Lenni ja kehityskeskusteluja

Tänään on ollut työpäivä jo varhain yöllä. Olen nähnyt mietityttäviä unia ja alan vasta nyt herätä, kello on kohta 3 iltapäivällä. Olen palvellut kissaa parhaani mukaan. Lenni ei puhu. Mutta aika nopeasti olen kumminkin oppinut tulkitsemaan hänen häntänsä, korviensa ja silmiensä kieltä. Aina en lue oikein: silloin hän suvaitsee upottaa terävät hampaansa tai kyntensä lähinnä olevaan ruumiinosaani.

Lenni saa aika säännönmukaisesti hepulikohtauksia, mutta kun olemme katsoneet miten hän liikkuu, niin olemme aika varmoja siitä, että kissa on edellisissä kodeissaan saanut juosta milloin tykkää ja lihakset ovat kunnossa. Ehkä hän on kotoisin maalta? Ja jos ei olekaan, niin kaupunkilaisjärkeä hänellä on vaikka kuinka. Ja päättäväisyyttä. Jos me emme ymmärrä mitä hän tahtoo niin pian ymmärrämme. 

Kuuntelin radiosta uusia äänilevyjä (Kare Eskolan ohjelma). Minulla on viimeiset pari vuotta ollut pitkiä ja paksuja kirjoja työprojekteina, joten lehtiä on siunaantunut luettavaksi. Toimitetut ohjelmat toimivat hyvin, koska kun musiikkitoimittaja puhuu, panen lehden sivuun ja kuuntelen, sitten kun musiikki alkaa, luen uudestaan. Vaikka toimittajat eivät ehkä olekaan kirjoittaneet juttujaan katkottavaksi, niin otan sen oikeuden.

Luin ulkoministeriön tiedotuslehteä nimeltä Kehitys. Siinä on artikkeleja kehittyvien maiden suunnalta ja etenkin kehitysyhteistyöstä. Ennen kehittyviä maita kutsuttiin III maailmaksi. Joskus 1960-luvulla meillä oli I maailma (johon Suomi luettiin kuuluvaksi, jostain syystä), sitten oli II maailma, johon kuuluivat esimerkiksi sosialistiset maat ja sitten oli vielä III maailma: suuri osa oli kolonisoituja maita, jotka olivat itsenäistyneet tai juuri itsenäistymässä.

Olin kiinnostunut siitä, mitä kuuluu III maailmalle. Kun olin keskikoulussa 1950-luvulla, meille opetettiin että Afrikan kartassa on valkoisia läiskiä. Kartoissa Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa, etenkin sen sisäosissa, oli tosiaan valkoisia läiskiä. Niiden tuntien jälkeen lukioon asti ne läiskät alkoivat pienentyä ja sitten niille alkoi löytyä myös nimiä.

Historiantunneilla kerrottiin siirtomaista. Olin lapsena käynyt kaupoissa joiden kylteissä luki siirtomaatavaroita. Kysymyksiin siitä, mitä siirtomaatavarat olivat, ei tullut selvää vastausta. Suomen historiassa taidettiin kertoa että Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita.  Sittemmin olen kuullut että saamelaiset Lapiksi kutsutulla alueella ovat asiasta eri mieltä.

Tähän jollain tavalla liittyy meidän pikkuperhettämme kohdannut onni: ovat sentään egyptiläiset appelsiinit päässeet tänne asti (Lenni ei kyllä niitä syö, päinvastoin alkaa ankarasti aivastella ja perääntyy hajun haistaessaan aivan kuten kaikki muutkin kissamme). Niiden laatikoissa ei enää ole egyptiläisiä leimoja kuten Nefertitin profiilikuvaa, mutta ilmeisesti Niilin deltan osuuskunnat ovat saaneet nyt jakelijoiksi espanjalaisia. Pari vuotta sitten niissä luki Outspan. Se taas oli eteläafrikkalainen tuotemerkki.

Muistan sen niiltä ajoilta kun 1970-80-luvuilla oli eteläafrikkalaisten appelsiinien boikotti. Se osaltaan vaikutti apartheidin loppumiseen. Apartheid oli Etelä-Afrikan valtion virallista rotusyrjintää, jonka mukaan mustat, ruskeat ja valkoihoiset ihmiset asuivat ja tekivät työtä eri paikoissa. Valkoihoiset olivat niitä, joilla oli rahaa, parhaimmat asuinpaikat ja jotka johtivat maata. Ruskeaihoiset kävivät kauppaa ja moni heistä oli alunperin kotoisin Intiasta. Mustat olivat alimpana ja heitä määrättiin bantustaneihin joista he eivät saaneet vapaasti muuttaa pois. Oli heitä paljon apartheidinkin jälkeen kotiapulaisina ja renkeinä.

Nefertiti-appelsiinit tulivat useimmiten ennen joulua. Nyt on tammikuu 2022. Mutta appelsiinit maistuvat edelleen yhtä hyviltä kuin ensimmäiset koskaan syömäni appelsiinit, joita saatiin 1950-luvun alussa.  Appelsiinit saivat lapsen kehittämään tarinoita mielessään, niitähän myytiin siirtomaatavarakaupoissa. Kartan valkoisten läiskien hedelmiä!

Näiden kahden aikuisen kannalta jälkiruoka on sitten selvä ehkä kuukauden ajan. Kissat eivät syö jälkiruokaa. Joskus ne syövät ruohoa, jonka tarkoitus on kauniisti sanoen puhdistaa vatsa. Ihmisille tulee hommaksi mattojen puhdistaminen oksennuksista. Kissat siis tarvitsevat jälkiruuakseen silloin tällöin rönsyliljan lehtiä, mutta myös traakki- eli lohikäärmepuun lehdet käyvät.

On merkillistä, että edelleen kehityskeskusteluissa on puhuttava demokratiasta tai sen vajeesta. Minusta koulu opetti siihen, että jos kerran meidän yhteiskuntajärjestelmämme on demokraattinen, niin se on ehdottomasti sitten maailman huippua. Nyt on tosin jossakin esitetty epäilyksiä siitä, ettei YK ole nimennyt Suomea maailman onnellisimmaksi maaksi vaan joku mainosyritys (?) olisi toistuvasti, viitenä vuonna peräkkäin tullut siihen tulokseen ja YK:n onnellisuusvirasto olisi kuuluttanut tästä koko maailmalle. Sen käsityksen olen saanut että yksi kriteeri olisi maan demokraattisuus.

Ehdin lukea Kehitys-lehdestä (joulukuu 2021) Teppo Eskelisen esseen ”Mitä tarkoitamme demokratialla ja keille se kuuluu?”. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden lehtori Itä-Suomen yliopistossa, yhteiskuntafilosofian dosentti. En ole varma siitä mitä tarkoittaa yhteiskuntafilosofia. Ehkä se on jotain sosiologian ja filosofian välissä? Juttu on hyvä.

Vuosikymmenestä toiseen tämä ongelma näkyy ja tuntuu. Sain takaisin kirjahyllyyni Matti Pulkkisen romaanin nimeltä ”Romaanihenkilön kuolema”, joka ilmestyi joskus 1980-luvun puolivälissä. Siinä kirjassa, joka piti lukea heti uudelleen, ovat juuri demokratia-kysymykset tärkein juttu. Pulkkinen kulkee autofiktiivisen oloisesti Pohjois-Karjalasta Tansaniaan ja Sambiaan ja sitten Ruotsin kautta Suomeen ja miettii miten kehitysapu toimii. Yksi kuva jäi mieleen: Valmetin traktori ruostumassa jossain satamassa.

Siinä voi olla kyse demokratiasta. Mutta voi se olla myös kulttuurinen juttu, esimerkiksi kysymys perheen sisäisestä tasa-arvosta. Naiset kuokkivat maata ja miehet pitävät siestaa puiden varjossa. Sensuuntaisia tarinoita on Anni Sumarin toimittamassa ja suomentamassa afrikkalaisten tarinoiden kokoelmassa nimeltä ”Daki, Daki” (Ducky, ducky?) (Sanasato 2015). Kirja ei ole mitenkään kitkerä tai katkera vaan hauska, tuntuu kyllä jostain syystä naisten näkökulmasta kerrotulta. Siellä Sierra Leonessa tai Beninissä, jossain päin Länsi-Afrikkaa, naiset puhuvat ja kertovat tarinoita. Ehkä he peräti laulavat niitä?

Siis: se traktori jäi ruostumaan satamaan sen takia, että miehet eivät oikein olisi selvinneet vaimojensa ja tyttäriensä kanssa? Olisi tullut avioeroja? Mies ei olisikaan voinut ottaa toista tai peräti kolmatta vaimoa sen takia, että kylän piti maksaa traktori, sen varaosat ja bensa? En tiedä miten Suomen kehitysapujoukot reagoivat tietoon ruostuvasta traktorista. Ehkä traktori oli annettu kehitysapuna juuri siksi että naisten ei tarvitsisi kuokkia maata ja järjestää ruokaa kylälle? Jos he olisivatkin halunneet käydä koulua? Ja tartuttaisivat oppimisen taudin tyttäriinsä?

En tiedä kuuluvatko perheen työjärjestykset kulttuuriantropologiaan, mutta oletan että kuuluvat.  Niistä ainakin Margaret Mead kirjoitti kirjassaan Coming on Age in Samoa. Kirjasta riitti meteliä vuosikymmeniksi sittemmin. Epäiltiin, että tytöt olivat petkuttaneet viatonta ja sinisilmäistä nuorta antropologia. Sitten oli koulukuntia, joiden mielestä Samoan haastateltujen tyttöjen suvut olisivat käskeneet heidän viedä anteeksipyyntönsä petkutuksesta Meadin korviin.

Parin viime vuoden aikana huomattiin, että maailma ei ole erityisen demokraattinen. Esimerkiksi Afrikassa ei ole ollut covid -pandemian rokotteita niin paljon kuin heidän väestömääränsä olisi tarvinnut. Rikkaat maat halusivat kaikki itselleen. Viimeisin virusvariantti oli sopivasti lähtöisin Etelä-Afrikasta. Ehkä demokraattiseen luonteenlaatuun ei kuulu solidaarisuus?
Vaikuttaa siltä että keskinäinen ymmärtämys ei ole edistynyt. Sitten: koska kysymys on kulttuurista, niin tuskin yhteistyöhön voidaan oppia asettamalla rangaistuksia, poistamalla ei-demokratiat ja aivan ehdottomasti yhteistyön piiristä. Antaa ihmisten tulla sitten omillaan toimeen kun eivät suostu muuttumaan.  Eskelinen kirjoittaa:

”Ylimielisen ja paikallisia olosuhteita ymmärtämättömän demokratiatyön ainut vaihtoehto ei voi olla se, että globaalin Etelän demokratialiikkeet hylätään ja tuomitaan kulttuurisista syistä epäonnistumaan.” (Kehitys, joulukuu 4. 2021)

Mökkipäiväkirjasta

16.7. 2019. Viime tai toissavuonna oli tähän aikaan terrori-isku Nizzan rantabulevardilla. Löysin vihkon jossa oli muistiinpanoja. Sitten löysin lehden viime vuodelta. Näkyi olleen hirmuhelle. Niin kuin olikin. Enkä jaksanut tehdä yhtään mitään.

Nyt satoi vähän, kesäsadetta. Mutta maa on kuiva. Pisarat hyppivät kuivien kivien yli. Pitää kysyä onko kuivuus jatkunut. Naapuri avasi ja sulki oven tuolla mäen takana. 

17.7.2019. Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Olin unohtanut miten hienosta kirjailijasta on kyse. Tässä on kokonainen aikakausi. Olin esimerkiksi unohtanut kuinka iso merkitys itärajalla oli.  Julkaisuvuosi oli 1985. Siitä ei ole kauan. Tiedän kyllä että joitakin kohtia tässä on syytä kyseenalaistaa, lähteet eivät ole kaikki kohdallaan.  Mutta Afrikka-kokemus ei perustunut pelkästään yhteen lähteeseen onneksi. Ja Neuvostoliitossa kulki vielä turisteja hakemassa halpaa viinaa.

Mutta Neuvostoliiton suhteen Pulkkinen osaa asettautua kärsivien itä-ihmisten asemaan. Sattuu olemaan niin että nyt samaan aikaan − Venäjällä − ei näy merkkejä siitä, että yhteiskunnan demokratisoituminen olisi etenemässä lainkaan. 

Pulkkinen kertoo yhden anekdootin:

KGB:n kuulustelija kirjailijalle: Miksi te aina valitatte? Meidän ansiostahan te kirjoitatte niin taitavasti.

Tuo voisi olla Radio Jerevan-vitsi, ehkä se onkin.  Mutta se ei ole silti ihan vitsi, vaan kertoo järjestelmästä. Sitten voi kysyä, että onko järjestelmissä kovasti paljon eroja. Ja miten niitä eroja lasketaan, mutta idästä ja lännestä on kirjoitettu muutenkin aivan tarpeeksi.

Sataa, on vähän kylmä. Romaanihenkilön kuoleman  löysin kirjaston asiakkaiden lahjoitushyllystä. On hölmö juttu, että oma alkuperäiseni on tuolla kolmen kilometrin päässä. Lainasin sen sukulaiselle, joka ei koskaan palauttanut sitä ja sitten otti ja kuoli. Kirja jäi siihen taloon. En usko että kirjaa on lukenut kukaan. Kun annoin kirjan lainaksi, mielessä kävi ajatus, että pitäisi kirjoittaa nimeni kirjaan. Mutta sitten ajattelin että mitä suotta, aina hän on ollut rehellinen. 

Pikkuradio kuuluu aika hyvin tässä rumassa tuolissa istuessani. Hyvä se tuoli on selälle, mutta hyvin kilpailtu paikka juuri siksi. Radiotoimittaja on kylässä Kaustisella ja siinä soitetaan pelimannimusiikkia. Kuulostaa siltä että soittavat Bachia. Siinä ei ilmeisesti ole mitään outoa, haastateltava on Kreeta-Maria Kentala ja kotoisin Kaustiselta ja soittanut aina. Ohjelmassa on tavattoman hieno tunnelma. No, Kaustisella kivetkin soivat. Olen asunut Kaustisen lähellä, vain Räyrinki oli meidän ja Kaustisen välissä. Ne olivat hyvää porukkaa, myös meidän kylässämme. Tarpeeksi kaukana kaikesta.

Rantasauna kuuluu olevan Perhonjoella, siinä rannalla. Ilmeisesti jonkinlainen sielunmaisema. Pulkkiselle se on juuri nyt laskeutuminen Tenstan T-banan asemalle. Pulkkinen laskeskeli tietävän oloisesti kuinka monenlaisia kivilajeja tunnelissa menee. Tensta on alimpana. Se taisi olla ensimmäisiä T-banan asemia. En muista enää asemien nimiä. Viimeisin, missä kävin kylässä oli Hässelby Gård. Päädyin puhumaan mustaihoiselle tiketinmyyjälle sekaisin englantia ja suomea. Myyjä hymyili. En saanut suustani ruotsia.

Mutta 1960-luvulla ei suomea uskaltanut puhua, ei varsinkaan jossain Slussenin lähellä. Olin edelleen arka sitä puhumaan 2000-luvun alkupuolella kun kävin siellä kylässä. Ystäväni on/oli luokkakaverini. Joitakin heistä jäi pysyvästi Tukholmaan silloin 1960-luvulla. Minä kävin vain kesätöissä. Viimeinen pesti kesti talven yli, mutta sitten lähdin Amerikkaan.

Pulkkinen halusi perustaa itselleen kodin Tenstaan. Sanoi jo katsoneensa itselleen naisen sieltä asemalta. Ajatella! Joillekin oli helppoa tuo muuttaminen. Minulla oli jatkuva huoli matkakassasta, että riittääkö se siihen asti kun ensimmäinen palkkapussi tulee. Pulkkinen oli ehkä minua vähän nuorempi, ehkä hän oli jo onnistunut saamaan Suomesta apurahoja. Hassua on se, että kirjassa lukee juuri tämän (Romaanihenkilön kuolema) olevan syksyn kirjapommi ja Gummerus oli jo ottanut toisen painoksen. Että nyt oli myyty on 20 000! 

Mutta kirjassa on kuvauksia rauhanmarsseilta, joissa suomalaiset luettelevat paikkakuntia ja toivoivat niihin rauhaa ja siunausta − jos se nyt siunauksista paranisi. Marssilta erkanee nuoria, jotka tahtovat päästä suurlähetystöalueelle. Nuoret heittävät kiviä, vanhemmat toivovat siunausta! Rauhanmarssi tuntuu enemmänkin vinksahtaneelta unelta kuin kirjailijan raportilta marssin jälkeen.

Nyt äsken kohtaaminen tiiran tai lokin kanssa (kyllä se on tiira!). Tiira ei pitänyt siitä että tulin laiturille. Oli jo ilta ja kuulosti siltä että tiira suoritti hälytyksen. Se huusi ja lensi minua kohti. Ei kuitenkaan hyökännyt.

Kun lähdin pois, saunan vieritse veden yllä lensi ensin yksi ja sitten toinen iso lintu. Huusivat niin lujaa että kuurot korvani olivat haljeta. Kurkia! Olen kyllä ennenkin tiennyt että linnut pitävät huolta toisistaan. Onkohan kurjilla nyt tällä järvipahalla pesä? Se kyllä kasvaa nopeasti umpeen, kun turvesoita ja metsiä aurataan. Ennen pesät ovat olleet metsän takaisella suolla. Ehkä nekin suot on jo ojittu?

Kaikki luontoalueet alkavat sitä myötä sortua. Ja mitä nämä tekevät kaikella sillä rahalla? Rakentavat niitä hirveitä tyylittömiä talojaan? Ne keski-ikäiset tyypit sitten lihovat ja ajattelevat ottavansa kaiken rakentamansa (rahan myös) mukaan uskomaansa toiseen maailmaan. 

Nämä yhteisöjensä kantavat voimat katsovat asiakseen ajatella kaikkia ihmisiä oman tietonsa tarpeessa oleviksi. Hölmöjä! Itsellään niillä ei ole minkäänvaltakunnan koulutusta, mutta jonkinlainen asema on, joka tarkoittaa sitä, että samaa tietä kun paino nousee, nousee myös arvovalta. Millä tavalla noita asemia oikein jaellaan? Onko ihmisille jaettu osaamisalueita, joista jokaiselle on jonkinmoinen lähetyskäsky? 

En käsitä miten joku ajattelee voivansa elää irrallaan siitä metsästä ja noista soista. Täällä on vielä parempi, pystyy sentään hengittämään. Kaupungeissa autot ovat vieneet ajat sitten hengitysilman.

Maa on menossa kyllä huonolle tolalle. Kaupungissa pystyn unohtamaan välillä. Maalla tämä tulee silmille. Jos ihmiset muuttavatkin pois, niin miksi edelleen pitää pilata järvet, tehdä vedestä mutavelliä?

Mietin minne ne vastarannan karhut päätyivät. Ehkä joku tietää, mutta en tunne mökkipaikalta enää ketään. Sekin lähetystyötä tekevä oli jostain muualta, piti kirpparia kirkolla. Ennen oli naapurikylässä joku neuvomassa suojelemaan tämän maapalan liito-oravien vuoksi. Vein sen anomuksen perille, mutta ilmeisesti se meni suoraan roskakoriin.

En muistanut Pulkkisen romaanihenkilön tapaamia puuhakkaita ruotsalaisia lainkaan. Pulkkinen kirjoittaa semmoista satiiria että nauran ääneeni välillä. Kun se haastattelijakaksikko ei vastaa johonkin haastateltavan repliikkiin, niin sitten sivulla lukee kursiivilla että Äänettömyys eli menevät hiljaisiksi. Se siitä puheesta kyllä ilmenee että kirjailija eli siis haastateltava ajattelee aivan jumalattoman lujalla äänellä. Ja sanookin koko ajan.

Tenstan asema! Nyt olen varma siitä että en ole ikinä käynyt siellä, koska Pulkkinen kertoo että aseman seinillä on kirjoituksia kaikilla kielillä, suomeksi myös. Ehkä Tukholman kaupunginisät ajattelivat rohkaista asukkaitaan? Pulkkinen kyllä leikkii kaiken aikaa stereotypioilla. Kirjailijalla on syytä huumoriinsa, ei siinä ole tyhjän puhumista. Sellaista vain mitä ihmiset itse sanoisivat istuessaan Kungsträdgårdenin leijonapatsaiden katveessa odottaessaan että patsaat heräisivät henkiin ja rupeaisivat murisemaan. Ne ovat hyviä leijonia. Mutta ovat siis Kungsassa eivätkä Tenstassa.

Ei minun tarvitse enää mennä Tukholmaan. Kaunis kaupunki se oli. Tuntuu tällä erää siltä, että nämä kaksi paikkakuntaa ovat tarpeeksi ja niiden kirjastot ja uimahallit. Järveen ei mudan keskelle oikein enää mahdu uimaan. Lukea voi kyllä missä vain.

Tänään aamupäivällä tuli eräänlainen herätys. Kahdessa kirppiksessä oli naisia myymässä ja kun kysyin pannunmyssyä, kukaan ei tiennyt mikä se on. Sitten yksi nuorehko nainen heräsi siinä kohtaa kun sanoin että en kestä ajatusta lopunelämän kestävästä teepussien liottelusta. Ai jaa!

Ilmeisesti elän omituisessa maailmassa. Ja naapuri tuli tervehtimään meloen suppo-laudalla (?). En ole ennen nähnytkään. Luulin että se oli pikkulapselle annettava pyllyyn tökättävä kuumelääke. Live and learn!

Odotan että jossain ilmenee uudelleen se kunnon tavallinen maanviljelijä. Sellaisia oli minun lapsuudessani. Minulla oli varmaan toivorikkaammat ja sinisemmät silmät. Mutta kyllä silloin isännät kylvivät ja niittivät joka vuosi. Nyt on liian kuivaa hyväksi viljavuodeksi.

Syntymäparkaisuja

Eilen kuoli kirjailija Matti Pulkkinen. Hän kirjoitti lyhyen mutta hyvin painavan tuotannon. Minua vuotta vanhempi kirjailija oli ajatellut isoista kirjoistaan saaneensa aivoinfarktin, joka sitten lopetti hänen kirjailijantyönsä.

Kun kuulin hänen sairastuneen vuonna 1988, arvelin aivojen kielellisen kohdan saaneen aikaan sairauden. Kirjat olivat voimakkaan ekspressiivisiä ja paksuja järkäleitä, jotka eivät juuri jättäneet lukijalle hengähdystaukoa. Kirjoittamisen on täytynyt olla kova ponnistus.

Luin Pulkkisen esikoiskirjan Ja pesäpuu itki, kun sitä suositteli tuttu suomen opettaja. Meille oli syntynyt uusi maaseudun kuvaaja ja olin siitä iloinen. Vuosi oli 1978. Suomi oli siinä vaiheessa enimmäkseen tyhjentynyt Etelä-Suomeen ja Ruotsiin Suuren muuton aikana, mutta minä olin juuri muuttanut maalle perheen kanssa Helsingistä. Minusta kokonaisen kansan liikekannallepanossa ei ollut mitään järkeä. Lähellä Pulkkisen asuinpaikkaa, Kainuussa, on toisen itäsuomalaisen taiteilijan, tanssija Reijo Kelan suuri pellolle rakennettu teos Hiljainen kansa. En ole varma missä pitäjässä ja millä kohtaa teos on, mutta oletan itäsuomalaisten suunnilleen sen paikallistaneen.

Kun itse näin kylien tyhjentyvän, kun kuulin ihmisten puhuvan koulujen, pankkien, kauppojen loppumisesta, en voinut muuta kuin siunailla että minulla sentään on auto. Auto oli tilapäisratkaisu. Se mitä olen kuullut asumistani alueista nyt on pahempaa kuin olisin voinut kuvitella. Ihmisiltä on viety jopa puhelinlinjat. Ei ole kylätielle syytä pysähtyä kuuntelemaan lankojen huminaa. Pesäpuu-kirja kertoisi näistäkin, jos se olisi ilmestynyt nyt.

Puhelinlankojen humina ei ole turhanaikainen ääni. Se oli lapsuudessa 1950-luvulla oikeastaan ainut ääni joka tieltä iltaisin  kuului. Päivisin kuului kaikkialta työn ääniä – ja meidän lasten huuteluja lahden yli kavereille. Elämää oli, se ei ollut mennyt vielä pois.

Seuraava kirja Elämän herrat oli aivan erilainen kirja ja sen luin kiinnostuneena siksi, että mahdollisesti ihmiset keksivät kuitenkin keinoja auttaa itseään ja ympäristöään. Kirjan aihe oli psykoterapia. Frank Lake oli saattanut alkuun terapian, jossa ihminen opetettiin käymään syntymänsä läpi uudelleen. Terapiat olivat ryhmäterapioita, niistä kuulin ainoastaan tarinoita, mutta käsitykseni on, että terapia-muoto oli käytössä aika yleisesti.

Ennen tätä päivää en ollut tiennyt, että Pulkkinen oli opiskellut psykoterapiaa muun muassa Sveitsissä ja että terapian tulo Suomeen oli osin hänen työtään.

En tiedä parkaisivatko ihmiset terapiasession lopuksi vai eivät. Varmaan heitä on rohkaistu karjaisemaan ja kiljaisemaan. Näin kuvitetun esityksen kirjan aiheista Vaasan kaupunginteatterissa joskus aika pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Silloin 1980-luvulla Pohjanmaalla oli vielä useissakin teattereissa niihin vartavasten töihin hakeutuneita ihmisiä, jotka muodostivat sitten ryhmän, eräänlaisen ensemblen, ja sai aikaan uudenlaista teatteria. Asuin kaukana kaupungista, mutta ystävien kanssa järjestimme kyydin ja itsemme teatteriin, koska aihe ja kirjailija varsinkin kiinnosti meitä.

Esityksen jälkeen oli keskustelu. Sellaisiakaan ei ehkä enää kovin usein teattereissa järjestetä. Ne ovat työläitä, koska suomalaiset ovat ujoa väkeä eikä heitä välttämättä saa juomaan alkoholia puhehalujen lisäämiseksi, ei vaikka olisi viikonloppu. Teatteri on nimittäin ollut suhteellisen arvokas paikka. Se ei ole ollenkaan sama asia kuin seurannäyttämön esitys. Niitä oli tuolloin vielä olemassa useammassakin pitäjässä. Pitäjässä saattoi jopa olla useampi seurantalo, jossa pidettiin iltamia.

Olin muuttanut maalle katsoakseni joidenkin vanhojen sukulaisten perään. Ei siinä mitään erityisen epäitsekästä ollut, kyse oli vanhuksista, jotka olin tuntenut aina ja tahdoin edelleen kuulla tarinoita menneistä ajoista. Minusta sellainen vaihtosuhde, että lämmittää saunan, tekee ruokaa ja huolehtii edes alakerran kunnolla siivotuksi parin kolmen illan tarinoiden palkkioksi on todella hyvä.

Matti Pulkkisen seuraava romaani, Romaanihenkilön kuolema, oli sitten sellainen, jonka tulin lukeneeksi arvostellakseni sen. Siitä oli äärettömän vaikea kirjoittaa, koska se ei pysynyt missään raameissa, siis se kirja. Kirjan nimen olisi pitänyt siitä jo varoittaakin. Jostain syystä kirjasta nousi meteli. Käsitän että meteli koski lähetyssaarnausta ja kehitysaputyötä, kumpaakin, jotka Romaanihenkilön mielestä olivat täysin pielessä. Sittemmin olen kuullut useampienkin kehitysapuihmisten sanovan että vikaa on monessa asiassa. Niitä on kuulemma vaikea ruveta edes listaamaan.

Sitten iski aivohalvaus kirjailijaan. Hän joutui opettelemaan kirjoittamisen alusta asti. En ole lukenut hänen viimeistä kirjaansa, Ehdotus rakkausromaaniksi, joka ilmestyi vuonna 1992. Ei ole mitään erityistä syytä miksi en ole sitä lukenut, on vain ollut joitakin muita ajankohtaisia kirjoja silloin.

Mutta ajattelen noita kolmea ensimmäistä kirjaa ja minusta niiden perusteella voi sanoa, että meillä on eiliseen asti elänyt keskuudessamme poikkeuksellisen hieno kirjailija. Pulkkinen on kyllä varmasti muuttanut oleellisesti suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta. Olen ajatellut että yksi syy hänen lahjakkuuteensa on varmasti ollut Itä-Suomesta peräisin ollut voimakas kielen taju. Oikeastaan olen aina ajatellut, että läntisen ja itäisen puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on iso ero.

Itäiset ihmiset saavat minut kadehtimaan kieltä, jonka he saavat synnyinlahjanaan. Aina välillä pysähdyn kuuntelemaan kotomaakuntani puhetta, silloin tällöin. Ei sekään ole huonoa kieltä. Mutta se ei tartu eikä ilmaise aivan niin kovaäänisesti ja selvästi kuin itäsuomalaisten kieli. En pidä eroa pahana, on hyvä että suomea on monenlaista.

Mutta silti olen vähän kade. Sillä 6-vuotiaaksi saakka olen itse ollut itäisen puheen piirissä. Kyllä se kieli on muistissa, vaikka en enää osaa puhua saati kirjoittaa sitä. Kun perhe muutti, se otti lapset mukaansa. Lapsilta ei kysytty mitään.

Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema jäi lainaksi yhdelle vanhukselleni. Nyt talossa asuvat vieraat ihmiset. En tiedä miten kirjalleni kävi. Mutta epäilen että sitä kukaan on koskaan lukenut. Sitähän pidettiin vaikeana teoksena.

Täällä on kevät ja kaikenlaisia kukkia on puhjennut nupuista, rehotus vallitsee. Keväät ovat vanhusten ja sairaiden kuoleman aikaa erityisesti. He eivät kestä valon äkillistä lisääntymistä.