavalla välttämään silmien liikuttamista, siis jatkuvasti, muistin kääntää niskaani, en silmiäni. Nukuin ja näin omituisia unia ja heräsin ja rupesin lukemaan kirjaa uudelleen. Manhattan Beach on 438 sivun paksuinen. Siinä oli pitelemistä. Käsiä särki riivatusti, kuume kipuili ihan kaikissa nivelissä. Ja nyt sattuu niskaan.
On tärkeätä lukea kirjaa nyt, kun yhdeltä suurvallalta on katoamassa pohja typerän (poliittisen ja valtiollisen) järjestelmän myötä. Kyse ei ole ainoastaan presidentinvaaleista, kyllä ongelmat vaikuttavat perustuslaillisilta. Sellaista on ilmassa muuallakin.
Tässä kirjassa näytetään sitä Amerikkaa, joka on antanut mahdollisuuden sekasorron kehittymiseen. Korruptio on pääosassa. Egan käsittelee sodanaikaista New Yorkia: vastakkain asettuvat esimerkiksi nuorten naisten tarve elää itsenäistä elämää ahneiden gangstereiden raivatessa tietä kohti isompia omaisuuksia ja rikkauksia.
Ja onneton Eurooppa − kaikki sen sodat! Olisi niin paljon parempi jos maailma tarttuisi yhdessä työhön ja ongelmat saataisiin ratkaistuksi. Nyt vähän kaikkialla, myös Aasiassa ja Afrikassa miljonäärikerhot rikastuvat, kun samalla pitäisi ruokkia satoja miljoonia ihmisiä ja olisi keksittävä miten sateet saadaan tulemaan jälleen. Maailman kaikki monsuunisateet! Ja on pelastettava pohjavedet!
Ilmasto muuttuu ja nopeammin koko ajan. Näistä on puhuttu jo 1960-luvulla. Kukaan ei ole halunnut kuunnella. Tai aivan joku pieni porukka ehkä. Sellainen jolla ei ole valtaa.
Seuraan jotain pääni aloittamaa linjaa, joka todennäköisesti liittyy uniin. Ehkä flunssavirukseni astui johtoon aivoissa ja käy väsytyssotaa, johon tietysti liittyy kaikenlainen surrealistinen aineisto? Illalla ennen nukkumaan menoa luin loppuun Melanie Kleinin kirjan Kateus ja kiitollisuus. Siinä käytiin niin paljon läpi unia ja varsinkin analyytikkoon liittyviä unia, että oma nukkumiseni oli taas katkonaista.
Ehkä lapset saavuttavat eheytensä vielä. Osaavat nukahtaa kaikessa rauhassa. Mutta entä Syyrian lapset, entä rohinga-kansan lapset? Heidän mukanaan kuolee tulevaisuus ja toivo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista