Kenraali Custer ja lakotat

Eilen kävin katsomassa joutseniani. Siinä ne patsastelivat keskellä lahtea. Oli niillä työn tynkääkin, niiden piti putsata itseään. Viimeksi kun kävin niitä katsomassa yli viikko sitten, siihen tuli katsomaan toinen vanhempi nainen, kun lepäsivät siinä koivujen alla ja sanoi vähän moittivasti, että ovat niin likaisia. Yhdellä oli kaula ruskeana.

Osoitin kädellä siihen merenlahden suuntaan. Kyllä se tiedetään, että pohja on täynnä myrkkyjä, mutta kun lisäksi ihmiset avaavat talojen viemärinsä kohti sitä merenlahtea. Ei näin mones kerta oikein tunnu enää vahingolta, vaan tavalta toimia. Nainen sanoi että joutsenet ovat valkoisia ja ylväitä. Niin ne taitavat olla Yrjö Kokon Laulujoutsen-kirjassa. Mutta Kokko puhui Lapista jonne nämä laulujoutsenet muuttavat keväisin. Syksyisin lähtevät mahdollisimman myöhään, keväisin liukuvat alas lahdelle jään päälle.

Siellä näkyi kymmenes joutsen kauempana uiskentelemassa. En nähnyt sitä läheltä, mutta ei näyttänyt poikaselta. Nämä seitsemän poikasta ovat selvästi harmaita. Ja se viimeviikkoinen ruskeakaulainen oli saanut kaulansa huuhdelluksi. Joku näillä kävelyilläni pysähtyi kertomaan että syksymmällä on ollut kyllä muutakin joutsenporukkaa tässä. Kokoontuvat lähteäkseen. Tai sitten tuo yksinäinen voi olla tämän vanhan parin edelliskesäinen poikanen. Katselin sitä, eikä sen lähistöllä näkynyt muita isoja lintuja. Eivät kai joutsenet heti ensimmäisenä kesänä pesi? Olen kyllä lukenut semmoistakin, että joutsen voi olla harmaa vielä seuraavana keväänäkin. 

Isompien vesistöjen rannoilla on ollut jo isoja parvia. Eilen joku kertoi että hanhet ovat muuttaneet viime viikolla jo. Ja kurkia on mennyt nyt.

Pihalla näkyy paljon pikkulintuja. Kun lehdet ovat vielä tiukasti puissa kiinni, niin en osaa sanoa mitä ne ovat, pujahtelivat lehtien väliin ja tirskuttivat. Talitinttejä ja västäräkkejä on kyllä näkynyt. Ja tervapääskyt  lähtivät jo muutama viikko sitten. Ne taitavat mennä Niilin yläjuoksulle asti. Jotkut meidän joutsenemme menevät vain Tonavan suistoon. Tai Ranskan isoille joille, jotka nekään tuskin ovat hirveän puhtaita enää.

Nämä joutsenet eivät kovasti enää ihmisiä säiky. Poikasten vanhemmat olivat kyllä kaula pystyssä heti kun ihmisiä lähestyi, silloin viime viikolla, kun olivat päiväunilla koivujen alla.  Kyllä ne pitävät poikasista huolta, vartioivat. Sitten täytyy vain toivoa että niillä on talveksi puhtaampi vesistö kuin tämä.

Eilen ne kyllä kuulivat kun tulin lähemmäksi ja avasin kameran, mutta eivät enää säikähtäneet, niin kuin  poikaset joskus kuukausi sitten säikähtivät. Kamerasta tulee selvä klik-ääni, ehkä useimmat ottavat kuvia puhelimillaan. Minulla ei sellaista puhelinta ole. Enkä sellaista tarvitse, toivottavasti ikinä. Siinä on teksti niin pientä että ei sitä näe lukea.

Tuntuu kyllä edelleen oudolta täällä kotona tämä hiljaisuus. Korvani eivät toimi muutenkaan, mutta nimenomaan ne lasten äänet jäävät puuttumaan. Tänään satelee vähän väliä, ei paljon, mutta sen verran että lapset eivät mene ulos. Korttelin lapset ovat etelästä tulleita eivätkä ole tainneet tottua jatkuviin sateisiin. 

Viikko sitten olin kuulemassa viiden lapsen kiljumista ja leikkimistä ja se oli särkeä korvat. Nyt tajuan että rupesin ilmeisesti tottumaan siihen jo. Samanlaista meillä oli kommuunissa Hesassa, viisi lasta touhusi yhdessä, vaikka ei heitä samaan aikaan tainnut viittä olla. Sotken vuosia kun  niistä ajoista on jo yli 40 vuotta. Olisivat ehkä voineet olla, mutta vanhin oli ehtinyt syntyä jo ennen kommuunin perustamista. 

Katselin niitä lapsia ja mietin miten onnekkaita he ovat. Maailmassa on valtavia pakolaisleirejä ja niissä on sekä naisia että lapsia. Pahinta on että Suomen hallitus ei tee päätöstä Syyrian pakolaisleirin suomalaislasten hakemiseksi pois. Ne lapset ovat  Suomen kansalaisia. Niin ovat suomalaisia ne äiditkin, mutta heidän poishakemistaan ei ilmeisesti suunnitella ollenkaan. 

Onhan tämä ongelma. Äidit ovat menneet sinne Isis-morsiamiksi, ilmeisesti sellaisen pitää hyväksyä sharia-lait ja kaikki. Mutta Suomi on allekirjoittanut ja ratifioinut lasten oikeuksien sopimuksen. Niin ja ihmisoikeussopimuksen. Mutta kaikesta huolimatta Suomen kansalaisuutta ei ehkä voi ottaa pois äidiksi tulemisen vuoksi? En oikein käsitä tätä kuviota.

En tiedä onko missään päin maailmaa käsitystä siitä, voiko fundamentalistisesta uskosta parantua. Tarkoitan sellaista uskontoa joka pitää sotimista välttämättömänä, että siis olisi jonkinlainen pyhä sota. Uudelleenkasvatusleireillä puolestaan on totisesti musta maine kun ajattelen esimerkiksi Pol Potin hirmuhallintoa Kambodjassa. 

Maailman hirmuvaltiaat eivät ole suinkaan kuolleet, mutta koko Taliban-al-Quaida-Isis -juttu on käsittämättömän takaperoinen juttu. En käsitä sitä nimenomaan sen takia, että se tuntuu itsetuhoiselta. En tiedä onko olemassa enää muunlaisia lapsia ja naisia tuhoavia yhteisöjä kuin uskonnollisten fundamentalistien yhteisöt. Jonkinlaista kollektiivista hulluutta? 

Sinänsä patriarkaatti tietysti voi hyvin. Tuskin se on ikinä missään kannattanut tyttöjen koulutusta. Tytöt menevät kuitenkin naimisiin, mitä he koululla. Kaikkialla maailmassa tasa-arvosta puuttuu isoja palasia. Naiset eivät ole ihmisluokka, he eivät ole edes vähemmistö, vaan kyllä heitä on yli 50% ihmisistä. Aivan tavallisen patriarkaatin mielestä äitien ei ole välttämätöntä osata lukea ja kirjoittaa, riippuu tietenkin perinteistä? Miten se jälkikasvu sitten tulee löytäneeksi sivistyksen pariin? Tai oppii edes lukemaan ja kirjoittamaan?

Se ehdotonta valkoisten miesten ylivoimaa kannattava porukka niputtaa orjuutettavien joukkoon vielä tummaihoiset miehetkin, vaimoineen ja lapsineen tietenkin. Ihmiset ovat aina matkustaneet, asettuneet jonnekin ja ruvenneet toimimaan yhdessä jo paikalla olijoiden kanssa. 

Ajattelen yhtä Floyd Westermanin biisiä: ”And you came to this land because you wanted freedom, but that you have forgotten now that you are free!”, joka on osa tarinaa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista. Floyd Westerman kuului muistaakseni lakota-heimoon. Tuon älppärin nimi oli Custer died for you sins, jossa nimilaulussa kerrotaan Little Big Hornin taistelusta. Se oli viimeinen ja päätyi valkoihoisen kenraalin tappioon.  Valkoihoiset tappoivat alkuperäiskansat pois tieltään. Joitakin jäi henkiin. Kansansirpaleet alkavat löytää toisiaan vähitellen. Tuho on ollut niin paha, että aivan kaikkea tuskin saavat enää korjatuksi.

Nyt kun Yhdysvallat ja Meksiko riitelevät maahantulijoista ja miettivät rajojen piirtelyä toisennäköiseksi, tosin äänessä on lähinnä Pohjois-Amerikka, niin yhä useammin olen lukenut protestiääniä alkuperäisten asukkaiden suunnalta.  Heidän mielestään rajat olisivat voineet mennä heimorajojen mukaan. Monilla intiaaniheimoilla oli aivan oikeita valtioita ja he tekivät aivan oikeita valtiosopimuksia, mutta eivät aavistaneet että valkoihoiset eivät sellaisista sopimuksista välitä. Ne siis olivat valtiosopimuksia aivan niin kuin eurooppalaisillakin on, kun sotien jälkeen on sovitettu rajoja. Mutta Yhdysvallat on rikkonut ne sopimukset. 

Tuo oli nyt sellainen yritys miettiä, mitä rasismi on. Kummallista siinä on se, että ihmiset kiinnittävät niin kovasti huomiota ihonväriin. Ihmisethän syntyvät tietynvärisiksi eivätkä kykene valkaisemaan itseään vaikka kuinka yrittäisivät. Valkonaamat yrittävät saada rusketusta tummaihoisten ylläpitämien turistirantojen rannoilla, mutta ei se rusketus kestä.

Vyöhyke erämaassa, Siroa lukiessa

Sain kirjan luetuksi loppuun. Siinä lopussa oli käänne jota en osannut odottaa: jonkinmoinen messiaaninen tulevaisuudenuskon lupaus. Tuntui oudolta. 

Sitä voisi tietenkin analysoida siitä kulmasta, että siinä samassa maailmankolkassa ne israeliitit elivät kuin missä ihan naapurissa ovat olleet islamilaisen kalifaatin ihmiset. Voi siis osoittaa, että täältä nämä monoteistiset hirviöt ovat peräisin. Sen verran vakavahenkinen kirja on, että myyttisten olioiden joukossa ovat Saatana ja Jumala, ja tuodaan siinä gnostilainenkin uskonsirpale samaan joukkoon.  Sitten voi miettiä sitäkin, mitä Freud kirjoitti Mooseksesta ja monoteismista.

Uskontopohdiskelun voi kuitata sillä että kun ihmiset tuskin osasivat lukea, niin ne menivät temppeleihin kuuntelemaan mitä kirjanoppineet sanoivat. Paitsi että se toora ei ole kirja vaan käärö. Ja Mooseksella oli laintaulut, savea varmaan. Ei tulisi mieleenkään epäillä etteikö kaikenlaisia, toistaitoisiakin, huutajia siellä erämaissa liikkunut. Ja että siellä on ollut kapinanpoikasia, kun kansat ovat vaeltaneet ja johtajat ohjanneet erämaahan, jossa tuskin on ollut maitoa ja hunajaa sen enempää kuin nytkään.

Muistan lapsena leikityn leikkiä jonka nimi oli ”seuraa johtajaa”. Se ei kiinnostanut kovin pitkälle, koska ne johtajaksi valitut olivat siitä samasta isommasta pihapiiristä. Ennemmin piti kysyä että miten niin, mikä johtaja se tuommoinen on. Millä perusteella? Mutta leikki päättyi useimmiten siihen, että ruvettiin laulamaan. Siinä voi olla muuten ero tämän päivän lasten juttuihin: me voitiin ja saatiin lopettaa tyhmä johtaja-juttu siihen, että joku aloitti laulun. Voi olla että juuri siinä pihapiirissä oli enemmän musikaalisia ihmisiä. Mutta luulen kyllä että kysymys on asetettava toisin: silloin melkein 70 vuotta sitten oltiin vapaampia kuin tämän päivän lapset ovat. Nyt eivät uskalla puhjeta laulamaan kesken kaiken! Sitä paitsi me lauloimme niin että piha raikui.

Tämä vie takaisin siihen Mooses-juttuun joka kyllä Vanhassa testamentissa kerrottiin niin lujaa parta täristen ja harmaahapset heiluen, että lapset siksi hetkeksi taukosivat. Sen sijaan minun ei tarvinnut mennä ”sunnuntaikouluun” sen jälkeen kun siellä harmaatukkainen nainen uhkasi maailmanlopulla ja tulipallojen polttamisella, jos joku meistä tekee yhtään mitään pahaa. Vanhemmat sanoivat etteivät lasten tekemiset mahdu muuttamaan maailmaa niin paljon että tulisi tulta ja tulikiveä. Olen unohtanut jo miksi sitä sunnuntai-koulua kutsuttiin. Vaikka silloinkaan eivät läheskään kaikki käyneet siellä seurakuntatalossa. Pyhäkoulu! Mistähän pyhästä oli kysymys?

Jostain syystä se yhtenäiskulttuuri alkoi murtua jo 1950-luvun alussa. En ole varma siitä mitä Juha Siro tarkoitti kirjassaan Yllämme kaartuva taivas. En tiedä miksi oli niin tarpeellista että siinä lopussa oli vastasyntynyt lapsi. Kumpikas se muuten oli? Taisi olla tyttö. 

Tässä on toinen outous lapsen elämässäni. En ole ikinä osannut pitää sukupuolta ollenkaan kovasti tärkeänä. Olin siis sitä mieltä että se ei ratkaise ja jos joku väittää että sen sen tekee, ei ole silloin kyllä katsonut kovin tarkkaan ympärilleen. Silloin vuoden kaksi alle kouluikää en osannut sanoa sitä vielä. Mutta laulujoukkomme oli tyttöjä ja poikia enkä muista että kukaan jäi syrjään tai sivuun.

Olen sekä isän että äidin puolelta pienviljelijäsuvusta. Isä ja äiti ovat jollain tavalla olleet talonpoikaiston kannalla, vaikka isä olikin jo päässyt yliopistoon. Isän isosisko pääsi sinne ensin. Siitä siinä ehkä on kyse. Jos asettaa aika tasa-arvoisen pientalonpoikaiston työnjaon ja koulutuksen samalle janalle, niin siitä saattaa tulla käsitys että sukupuoli ei ole onnen este. Kansakoulut jo olivat kaikissa pitäjissä ja melkein kylissäkin. Ihmiset osasivat lukea ja kirjoittaa, lehdet rupesivat ilmestymään.

Sitten toisaalta käsitän sen, että jos joku tulee perheestä, jossa jompi kumpi vanhemmista on alistetussa asemassa ja joutuu pelkäämään, niin silloin se lapsi ei ehkä saa samaa käsitystä asioiden tilasta kuin minä sain. Ehkä siis sain, aikuiset olivat minusta kyllä epäjohdonmukaisia: välillä jostain ei-sanasta johtui periaate, joskus taas oikku. Yhtäkkiä asiat saattoivat mennä päälaelleen. 

Mutta olen aika varma siitä, että varhaisen lapsuuden käsitys siitä, millaisiin ihmisiin voi luottaa, voivat olla aika pysyviä. Minulla oli aikuisia tukena suunnilleen koko ajan. Ne eivät olleet läheskään aina oman perheen aikuisia. Eikä niistä hirveästi ollut edes aikuisen malliksi, sen verran ankaraa kotielämä oli joskus.

Sitten on tietysti ihmisyhteisö, kylä, kaupunki, valtio. Sillä on omat painotuksensa, kulttuurievoluutio oli hidasta, vuosisatoja, tuhansia ja miljoonia meni ennen kuin ajateltiin että nyt on hyvä. Ei ole paha jos oppii kyseenalaistamaan niiden johtajien sanomisia, tulivat ne sitten mistä suunnasta tahansa. Naisia alistetaan maailmassa kyllä kaikkialla. Mutta alistavissa järjestelmissä miehet ovat tiukassa hierarkisessa rivissä, josta poikkeaminen on myös kohtalokasta. Kyllä kai uskonnot luotiin niiden yhteisöjen kuviksi. Muuten ei oikein olisi voitu panna ihmisiä orjan asemaan.

Siron kirjassa sinne ylängölle menivät ne kolme miestä: kuva itämaan tietäjistä. Kansansadut puhuvat hyvistä haltijoista, jotka tulevat antamaan siunauksensa lapsille. Niitä on kokonainen lauma, ei vain kolme miestä. Jostain muistan lukeneeni että oli siellä neljäskin ja se oli mustaihoinen, niitä tietäjiä. Ellei se sitten ollut yksi niistä kolmesta, en tiedä. Legendahan se tietenkin on.

Joka tapauksessa kirja aiheuttaa minussa jonkinmoista liikettä. Nyt olen lueksinut Margaret Atwoodin uuden kirjan paria lyhyttä lukua, joita on painettu esimerkiksi tänne. Siinä tuntuu se sama paha juttu esimerkiksi pohjoisamerikkalaisissa tarinoissa: esitetään kyllä että jotkut voivat pärjätä sortavassa järjestelmässä hyvin, jos ovat varovaisia ja kaukaa viisaita. Naiset kuvataan sellaisiksi, jotka oppivat miellyttämisen taidon. Se saa heidät kuulostamaan idiooteilta. Se puoli naisten elämästä tuskin loppuu aivan pian.  

Kun tulin eilen kaupasta, näin kahden maahanmuuttajatytön leikkivän barbeilla. Kiitin kohtaloani, että minulla oli lauma leikkiviä lapsia vierelläni, eikä yksinäisiä hetkiä omituisesti venyneiden ja puettujen aikuista naista kuvaavien nukkien kanssa. Ne lapset ovat aika hiljakkoin tulleet eivätkä puhu vielä suomea. Mutta pian minä voin istua siihen kysymään että mitä ne nuket heidän mielestään ovat. 

Ongelma on hyvin yksinkertainen: naisia on vähän yli puolet ihmiskunnasta. Sitä yritetään opettaa  voimattomaksi. Sen lisäksi sille on kunniaksi olla myös tyhmä. Ainakin tyhmyys on hyve jos se johtaa siihen että ihminen tyytyy kyselemättä olemiseensa. Mutta sellaisesta tilanteesta jää yhteisöön levottomuus. Kukaan ei oikein tiedä mikä on mitä.

Löysin sen kohdan Siron kirjasta, jota hain. Siinä on päiväys: Sunnuntai 20.12.2026. Siinä Aviel, Balmir ja Cabrel ovat matkalla jonnekin. Ne kaksi muuta epäilevät Cabrelia, joka puhkeaa saarnaamaan jumalasta, joka kostaa:

”Ja ennen kuin moottorin veto katoaa kokonaan, Balmir ehtii kirota ääneen kymmenet kerrat, manata oman tyhmyytensä ja koko matkan helvetin syövereihin, aivan erityisesti Cabrelin, turhan ja toimettoman matkalaisen, joka on tuonut silkkaa epäonnea…”

Siro kirjoittaa Cabrelin saarnaavan ihmisen pojasta. Mutta saarnakohtaus on ennen tätä saapumista vyöhykkeelle (Zona, kuten oli Tarkovskin Stalkerissa, jossa oli myös kolme miestä). Tässä on kuvaus maisemasta:

”He kulkevat läpi louhikkoisen solan ja ehtivät tasaiselle maalle, kun horisonttia tavoittava aurinko värjää maiseman leiskuvan punaiseksi. Taivaalla tuulihaukka kääntyy vasten vähäistä henkäystä, jää paikalleen leijumaan ja tarkkailemaan yösijaansa valmistavia miehiä.”

Samoin on usein lännenleffoissa kolme miestä vaeltamassa läpi vihamielisen tienoon jonnekin, jossa heidän on tehtävä urotöitä. Ehkä kyse on miehisyyden myytistä. Ennen kuin pääsin tuohon saarnakohtaan, ajattelin että ehkä Siro tavoitteli Jesidi-kansan kuvausta. Se kansa asuu ylängöllä jossain rajaseudulla, ehkä Irakin puolella ja Isis on tappanut niitä ihmisiä viimeaikoina. Jesidit eivät ole muslimeita eivätkä kristittyjä. Mutta tietysti noita uskomuksia on risteillyt Lähi-Idän vaiheilla varmaan aina. Tuo ihmisen poikakin on todennäköisesti tarkoittanut jotain selvää ja yleistä. Jesidien uskonnossa on jäänteitä esimerkiksi zarahustralaisuudesta. Siro puolestaan kertoo aiemmin tässä kirjassa gnostilaisuudesta, joka on myös niiden lähialueiden uskonnollinen virtaus. Siinä tiedon tavoittelu on hyve.

Tästä ei nyt oikeastaan pääse muuhun ajatukseen, tai jopa lopputulokseen, kuin että joku on joskus kuullut kirjanoppineilta sellaisen tai tällaisen tarinan ja koska se sattuu olemaan uusi juttu, niin kuulijat alkavat pitää sitä jonkunlaisena uskonkappaleena. On niitä uskoviakin, jotka osaavat itse löytää kirjojen maailmaan sen jälkeen kun ovat kuunnelleet tarinoita ja tajunneet että tarinoihin voi liittää oman lisänsä ja sillä tavalla se vähän muuttuu. Pelkkä uskominen ei riitä ja hyvä ettei riitä, koska uskossa on kyse myös sokeudesta. Sitten ovat temppeleissä ne kirjanoppineet, joita on syytä varoa.

Uskosta kohti tietoa. Kyllä tietoon liittyy ajatus pelastumisesta. Ainakin säilymisestä jollain tavalla hengissä ilmastonmuutoksesta. Pidän siitä että Siro on pannut loppuun kirjallisuusluettelon aika suuren osan niistä kirjoista olen tullut lukeneeksi.  Kirja on romaani, mutta se on näkyvästi sellainen, että lukija näkee mistä päin kirjailija on näitä maisemia hakenut. Saksa-osuudesta tiedän jotain. Kävin yhtenä kesänä katsomassa Mäntässä Anselm Kieferin töiden näyttelyn. Mutta sodan jälkeen näkyvät rauniot aina. Ja usein vuosikymmeniä. Ihmiset voivat lähteä pois lopullisesti.

Kirjassa on tarina siitä, miten nuori saksalainen selviää rintamamatkastaan valokuvaajana. Rauhan tulossa on toisenlainen epävarmuus.   Natsi-Saksan kuvaus on tämän romaanin toimintaosuus johon mahtuu cliffhangereitä. Se sijoittuu kirjan alkuun.

Mutta lopun erämaavaelluskin asettuu osaksi kuvaa. Se on laaja myös ajallisesti. Minusta tuolla on kyllä se kalifaatti läsnä. Viime ajat ovat olleet yhtä kärsimystä esimerkiksi Syyriassa. Sitten hyvinvoivista maista lietsotaan vain vihaa, vaikka maailma on täyttä vauhtia tuhoutumassa. Valoa on vaikea nähdä loistamassa yhtään missään.  Ex oriente lux? Ei ole näkyvissä sielläkään.