Paksujen cumulusten tumma päivä

Sain luetuksi läpi Paavo Haavikon proosatekstin Barr-niminen mies. Alkuunsa kutkutti se, että Yhdysvalloissa on oikeusministeri, sen numero 45:n valitsema mies, samanniminen, nyt ei kyllä oikein enää kutkuta. Olen lukenut siitä ministeristä, että se on ollut vähän joka puolella jo ennen eikä ole nuori eikä viaton. Vaikuttaa siltä, että vähän kaikkialla nuo vallan miehet ovat kummallisella tavalla marinoituneita. Niistä ei oikein ole enää mihinkään, mutta siellä ne vain istuvat ja tulevat rikkaammiksi ja lihavammiksi.

Marinoituminen edellyttää sitä että ovat syntyneet perheisiin, joissa pitää olla jonkun tietyn luokan ja puoleen jäsen. Sitten saa kasvaa niin vinoon kuin suku kestää ja ympäristö ja suku näyttävät kestävän. Tänään on EU-parlamentin vaalit, mutta ehkä joissakin maissa äänestetään myöhemmin, Suomi on edelleen itsenäinen valtio. Tuskin meillä tiedetään vielä tänä iltana keitä kaikkia parlamenttiin äänestettyjä, paitsi ehkä keitä Suomesta on menossa läpi. 

Vietän päivää pesemällä pyykkiä, koska ne saa ulos kuivumaan. Sade taukosi vähäksi aikaa. Pesen paksua ja aika vanhaa villapuseroa käsin. Koneessa pestessä siitä tulisi jonkun lapsen villapusero. Olen virkannut sen itse, mikä on kyllä huima saavutus. Yläkerrassa on yksi keskentekoinen. Ehkä se tulee joskus vielä valmiiksi. Kun on sunnuntai, voi istua siellä, kuunnella jazzia ja myöhemmin vielä Avaruusromua, radiosta.

Tässä tapauksessa, siis Haavikon kertomana (alunperin nimellä Anders Lieksman, Otava 1976) muistan kyllä joskus jo ainakin kymmenen vuotta sitten katsoneeni tekstiä, en ymmärtänyt siitä mitään. Haavikko jäi kyllä pitkäksi aikaa, koska on aika kamalaa jos edes tavallista proosaa ei enää pysty käsittämään. Tietysti minun pitäisi jollain tavalla selvittää oman pääni tila ensin. 

Teksti on hämäräperäinen ja monimutkainen seikkailukertomus. Pääosassa on pankkitili ja pari naista ja niiden äiti ja vielä sen äidin isä, ellei se ollut aviopuoliso. Pankkitili oli nukkuva, kukaan ei nostanut siitä rahaa, vaikka rahaa kyllä tilille maksetaan, ainakin ajoittain. Rahan alkuperää kyselee muutama ihminen, joilla ehkä on ystäviä siinä Kööpenhaminan pankissa. Kenenkään nimistä ei tule selvää:

”Joku sanoi Barrille että se yhtiö, se josta Barr oli kysynyt, joka toimi Tukholmassa, ja jonka säätiö omisti, se jossa Barr oli käynyt. Se. Se yhtiö omisti myös betonivalimon. Ja, se mies, se jota Barr kysyi ja joka katosi, se tutki betonivalimoita ja jäähdytyskoneita valmistavia yhtiöitä, ja tämän betonivalimon johtoa, ihmisiä, nimiä, se kyseli kyseli niistä, joku sanoi. Kuka? Barr ei muista. Eikä tahdo muistaa.”

Olen kyllä ajat sitten lukenut Haavikkoa ja tuo tuntuu tutulta, tyyli, se tyyli.

Paikka oli joku kööpenhaminalainen toimisto tai jotain sinne päin, asuntojakin siellä oli, sitten oli ranskalainen tai suomalainen jota käytiin tapaamassa Tukholmassa ja sitten taas oli Suomi, jonne oli hävinnyt joku ihminen. Barr-nimi liimattiin umpimähkään vähän kehen tahansa, mutta voi tietysti olla että hän oli poissa kaiken aikaa. Sitten on vielä kertoja, joka ei kertonut nimeään. Ranskalainen ei ollut ranskalainen, silläkään ei ollut nimeä. Niillä kahdella naisella oli nimi, mutta se putosi pois mielestäni. 

Teksti on sellaista, että siitä tulee absurdia aivan itsestään, yrittämättä. Siinä on esimerkiksi tarinoita siitä, että kööpenhaminalaisten asuntojen ulkopuolella jätetään laatikoita. Niissä on kaviaaria tai kallista ranskalaista viiniä tai vodkaa.  Silti kukaan niistä körmyistä, jotka pelaavat surrealistista peliään, ei ole erityisesti juhlivaa sorttia. Se tiedetään, että suomalaiset juovat, mutta ne juovat terävöityäkseen. Terävöitymisen taas tietää katsomalla silmiin.

Tuli mieleen joku amerikkalainen rajalaitoksia johtava henkilö. Viime viikolla hän sanoi, että tietää siirtolaislasta silmiin katsoessaan kenestä tulee kasvaessaan rikollinen, raiskaaja, huumekuski tai muu paha ihminen. Vaikutti siltä, että se körmy oli tosissaan sanoessaan niin kameralle. Maailman hankalia rajoja vartioivat ihmiset olisivat tietenkin kiitollisia jo siitä tiedosta että lapsia silmiin katsomalla tietää millaisia he ovat aikuisina. Sellainen voisi olla tarpeellinen tieto jopa aivan tavallisille pikkulasten vanhemmille. USA tuli kuuluisaksi nykyisiä rajoja vartioivan presidentin päätöksestä panna siirtolaisvanhempien lapset telttaleireihin ja häkkeihin. Lapsista ei tehty papereita, joten kukaan ei tiedä onko heitä enää edes olemassa.

Tukholmalainen betoniyhtiö kuulostaa epäilyttävältä, tulee mieleen salapoliisikertomus, jossa kilpailevia roistoja valettiin jaloistaan betoniin ja heitettiin mereen. Tai ehkä se oli jossakin pohjoismaisessa noir-leffassa (englanniksi Nordic Noir). Mutta olivatko betoniin valetut ihmiset roistoja vai hyviä ihmisiä? Yleensä fiktiossa liioitellaan sen mukaan mitä tarina tarvitsee.

Muistan kyllä kuulleeni Haavikosta että osaa olla hämärä ja ilmeisen tarkoituksellisesti. Pentti Saarikoski kirjoitti runokirjan nimeltä Hämärän tanssit, mutta siinä Hämärä oli vain suomennos kreikasta. Se hämärä oli Herakleitos, joka sanoi että kaikki virtaa.Tässä tarinassa on joku firma, joka lopulta tappaa jonkun pohjoiseen matkaavan ihmisen. Sitä ennen on tarina, jossa se pian kuoleva matkustaa nuoremman tilinomistajan äidin kanssa.

Suomalaisille ei jonkun tarinan henkilön mielestä ikinä pidä kertoa mitään, koska ne valehtelevat. Muistan yrittäneeni joskus ajat sitten kuunnella Haavikon kuunnelmaa jonka nimi on Barr-niminen mies, mutta luovutin kun en käsittänyt mitään. On kyllä mahdollista että minulla ei ollut vielä induktiosilmukkaa kuulokojeiden lisäksi. Olen nyt kuulon pudotessa pois melkein kokonaan huomannut, että  induktiosilmukka on ainut tapa jolla pystyn saamaan varmasti selvää edes uutisista.

Tässä asunnossa on korkea katto ja aina kaikuu. Meillä ei ole paksuja itämaisia mattoja ottamaan kaikua pois, vaan kasveja, mutta ei tänne sisälle oikeata metsää saa. 

Olen huomannut että uimahallissakin on erilaisia akustisia tiloja. Kuulen aika hyvin altaassa, mutta suihkuhuoneessa ja saunassa en. Kaakelit varmaan syövät ääntä ja kaiuttavat sitä pois korvien ulottuvilta. Kumma kyllä pystyn keskustelemaan vedessä venytellessä jonkun kanssa. Mutta aalloittainen  humina korvissa ei tule jos näitä kuulokojeita ei ole. Kuulon alentuminen aiheutuu jollain tavalla ilmanpaineen aaltoilusta sisäkorvassa. Paitsi että siellä on käsittääkseni jotain nestettä. Ilma puskee nestettä ulos?

Kuulon omituisuuden oheen sopii hyvin kyllä Haavikko. En minä erityisesti pidä sen tavasta kirjoittaa edelleenkään. Miksi ihmisen pitää vartavasten hämärtää tarinoitaan? Ei hämäryys niistä parempia tee. Ehkä hän olisi ollut parempi runoilija, jos ei hänen vaimonsa olisi ollut niin paljon parempi prosaisti? Ehkä. Marja-Liisa Vartion olisi suonut elävän. Hän kuoli uituaan kevätkylmässä vedessä. En ollut kyllä ennen sitä tapaturmaakaan ensimmäisiä heittämään talviturkkia.

Jostain syystä Haavikko tuntuu pitävän noista kenraaleista ja virkailijoista ja betonirakentamisesta. Barr-nimisen miehen jälkeen hän antoi Art House-kustantamon paksuun opukseen kuvauksen joistain Euroopan taisteluista vuonna 1915, mukana siellä on esimerkiksi Itävalta ja kenraaleita joiden nimet kuulostavat jugoslavialaisilta, vaikka en kyllä nyt muista mikä valtio siellä jossain on ollut. 

Bosnia? Vai Monte Negro? Tuntuu hassulta, koska juuri luin kirjan, joka kertoi niistä vuoden 1915 taisteluista, mutta Itävallan ja Italian välillä.  Kaikki nuo sodat! Pitäisi kuninkaiden ja presidenttien haastaa toisiaan kaksintaisteluihin sen sijaan että panevat tavalliset ihmiset sotimaan. Tuskin Balkanin betonityöläisillä on mitään Kaksois-monarkian tiilitehdastyöläisiä vastaan? Mutta tuskin ne valtaistuimilla istujat keltään kysyivät. Mutta lukemani kirja oli kyllä romaani eikä Grimbergin kansojen historia.

Hoboja ja ihmisiä

Perhekuvioilla on pitkät juuret. Sitä rajaa ei ollut merkitty, se on ollut näihin asti Kanadan ja USA:n raja. Nyt siihen juttuun herätti Jenni Stammeier puhumalla hoboista ja wobbleista (yks. wobblie). Kyllä minä tiesin, että niissä oli suomalaisia. 

Minulla on sukulaisia tai on ainakin ollut sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Mutta niistä sukulaisista kertoneet ovat kaikki kuolleet. Tuskin siellä suomea puhuvia sukulaisia enää onkaan. 

Stammeier oli tutkinut Siirtolaisinstituutin juttuja, instituutti on Turussa. Käsittääkseni on kirjoittanut siis kirjan myös suomalaisista hoboista. Ihmettelin että miksi Kanadassa, mutta muistin sitten että vuoden 1924 jälkeen suomalaisia ei enää päästetty Yhdysvaltain puolelle. Sen sijaan laivayhtiöt mainostivat Kanadan merimatkojaan siirtolaisille. Lupasivat työpaikat.

Taas on lähtenyt kävelemään yksi kirja, Gary Snyderin Loputtomat vuoret ja joet. En nyt lähde etsimään sitä. Snyder käynyt  IWW-haalilla ja nähnyt lievästi huojuvan  suomalaisen wobblien tulevan sieltä ulos. Se kyllä tapahtui Washingtonin valtion puolella. Olisiko ehkä ollut Tacoma? Ellei Spokane, joka tapauksessa intiaaninimi sillä paikalla oli.

Suomalaisia pidetty oikein ihmisinäkään, koska olivat mongoleja ja siis villejä. Ja intiaanit pitivät puolestaan suomalaisista. Amerikkalainenkin rasismi on ihmisten leimaamista, sehän on yhteisöllinen sairaus. Suomalaiset tekivät sen minkä osasivat, eli eristäytyivät, leiriytyivät keskenään.  Sitten tulivat välillä ulos metsästä tai vuorilta ja ostivat viinaa ja toikkaroivat kunnollisten jenkkien keskellä.

Tuo hoboilu on kyllä hauska juttu. Vaikka se on rankkaa elämää, niin se on silti vapaata. Siirtolaisten piti yrittää päästä töihin sinne missä töitä on. Mutta kun ei ollut rahaa, niin oli mentävä jäniksenä junaan.

Oli lähdettävä hobo-leiriin, kun ei saa töistä rahaa tarpeeksi. Voi se olla myös yhteiskunnallinen kannanotto. Hobot ovat laulaneet wobblie-lauluja, joita myös Pete Seeger osasi. Metsään meneminen oli luonnollista suomalaisille. Tukkityömaat ja kaivokset olivat ankaraa työtä ja lakot toivat rikkurit. Työläiset olivat niitä jotka ammuttiin. 

Löysin toisen Snyderin kirjan (Erämaan opetus, suom. Tero Tähtinen), joka on proosaa suurimmaksi osaksi, mutta siis tässä IWW-liikkeestä ja vuosi on 1954, paikka on tukkityömaa Oregonissa:

“Kerroin hänelle myös eräistä portlandilaisista piireistä, joiden keskuudessa oli herännyt henkiin kiinnostus anarkosyndikalismia kohtaan. Hän kertoi, ettei kukaan ollut puhunut hänen kanssaan Maailman työläiset –yhdistyksestä kahteenkymmeneen vuoteen, ja hän nautti siitä täysin siemauksin.” 

Snyder antaa tukkityöläiselle nimen: Ed McCullough, joka asui Sullivan’s Gulch –rotkossa Portlandin St. Johns’ssa, paitsi että St. Johns taisi olla vielä erillinen paikka tuolloin. McCullough oli vuonna 1954 jo 64-vuotias, niin että häntä ei voi enää haastatella. Tunsin minäkin yhden wobblien Portlandissa. Mutta vuosi oli silloin 1970.

Stammeier puhui Kalle Haatasen ohjelmassa, että laivayhtiöt mainostivat siirtolaisille nimenomaan että on töitä. Mutta työt loppuivat sitten kuin seinään vuonna 1929, kun tuli suuri lama. 

Nyt pitää merkitä tähän kaksi elokuvaa jotka näin. Kiitos Yle! Onneksi on vielä hyviä leffoja, aina välillä. Näin kaksi tarinaa jotka kertoivat, mitä maailmassa on.

Ensimmäinen tuli Uudestaseelannista, elokuva Musta ratsu oli kertomus maori-yhteisöstä, jossa oli gangstereita ja jengiläisiä, eivätkä lapset saaneet elää normaalia elämää. Se ei mennyt se elämä jälkiä jättämättä, koska valkoihoiset uudisasukkaat ovat ruvenneet johtajiksi. 

Tässä näkee taas, että ulkomaanuutiset jättävät aukkoja siihen, mitä kerrotaan koko maailmasta. Australian abot alkavat vasta nyt saada jonkin verran ääntään kuuluville. Heillä on ehkä helpompaa kuin Yhdysvaltain mustilla, jotka tuotiin aikoinaan Amerikkaan orjiksi.  Yhdysvaltain valkoihoiset eivät olleet käyttäneet rikkauttaan siihen, että olisivat rakentaneet vapaiden ihmisten valtakuntaa. Etelän valkoiset olivat siirtolaisia, mustat olivat orjia, mutta intiaanit lähinnä tapettiin pois päiviltä muuten vain. 

Maorit olivat pienessä yhteisössään keksineet tavan selvitä ongelmistaan ja se oli shakin pelaaminen. Se ei ole sotapeli, vaan älyn ja ajattelemisen kehittämispeli. Lapset opettaisivat sitten omille lapsilleen shakkia ja ajattelua myös. Kouluistakin alkaisi tulla parempia paikkoja joissa ihmiset viihtyisivät oppimassa. Elämä laajentuisi.

Tämä leffa oli 2010-luvulta, nyt pitää vain katsoa vielä tuota ohjelmaa että milloin se oli. Maorileffan ohjaaja oli James Napier Robertson, tärkeä elokuva. En ollut tullut ajatelleeksi, että syrjityt maorit olisivat ruvenneet väkivaltaisiksi jengiläisiksi.  Jengiläiset viettivät pahaa elämää ja lapset jäivät jalkoihin. Siksi juuri lapsille järjestettiin shakkikerho. Pääsivät Christchurchiin shakkiturnajaisiin.

Toinen leffa oli sitten näytelmällisempi. Maori-leffa oli on the road-leffa, tämä 1974 valmistunut elokuva oli sisätilojen juttu. Mutta niinpä se oli filmattu Rooman Cinecittassa.  Tämä elokuva on aika lailla Dirk Bogarden näyttelijäntyötä. Tulee mieleeni hänen pääosansa leffassa Kuolema Venetsiassa. 

Tämä palautuu Wienin natsiaikoihin ja siihen että keskitysleireissä miesnatsit käyttivät hyväkseen naisvankeja. Elokuvan nimi oli Yöportieeri.

Olen kyllä kuullut Lina Wertmüllerista ja Liliana Cavanista, jotka olivat leffan ohjaajia ja käsittääkseni edelleen elossa. Ohjaajia pidetään feministisen elokuvan pioneereina. Ylen esittelyssä leffan seksiä  kutsutaan sadomasokistiseksi.Vartijan ja vangin rakkaussuhde on vähän monimutkaisempi juttu kuin sadomasokistinen seksin laji. Virka keskitysleirissä antaa miehille huomattavasti valtaa aivan kaikessa. Kysymys on übermensch-miesten sieluntilasta, ajan supermaskuliinisuudesta ja kohdistuu siis myös naisiin. 

Tosin juutalaisnaisia ei varmaan pidetty edes ihmisinä. Tämä on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ongelma: miksi mennään kaiken aikaa äärimmäisiin ratkaisuihin, kun sivistyneessä yhteiskunnassa (joka siis Itävalta oli?) olisi mahdollista edetä korjaamalla yhteiskuntaluokkien väliset konfliktit niin, ettei leirejä tarvittaisi eikä olisi myöskään tarvetta antisemitismille saati sitten muulle shovinismille.

Uhrin ja alistajan minäkuva on täysin eri, aivan eri planeetoilta. En tiedä onko niiden korjaamista yritetty niin, että siitä olisi tullut jokin positiivinen muutos. Ehkä  ihmislaji on kehittymiskyvytön ja siksi on nyt lopettamassa itse itsensä itsekkyyteen ja kaikenlaiseen pahantahtoisuuteen.

Silloin ihmiskunta kyllä saakin mennä. Elämä ehkä ei silti vielä tähän lopu. Mutta länsimaiden sivilisaatiolla olisi toinenkin mahdollisuus. Juuri ja juuri vielä.  Yöpuolen ei tarvitse hallita ikuisesti. 

Tasavuosia ja Amerikan uutisia

Teen työtä varmaan monen mielestä vaivalloisesti, vaikka ei tämä minua haittaa. Kun luen paksua kirjaa, istun hyvällä tuolilla, jalat oikoisenaan edessä. Tuoli on muinoin Nurmossa asuneen Virtasen Karin suunnittelema ja hirveän hyvä istua tämmöiselle toispuoleiselle ihmiselle, jolla vasen jalkakin pelleilee toisen jalan kanssa ja yrittää kampata sitä. 

Kirja on polvilla ja pöydällä vieressä on muistikirja. Se rupesi täyttymään siitä yksinkertaisesta syystä että kirja oli niin täynnä kirjoitusta. Muistikirjassa on kaikenlaisia huomioita maailmasta, pitkiä pätkiä esimerkiksi luentomuistiinpanoja englanniksi, mutta missään ei lue, mistä oppiaineesta on kysymys. Olen vakuuttunut siitä, että olen siitä huolimatta käyttänyt luennot hyviin tarkoituksiin, yleensä kysymys on vain tiedontarpeesta.

Löysin muistikirjasta pienen jutun. Se on käsittääkseni Papan, siis isoisäni, kirjoittama johonkin amerikansuomalaiseen työväenlehteen. Voi hyvin olla vapunpäivän numero, ei aavistustakaan, joka tapauksessa aihe sopisi hyvin toukokuun alkuun monella tavalla:

“Uskovaiset sanovat että Jumala toisinaan kurittaa ihmistä tehdäkseen hänestä uskovaisen. Minä kuitenkin uskon, että nykyajan ihmisestä tulee sosialisti, vaikkapa hänelle rakkaudesta olisikin kuritusta ja nuhdetta lähetetty. Varma vakaumukseni on, että jos vielä tulee toinen demokraatti aika, niin eivät ihmiset enään kiittele sitä, että saavat nälkää nähdä, vaan vaativat oikeutensa, vaativat sen, minkä kapitalisti on säästänyt heidän työnsä tuloksista tulevaisuuden varalle. Mutta samalla he luovat yhteiskunnan, jossa jokaisella on oikeus nauttia omat työnsä tulokset ja jokaisella on myös mahdollisuus tehdä hyödyllistä työtä.” August Luoman

Tuossa on oikein kaunis ja hyvä ajatus. Olen sen verran paljon lukenut amerikkalaisia työväenlehtiä, että Papan kirjoittama ei tunnu ollenkaan oudolta. Tuossa on juhlallista kieltä. Eipä tuo kuitenkaan oikein propagandalta tunnu. Sitäkin olen niistä lehdistä lukenut. Muistan erityisesti suomalaisen lehden, jossa käytiin läpi kaivosonnettomuudessa kuolleiden tai vammautuneiden kohtaloa. Kokonaiset perheet tuhoutuivat sillä lailla. Muistan myös että kaivoksen omistajat eivät puhuneet kuolleista tai vammautuneista, korkeintaan kohtalon tuomasta onnettomuudesta, johon kukaan ei ole syyllinen.

Varsinkin Pohjanmaalta oli lähtenyt paljon ihmisiä mainareiksi tai lumperijäkeiksi tai muuhun kovaan työhön. Pappa oli ensin ollut töissä naulatehtaassa, sen jälkeen hän jäi työttömäksi ja joutui hakemaan työtä mistä sitä oli saatavissa. Silloin 1900-luvun alussa oli hyvä, että suuressa maassa oli jo paljon paikkoja joissa asui suomalaisia. Vaikuttaa siltä, että suomalaiset myös pitivät toistensa puolta. Mutta sitten toisenlaisissa lehdissä levisi kirjoituksia siitä, että suomalaiset ovat kansankiihottajia ja progandisteja, joita ei pitäisi ottaa töihin.

Kun mainarit jossakin menivät lakkoon ja rupesivat katsomaan että kaivoksen omistaja ei saa viedyksi töihin rikkureita, niin poliisit saattoivat avata tulen lakkovahteja vastaan. Myös suomalaisia kuoli noissa välikohtauksissa. Paljon varmasti köyhät siirtolaiset eivät voineet lakkoilla, koska siirtolaisilla oli usein mielessä käydä Amerikassa töissä jonkin aikaa, tarpeeksi että saisivat säästetyksi talon ostamista varten rahaa tai ehkä opiskeluun. Sen tiedän että Pappa säästi rahaa opiskeluun. Hän myös meni sitten opettajaseminaariin. 

Papan kotitalo ei ollut niin iso, että sillä olisi ollut ylimääräistä rahaa lasten kouluttamiseen. Papalle jäi kodistaan mieleen että maaseudulla oli paljon ihmisiä, jotka tahtoivat kouluun, mutta siihen ei ollut varaa. 

Seminaari on ollut yksi mahdollinen paikka. Yliopistoon pääsemiseksi pitäisi olla ylioppilastodistus. Muuta yhteiskunnan tukemaa opetusta ei vielä ollut, siis kaikille, kuin kansakoulu.

Myös vuonna 1949 oli kysymys myös lakoista, Suomessa. En tiedä oliko silloin lakkovahteja paikalla, mutta poliisi tai sotilaat avasivat tulen Kemissä lakkolaisia vastaan. Muistaakseni kaksi kuoli. Voi olla että useampikin, mutta tärkeätä on että lakkolaisia ammuttiin kohti. Kemi oli jollain lailla tärkeä paikka. Ehkä lakot ja/tai lakkomielenosoitukset oli lopetettava nopeasti, etteivät ne pääsisi leviämään. En muista kyllä että koulun historiantunneilla olisi ollut tästä poliittisesta murhasta puhetta. Ehkä sitä ei ole pidetty tärkeänä. Olin vuonna 1949 vasta 4-vuotias, joten omakohtaisia muistoja minulla ei ole. Muistan kyllä jotain muuta siltä ajalta, mutta tuskin olisin ymmärtänyt mitä tarkoittaa lakko. 

Siitä on nyt sitten tänä vuonna 70 vuotta. Eiköhän se ole ainut Suomen poliittinen murha II maailmansodan jälkeen. Köyhiä ihmisiä tietysti kuolee joka tapauksessa enemmän kuin hyvintoimeentulevia. Köyhät ovat kirkon sanoman mukaan aina keskuudessamme. En ole varma siitä mihin tuo viittaa, mutta jos lakko oli jatkunut jo kauan, niin tuskin niillä ihmisillä oli kovin paljon rahaa edes ruokaan enää.  Taivaallisia voimia on kovasti vähän. Voi se viitata myös siihen, että  jumalia ihmiset eivät näe tai kuule joka päivä, mutta köyhiä sen sijaan riittää muulloinkin kuin sapateiksi. On kirkko jossain myös antanut almuja, joiden antamista on pidetty ansiokkaana tekona.

Minusta kyllä on mielenkiintoista että Pappa kirjoittaa tuossa alussa Jumalasta. Hän on lähtenyt Amerikkaan aika nuorena. Kansakoulun hän ehti käydä, olla sitten joitakin vuosia talon töissä, sitten piti todennäköisesti ruveta lähtemään pois kotitalon ruokapöydän äärestä. Lapsia siinä perheessä oli kymmenen, joka ei ollut mitenkään harvinainen lapsiluku.  Iso lapsiluku tarkoitti sitäkin, että ei ollut kovin paljon kohtalokkaita sairauksia, jos olisi ollut, niin lapsia ei olisi noin paljon. On täytynyt olla suhteellisen hyviä viljavuosia, että kaikille oli riittänyt ruokaa.

Aikuisia ei töissä tarvittu kaikkia niitä kymmentä. Siksi lapsista moni lähti Amerikkaan. Ensin lähti yksi joka sitten kertoi millaista on ja muita tuli sitten perästä. Amerikan laivalippu ei ollut halpa sekään.

Pitäisi tutkia taas välillä Siirtolaisinstituutin arkistoja. Niitä ei kovin usein mainosteta. Tietoja instituuttiin kyllä tulee, koska ihmiset lähtevät edelleen pois maasta. Instituutti ei ehkä  ole Suomen kuuluisimpia, mutta siellä on monien esi-äitien ja –isien muuttotarinoita. Ehkä siellä on myös kertomus siitä, minkä takia Papan naulatehdas ei enää voinut pitää entistä määrää työntekijöitä? Pappa tuskin oli ainut suomalainen emigrantti siinäkään tehtaassa.

Mutta Papasta tuli sitten Suomessa lasten ja nuorten koulutuksen puolestapuhuja. Siirtolaiset eivät useimmiten osuneet kultasuoniin. Pappa ajatteli että se kultasuoni tarkoitti kasvatusta ja koulutusta kotimaassa, täällä silloisessa Suomen Suuriruhtinaan maassa. 

Sitten jälkeenpäin huomasin että Helsingin Sanomissa oli juttu Kemin mellakoista ja kuolemista, siinä vapun tietämissä. Olin itse korviani myöten uppoutunut lukemaan ja miettimään Leonardo da Vinciä. Sattui merkkivuosia: Leonardon kuolemasta on kulunut 500 vuotta ja Kemin lakoista vain 70 vuotta.

Lakot eivät olleet koulun historiankirjoissa. Ehkä ne nyt ovat kirjoissa ja kansissa. Mutta lukevatko lapset läksynsä? Olisi kyllä syytä tutkia historiaa. Tulevaisuudesta ei tiedä minkälaisia asioita lasten pitäisi ymmärtää, saati minkälaisia asioita heidän pitäisi oppia pysyäkseen hengissä.