Loppiaisaatto kuten haluatte

Olin influenssassa sen ajan jonka jonka se kestää, sisällä, nukuin, luin välillä jotain, söin huushollin toisen ihmisen tekemää keittoa. Siinä oli yksinkertainen resepti: tavallista kananlientä, jota myydään kuutioittain kaupoissa, ja siihen pilkottua inkivääriä. Aika yksinkertainen mutta tehokas lääke. Vähitellen on mahdollista ruveta nukkumaan niin että väsymys vähän hellitti. 

Nivelet kyllä naukuvat edelleen. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Täällä oli monen päivän myrsky, matalapaine, joka saa asiaankuuluvat ja asiattomat nivelten nesteet loiskumaan vasten hermoja joita on siellä täällä. Mutta ennen myrskyä kävin etelässä. Sekin on tehokasta, maiseman vaihtaminen. Kävin puhumassa muutaman päivän ajan tutun kissan kanssa. Rupesin tervehtymään kun kissa nukkui jalkojen päällä. Sitten kissan liesussa ollut ihminen tuli takaisin ja minä tulin kotiin.

Nyt yritän suoristaa selkäruotoa Pendolinon penkkien mutkalta. Kerran jo pääsin uimahalliin. Ihmiset toivottelivat toisilleen hyvää loppuvuotta. En oikeastaan huomannut vuoden vaihtumista. Kuuntelin myrskyn vinkumista katolla. Ei se onneksi lähtenyt rullautumaan pois, katto. Kun ruoto alkoi suoristua, rupesin kuuntelemaan radiota. Ylen Areena on ollut hyvä kumppani jo vuosia. Muutenkin radion Yle 1, koska se on ollut hyvä kulttuuriradio. Nyt siellä on kyllä jotain ruvennut muuttumaan.

Siellä tuli joku omituinen juttu aiheesta Leväluhta (joka on isokyröläinen suohauta noin 500-luvulta jaa), jonka vainajien muinainen DNA tuli luetuksi joulukuussa. Radio Variaation lukijoiden (näyttelijöiden?) lausunta oli vähän niin kuin lausuntaa. Selvää oli. Mutta se oli tehty tavattoman monotoniseksi. Siinä ei ollut sisältöä nimeksikään, pelkkää haikailua muinaiseen hauta-tapaan, siis vesihautoihin. Oikea kukkanen oli käsikirjoituksessa: vainajat ovat olleet kunnioitettuja naisia. Juuri päästiin sanomasta että naisia ja lapsia ja joitakin miehiä! Eivät tiedä. Sanovat että kunnioitettuja naisia, mutta sitten on lapsiakin ja muutama mies. Eivät ole ottaneet selvää. Eivätkä saa selvää, koska hautaa ei ole kokonaisuudessaan vielä edes tutkittu. Tyhjää tunnelmointia.

Saa tietysti tarinoita kertoa mistä tahansa. Mutta tarinoiden kertominen on taitolaji ja se on osattava. Tässä ei tuntunut olevan keskusta eikä sydäntä. Tarina lihavoituu silloin aivan itsestään, jos siinä on kunnollinen ydin.

Mutta sitten päästettiin asialle tehosteihmiset. Lausujan ääni asennettiin tulevaksi jostain kaukaa, himmattiin samalla. Siitä ei juuri saanut enää selvää. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun huomasin että verrattuna Radioateljeen äänisuunnittelija Pekka Lappiin, nämä tekijät eivät ymmärrä tekstin ja näyttelijöiden ja äänen yhteissointia. Sitten otetaan ja annetaan korville mössöä, jota kutsutaan ehkä radiofoniseksi (Radio Variaatio!) siksi, että otetaan tietty määrä ohjelmaa ja esitetään se sillä tai tällä volyymilla, mutta sitten vaihdetaan se monotoniseen seuraavaan moodiin, ilman että sisällössä mikään käskisi tehdä sellaista. 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun ihmettelen sitä, onko Ylen Opisto todella lopetettu. Mistä tulisivat enää radiota välineenä ymmärtävät ihmiset, elleivät Ylen työpajoista? Mistä noita tehosteihmisiä napataan? 

Käsittämättömintä tässä on se, ettei Yle tajunnut lukuisia Prix Italia -palkintoja voittaneen Radioateljeen loppumisen aikoihin (sitä ajettiin alas tosi hitaasti), että sen porukan pitäisi  antaa kouluttaa seuraajia. Radioateljeessa osattiin käyttää stereota, niitä ääniä joilla on suunta, tapaa millä saa tuotetuksi kuuntelijalle kokemuksen tilasta. Tässä Leväluhta-esimerkissä nuoriso tunnelmoi ”pohjanmaalaisessa” (suomeksi sanotaan että pohjalaisessa!) maisemassa hauta-ajatuksilla. 

Siinä ei ollut  paikan henkeä. Olen itse käynyt siellä jo pikkulikkana. Isonkyrön kirkkoherra vei. Mutta hän kuului sukuun, joten kyse ei ollut minkäänlaisesta ”kirkottamisesta”, vaan historianopetuksesta. 

Isä ajeli mopolla, mutta kirkkoherralla oli jo silloin auto. Isä oli opiskellut historiaa ja latinaa ja arkeologiaa, kirkkoherra sen sijaan teologiaa, mutta ilmeisesti miehet kuuntelivat toisiaan. Olin joskus kuuntelemassa ilman että ne tiesivät.

Minun oli pakko jälleen vaihtaa ohjelmaa. Radioateljeesta löytyi Markku Innon (äskettäin kuollut Markku Into), turkulaisen runoilijan tekstiin tehty kertomus jostakin käsittääkseni Raunistulan baarista, jossa tapahtui kamalia. Mutta tärkein juttu oli Kierkegaard. Aamu päättyi hyvin koska sain korvilleni höristämisen arvoista kuunneltavaa. Ei tarvinnut pinnistellä. Kierkegaardista puhuttiin Innon tapaisen tyypin ja tanskalaisen kesken. Tanskan yliopiston filosofian laitokselta sitten löytyi se Sören, joka siis ei ollut Viettelijän päiväkirjan kirjoittaja Kierkegaard, vaan joku muu. Se Sören istui alas siksi, kun runoilija istui baarissa mukanaan Kierkegaardin aforismi-kirja tai vastaava. Tanskalaisvierasta houkutteli turkulaisessa baarissa Kierkegaard suomalaisen runoilijan pöydällä vai oliko se vieressä siinä tuolilla. 

Olen kuullut Innon lukevan runojaan ja hän oli todella hyvä. Nyt ei ollut runoilijaa vaan näyttelijä joka oli todella hyvä. Se oli eleetöntä puhetta, mutta eläytyvää. Siinä oli asiaa koko ajan. Siinä oli tarina ja aivan tarinan lopussa vasta selitys siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Tavallinen tarina. Mutta kun kyse on Kierkegaardista, niin tottakai ihmisten oleminen ja ajatukset olivat se tärkein. Toivoisin että kulttuuriradiossa ymmärrettäisiin, mitä on runous ja miksi se on niin tärkeä asia ja aivan kulttuurielämän ydintä!

Ei tietenkään ole mitenkään yllätys että Kierkegaard tuli nyt aamuna näkyville. Olen toipumassa matkasta ja myrskystä heti sen päälle. Vuoden vaihtuminen ei ollut muuten ongelma. Joskus se nähtävästi tarvitsee tämmöisen draaman että pitää myrskytä. Ja tulomatkalla pääsin ison harppauksen eteenpäin. Jotain kautta olin tajunnut mistä Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja lähti liikkeelle ja pystyin lukemaan kirjaa. 

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että joskus jotkut kirjat vastustavat. Kummallista olisi jos erilaisten ajatusten risteyksessä kaikki vaihtoehdot avautuisivat yhtä hyvin ja nopeasti. Sellainen kaikkien ilmansuuntien samanaikainen avautuminen olisi tuottanut vain hirveän ajatuspuuron päähän.

Minun on ilmeisesti selitettävä tätä vähän tarkemmin vielä. Menetin kuuloni toisesta korvasta ja osin myös toisesta sikotaudin jälkitautina 11-vuotiaana. Nykyään lapsilla ei ole sellaista vaaraa, koska heillä on kolmosrokote, joka suojaa tuhkarokkoa, sikotautia ja vihurirokkoa vastaan. Se on ollut jo muutamille sukukupolville helpotus. Nyt on sitten ilmestynyt kansanliike Pohjanmaalla (kannattaa lukea Heikki Ylikankaan Kansanliikkeiden Pohjanmaa!) ja sen kannattajat eivät usko rokotuksiin. Täällä on paljon ihmisiä jotka sen sijaan tahtovat kuuroja tai puolikuuroja lapsia. Minulta hävisi lapsena moni ammatti kuulon myötä.  Silloin ei vielä ollut niitä rokotuksia, 1950-luvulla. 

Nyt olen varttikuuloinen ja tahdon kuulla kaiken mahdollisen jonka vielä voin, koska on keksitty kuulokojeet. Yritän jopa kuunnella musiikkia, vaikka siitä suuri osa on peruuttamattomasti menetetty. Kuulokojeet eivät pysty täysin toistamaan esimerkiksi klassista tai muuta konserttimusiikkia, intervallit ovat mitä sattuu.

Nyt on Loppiaisaatto. Muistan nähneeni sen äitini kanssa ehkä Tampereen Työväen Teatterissa joskus 1950-luvulla. Silloin oli tapana pitää ohjelmistossa muutama Shakespeare. Yksi niistä oli tietenkin Loppiaisaatto, toiselta nimeltään Kuten haluatte. Sitä lueskelen joka vuosi tähän aikaan. Shakespearen englanti on kaunista, pieni ote:

Twelfth-night; or, What you will

Scene V. Olivia’s house

—-

Clown: Wit, an ’t be thy will, put me into good fooling! Those wits, that think they have thee, do  very oft prove fools; and I, that am sure I lack thee, may pass for a wise man: for what says Quinapalus? ’Better a witty fool than a foolish wit’.

Enter Lady Olivia with Malvolio

God bless thee, lady!

Olivia: Take the fool away.

Clown: Do you not hear, fellows? Take away the lady.

Olivia: Go to, you’re a dry fool; I’ll no more of you: besides, you grow dishonest.

Clown: Two faults, madonna, that drink and good counsel will amend: for give the dry fool  drink, then is the fool not dry; bid the dishonest man mend himself, he is no longer dishonest; if he cannot let the blotcher mend him. Any thing that’s mended is but patched: virtue that transgresses  is but patched with sin; and sin that amends is but patched virtue. If that this simple syllogism will serve, so; if it will not, what remedy? as there is no true cuckold but calamity, so beauty’s a flower. The lady bade take away the fool; therefore, I say again, take her away.

Lasisen pään lukemisia

Katson tanskalaista sarjaa, josta tulee mieleeni Munkin näytelmä Sana, vai oliko se Sanat? Muistaakseni se näytelmä meni jossain Tampereen teatterissa 1960-luvun puolivälin maissa ellei jo ennen. Joka tapauksessa siinä sarjassa on kysymys evankelisluterilaisen mielenmaiseman kummallisuuksista. Vääristymistä ja tuskaa on paljon, mutta eivät käsikirjoittajat ole tosikoita. Minusta sarja on käsikirjoitettu todella hienosti.

Elokuvasarjassa viitataan myös Sören Kierkegaardiin, jota en ole ikinä lukenut. Minulla on hänen kirjoittamansa Viettelijän päiväkirja kirjahyllyssä. Sen on suomentanut peräti V.A. Koskenniemi, joten tuskin voin syyttää huonoa suomennosta lukuhaluttomuudestani. Televisiosarjassa (jonka viimeinen osa tulee tänä iltana Ylen kanavalta 1) väitetään, että Kierkegaardia käytetään myös Tanskan yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Kuulostaa aika ihmeelliseltä tapaukselta, jos hän on filosofi. Ehkä hän ei ollut filosofi?

Hän kyllä on kertonut kärsineensä raskasmielisyydestä koko elämänsä. Hänen vanhempansa olivat hänen syntyessään aika vanhoja, isä 57- ja äiti 45-vuotias. Ehkä vanhempien korkea ikä on riskitekijä tulevalle lapselle? Nyt pitää sitten miettiä Kierkegaardia. Mutta mikä oli se tämän Munkin etunimi?

Otin yläkerrasta mukaan alakertaan slangisanakirjan. Pitää käydä joitakin juttuja Jennifer Eganin kirjassa Manhattan Beach vielä läpi, sitä kohtaa kun menevät  sotatarvikelaivalla jossain Mozambikin tietämillä. Vai olikohan se sittenkin Cape Hornin kohdalla? Siinä ihmiset luovat suhteen toisiinsa ja se tapahtuu kielen rekistereillä. Siis englannin. 

Sanakirja oli mustan pölyn peitossa. Täällä tuota pölyä on ollut kaikesta tästä rakentamisesta ja alkujaan siitä, että tekivät tuon täysin turhan uuden kadun läpi meidän kaupunginosaamme. Tämän kaupungin herrat ja rouvat käyttävät kaupunginosaamme läpikulkupaikkana! Täällä ei ollut tuon kadun rakentamisen aikaan edes thai-hierontapaikkoja!

Olen saanut istutuksi ensimmäistä kertaa tämän flunssan aikana aloillani ja  etsityksi noita tekstinpätkiä. Paitsi tuosta Websteristä löysin yhden: azimuth. Se on vissiin zeniitti. Tai sen vastakohta. Tässä kirjassa on paljon sanoja merestä ja laivoista. Mutta vielä parempi on se, että dialogin avulla Egan selvittelee henkilöidensä suhteita.  

Merimiehet ovat kamalia kiroilemaan. Elizabeth Seaman on sotatarvikelaivan nimi ja irlantilainen seilori on nimeltään Eddie Kerrigan. Hänen tyttärensä Anna esiintyy läpi kirjan. Eddie kyllästyi köyhään elämään New Yorkissa ja vain lähti. Oletan että hän on ollut merillä ennenkin. Ei edes Pearl Harborin jälkeen ole voinut olla niin, että kallisarvoisen lastin kuljettajina olisi ammattitaidotonta porukkaa.

Eddie hyppää tähän laivaan vuonna 1943 ja tulee takaisin vasta sairaalassa ja kuntoutuksessa oltuaan kun laiva on joutunut torpeedohyökkäyksen kohteeksi Mozambikin ja Madagaskarin välisessä salmessa. Laiva oli käynyt tankkaamassa Kapkaupungissa. Matkalla tehdään tuttavuutta ja Ed on ennen ollut matkalla yhdessä puosun kanssa, sen sijaan sähköttäjä on hänelle uusi tuttavuus. Sanailu on hienoa, siinä ovat kyllä käytössä englannin kielirekisterit hyvin rikkaasti, Sparks valittaa maidon vähäisyyttä:

”I’ll crawl across broken glass for a cup of milk like an opium addict for a pipe.”

”You might find opium better.”

     Sparks snorted. ”It’s bad enough needing food and sleep and cigarettes, having to drag this fucking leg around. I can’t afford a habit like that.”

”I’ve seen cripples in opium dens.”

” Sure you have − trying to forget that they are cripples! How’s that for smarts - you’ve got a brace for your fucking leg and a monkey on your fucking  back, and you think you’ve solved your fucking problem when all you’ve really done is stuck your head up your arse.”

(——)

”Your mother must have loved you, Sparks,” Eddie said.

”What on God’s green earth makes you say such a thing?”

” Just a hunch.”

”Well, you’d best taking those hunches of yours and stuffing them in your ear. My ma was the ward’s chief lush. She once puked in my bed trying to give me a good-night kiss! Holy mother of Christ, she was a pig, my ma, an absolute pig.”

” It’s a bad luck ” Eddie said. ”Talking that way about your mother.”

”The bad luck was having such a mother,” Sparks said.

Ja niin edelleen. Dialogi on elävää ja aivan ilmeisesti tähän yhteyteen sopivaa ja kohdallaan, tuntuu suorastaan autenttiselta. Mutta englannin rekistereitä on muitakin, esimerkiksi puosun korkeakulttuurinen tapa puhua. Hieno kirja varsinkin niille jotka ymmärtävät englannin erilaisia rekistereitä. Eikä tätä kirjaa lukeakseen niitä tarvitse erityisesti osatakaan, kunhan osaa oppia ja tuntee englantia nyt ainakin koulusta. Tässä puosun ja Eddien välistä dialogia:

”Making conversations has its uses, I will grant you, ” the bosun said. ”In the present case, however, the explanation strikes me as disingenuous for the simple reason that it ignores our unwavering acrimony. We are, as it were, beyond making conversations. Ipso post facto your statement cannot be taken at face value.”

”Do you talk this way to everyone?”

”What can be the purpose of your question, Third?” the bosun erupted, losing his bookmark and throwing up his hands in frustration. ”Do you intend it rhetorically or literally?”

”Literally,” Eddie said, not entirely certain of the difference.

Egan rakentaa tässä laivan miehistöstä pienoisyhteiskuntaa,  myös yhteiskuntaluokat näkyvät. Puosu oli mustaihoinen mies eikä tietenkään suostunut jalallaankaan astumaan Kapkaupungin apartheid-viidakkoon. Merimiehet eivät ole sokeita. Samalla kirjailija pohjustaa kirjan käännettä, joka tapahtuu siinä salmessa sitten. Saksalaiset sukellusveneet odottivat vielä tätä yhtä alusta. 

Laivan yhteisö on ehtinyt jo muodostua aika selväksi kun miehistö joutuu hyökkäyksen uhriksi. Egan ei tavoittele seikkailu- tai sotakirjan tarinallisuutta, mutta ehkä juuri sen vuoksi se näkyy ja sotakohtauksesta tulee elävä. Kirjan lopussa on pitkä lista eri arkistoja ja muuta taustamateriaalia, jota kirjailija on tarvinnut tämän kirjan kirjoittamiseen. Näin paksussa kirjassa on oltava selvä luuranko.

Tuskin kukaan nykyään valittaa rajojen rikkomista, genre-rajojen, romaaneissa. Toinen maailmansota alkaa olla historiaa. Sota suurimman osan aikaa kuuluu taustakumuna, lavastuksena New Yorkin satama-alueella, mutta sotatarvikkeiden laivaus oli oleellinen osa oikeata sotaa. Olin syvästi pettynyt kun tajusin, että rahtialusta nimeltä Elizabeth Seaman ei ollut olemassa ollenkaan. Googlaaminen tuotti viitteeksi vain Jennifer Eganin.

Potkaisin itseäni: kirjahan on romaani! Se ei ole tietokirja. Se kertoo, millainen oli maailmanlaajuinen sota, mutta romaani se on. Tässä tieto nivoutuu yhteen perheeseen.  Kirjan kannalta oli välttämätöntä että Eddie säilyy hengissä tavatakseen ensimmäistä kertaa vuosiin tyttärensä Annan. 

Luin kirjaa kovassa kuumeessa, pää oli alkuvaiheessa lasia ja jokainen liike sattui. Opin jollain hassulla tavalla välttämään silmien liikuttamista, siis jatkuvasti, muistin kääntää niskaani, en silmiäni. Nukuin ja näin omituisia unia ja heräsin ja rupesin lukemaan kirjaa uudelleen. Manhattan Beach on 438 sivun paksuinen. Siinä oli pitelemistä. Käsiä särki riivatusti, kuume kipuili ihan kaikissa nivelissä. Ja nyt sattuu niskaan.

On tärkeätä lukea kirjaa nyt, kun yhdeltä suurvallalta on katoamassa pohja typerän (poliittisen ja valtiollisen) järjestelmän myötä. Kyse ei ole ainoastaan presidentinvaaleista, kyllä ongelmat vaikuttavat perustuslaillisilta. Sellaista on ilmassa muuallakin. 

Tässä kirjassa näytetään sitä Amerikkaa, joka on antanut mahdollisuuden sekasorron kehittymiseen. Korruptio on pääosassa. Egan käsittelee sodanaikaista New Yorkia: vastakkain asettuvat esimerkiksi nuorten naisten tarve elää itsenäistä elämää ahneiden gangstereiden raivatessa tietä  kohti isompia omaisuuksia ja rikkauksia. 

Ja onneton Eurooppa − kaikki sen sodat! Olisi niin paljon parempi jos maailma tarttuisi yhdessä työhön ja ongelmat saataisiin ratkaistuksi. Nyt vähän kaikkialla, myös Aasiassa ja Afrikassa miljonäärikerhot rikastuvat, kun samalla pitäisi ruokkia satoja miljoonia ihmisiä ja olisi keksittävä miten sateet saadaan tulemaan jälleen. Maailman kaikki monsuunisateet! Ja on pelastettava pohjavedet!

Ilmasto muuttuu ja nopeammin koko ajan. Näistä on puhuttu jo 1960-luvulla. Kukaan ei ole halunnut kuunnella. Tai aivan joku pieni porukka ehkä. Sellainen jolla ei ole valtaa.

Seuraan jotain pääni aloittamaa linjaa, joka todennäköisesti liittyy uniin. Ehkä flunssavirukseni astui johtoon aivoissa ja käy väsytyssotaa, johon tietysti liittyy kaikenlainen surrealistinen aineisto? Illalla ennen nukkumaan menoa luin loppuun Melanie Kleinin kirjan Kateus ja kiitollisuus. Siinä käytiin niin paljon läpi unia ja varsinkin analyytikkoon liittyviä unia, että oma nukkumiseni oli taas katkonaista.

Ehkä lapset saavuttavat eheytensä vielä. Osaavat nukahtaa kaikessa rauhassa. Mutta entä Syyrian lapset, entä rohinga-kansan lapset? Heidän mukanaan kuolee tulevaisuus ja toivo.

Muutos

Joka vuosi suunnilleen näihin aikoihin, ja aiemminkin säästä riippuen, kun silmut ovat puhkeamaisillaan haavan rungosta esiin, on rynnättävä jo aamuisin ulos ja tarkistettava tutut paikat.

On kylmä ja tuulee. Pohjoisnavan tuulet vallitsevat.





Tärkeintä on nähdä ovatko käärmeet tulleet jo koloistaan. Nuorilla käärmeillä on voimakkain myrkky. Haluaisin jo kulkea paljain jaloin. Tai ainakin istua kalliolle ja potkaista kengät jaloista.

Viime keväänä sisälle tuli kevättä pörräävä ampiainen, näki sivulle ojentautuneen käteni, suuttui ja pisti. Käsivarsi paisui pesäpallomailan näköiseksi. Oli otettava kyypakkauksen pillerit, koska henkeä alkoi ahdistaa. Eläinten myrkyt ovat samaa sukua.


Mutta e.e.cummings näkee jo vuorten tanssivan, näin:


when faces called flowers float out of the ground

when faces called flowers float out of the ground
and breathing is wishing and wishing is having-
but keeping is downward and doubting and never
-it's april(yes,april;my darling)it's spring!
yes the pretty birds frolic as spry as can fly
yes the little fish gambol as glad as can be
(yes the mountains are dancing together)

when every leaf opens without any sound
and wishing is having and having is giving-
but keeping is doting and nothing and nonsense
-alive;we're alive,dear:it's(kiss me now)spring!
now the pretty birds hover so she and so he
now the little fish quiver so you and so i
(now the mountains are dancing, the mountains)

when more than was lost has been found has been found
and having is giving and giving is living-
but keeping is darkness and winter and cringing
-it's spring(all our night becomes day)o,it's spring!
all the pretty birds dive to the heart of the sky
all the little fish climb through the mind of the sea
(all the mountains are dancing;are dancing)


Sisällä on siristeltävä silmiä vähän aikaa. Sitten palaan takaisin juuri jättämääni Søren Kierkegaardiin. Ohuen opuksen nimi on Anti-Climacus: Kuolemansairaus. Kristillis-psykologinen kehitelmä mielenylennykseksi ja herätykseksi.

Etusivulla ilmoitetaan Kierkegaardin julkaisseen teoksen, en tiedä onko kyseessä todella omakustanne, vai onko vuonna 1924 Werner Söderström Osakeyhtiö vain ajatellut että julkaiseminen ja kirjoittaminen on sama asia. Suomentaja on J.Hollo, enkä myöskään tiedä onko hän se sama J.A. Hollo, jonka nimen mukainen taidekasvatusyhdistys juuri perustettiin vastapainoksi ja lisävoimaksi Aalto-yliopistolle, joka onkin tällä viikolla ollut vastatuulessa.

Kuolemansairaudeksi osoittautui epätoivo. Kierkegaardin mietelmät ovat mielenkiintoisia. Yleensä sitä sanoo ääneensä kun joku menee kunnolla pieleen että olisin vajonnut maan alle häpeästä (tai tuskasta tai pelosta jne.). Epätoivo on osallinen ihmisparan elämässä silloin sun tällöin. Näin sanoo filosofimme:

Niin on epätoivo, tuo itseyden sairaus, kuolemansairaus. Epätoivoinen henkilö on kuolemansairas. Sairaus on kohdannut kaikkein jaloimpia olemuksen osia aivan toisessa merkityksessä kuin minkään sairauden ollessa kysymyksessä, ja kumminkaan henkilö ei voi kuolla. Kuolema ei ole sairauden viimeinen vaihe, mutta kuolema on alinomaa viimeinen. On mahdotonta pelastua tästä sairaudesta kuoleman avulla, sillä sairautena ja tuskana – ja kuolemana on juuri se, ettei voi kuolla. (s. 31)

Mutta löysin kävelyreissullani aivan toisenlaisen epätoivon osoituksen, sunnuntaiaamuna (ei, minulla ei ole digikameraa, joten kyse ei ole tästä päivästä, nyt tuossa näkyy olevan olutpullon siruja), vaikka todennäköisesti asianosaiset ajattelevat itsensä sankareiksi (”Selvisinpä siitäkin myrkytyksestä!”):