Olin katsomassa Stalkeria ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa Bio-Biossa. Mannerheimintien vilinä tuntui sen jälkeen aivan kummalliselta. Mielipide-eromme oli aika perusteellinen. Ystäväni mielestä kolmen miehen kokemus Vyöhykkeellä oli perusfreudilainen: se kertoi mielen eri kerroksista. Minun mielestäni oli tapahtunut ydinonnettomuus.
Luin sitä maisemaa eri tavalla kuin nyt. Se alun hidas zoomaus Stalkerin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä nukkuviin hahmoihin saivat minut ajattelemaan jotain hyvin vanhaa rakennusta esimerkiksi Italiassa: kuhmuraisia seiniä ja kaunis takorautainen parivuode. Köyhyys näkyi heti. Elokuva kertoo luokka-eroista.
En tiedä, onko tai oliko Virossa venäläisiä atomivoimaloita, siis miehityksen aikana. Ignalina oli muistaakseni Liettuassa. Sosnovy Bor on lähellä Viroa. Mutta suurta ydinvoimalaonnettomuutta ei ollut vielä tapahtunut, se Yhdysvaltain Harrisburgin onnettomuus ei ollut sitä paitsi yhtä paha kuin Tshernobylin, joka oli samaa tyyppiä kuin Ignalina ja Sosnovy Bor. Nyt sain ensimmäistä kertaa kuulla että Stalker on kuvattu Tallinnassa.
Tarkovski käytti Viron rautatietä, mutta ei se tarkoita tarinaa Virosta. Jotakin sosialismin jälkeistä maailmaa se kyllä kuvasi. Kuva lapsesta siirtämässä ajatuksen voimalla laseja oli lapsellinen, mutta sopi tarinallisesti hyvin tuohon. Stalkerin vaimohan selitti että tiesi kyllä mihin rupesi kun meni yksiin vapautuneen leirivangin kanssa. Siperian käyneet tuskin olivat kunnossa enää takaisin tullessaan. Vaimo oli arvellut että lapsi tuskin tulee olemaan normaali. Ei se paranormaaliutta tarkoita.
Mitä nuo oikein ovat nuo normaalin ja epänormaalin rajat? Nyt aloin lukea Stalkeria jonkinlaisena apokalyptisena runoelmana. Uskonnolliset aiheet ovat läsnä. Ehkä Tarkovskin isä, Arkadi (muistaakseni), on ollut sen suunnan runoilija. Ei aavistustakaan, en tiedä onko häntä edes suomennettu. Minusta sisällössä, siis mitä Stalker siinä puhuu, on Johanneksen ilmestyskirjan osia. Mutta sen vanhemman suomennoksen mukaan. Pitää löytää se tädin Uusi testamentti jostain, että saa katsotuksi sitä. Ei siinä ole hallavaa hevosta, mutta musta koira (susi?) siinä on. Sudet eivät taida oli yksvärisen mustia. Suunnilleen yksvärisen valkoisia ne kyllä ovat Labradorissa. Sen näin vuosia sitten, kun joku hullu tutkija ajatteli pystyvänsä olemaan osa susilaumaa. Se ihminen tuli sitten syödyksi. Mutta Labrador on kyllä olosuhteillaan äärimmäinen.
Kysymys asettuu aina näin: kun venäläinen tunnemaailma on tuskaa ja surua, niin siihen liittyy oleellisesti ortodoksinen teksti, jonkinmoinen vanhauskoisten maailma. Vammainen tyttö oli puettuna koko ajan isoon huiviin. Ehkä se oli lämmön vuoksi. Vyöhyke oli äärimmäinen paikka. Elokuvassa on kolme miestä. Yksi on vaurioitunut, Stalker.
Uskostahan siinä on kyse, koska Stalker kysyy takaisin tullessaan vaimoltaan, miten on mahdollista olla uskomatta. Kuinka voi tiedemies ja kirjailija elää ilman semmoista elintä jolla uskotaan? Stalkerin mielestä ne kaksi ovat olleet vajavaisia, ei hän. Tässä kohtaa, miltei elokuvan lopussa, ajattelin että ahaa, Stalker on ehkä jonkinmoinen Jumalan hullu, jollaisia Venäjällä on ollut aina.
Stalker tulee takaisin aivan ilmeisesti kuumeessa. Entisellä rangaistusvangilla on jokin parantumaton sairaus, tuberkuloosi ehkä. Mutta koska hän ei selviä oikeassa elämässä, hänen piti ruveta rakentamaan toista todellisuutta, jossa olisi jotain outoa, joka natsaisi hänen sairaaseen hahmoonsa.
Ei Tarkovski varmaankaan tahtonut väittää että suurin osa hänen tuntemistaan venäläisistä olisivat jollain lailla sairaita. En muistanutkaan, että siinä oli pahasti saastunutta luonnonvettä. Ehkä joki? Ehkä venäläismiehityksen aikana ympäristöstä ei ole piitattu ollenkaan? Virolaiset tietäisivät tämän paremmin.
Mutta äskettäin kävi kylässä Moskovassa pääministeri Rinne hieromassa kauppoja venäläisten kaatopaikkojen saneerauksesta. Ennen ne kaksi supervaltaa, USA ja Neuvostoliitto, kilpailivat asemahdista ja kummallakin oli aika lailla hällä väliä-suhde ympäristöön. Minua kyllä hämmästyttää eniten se, että isoilla valtioilla ei ole hengissäsäilymisviettiä.
Mutta Tarkovski puhuu sielullisista kuvista. Hän tarvitsee herkkiä ihmisiä ja ilmeitä. Näyttelijät osaavat asiansa. Ehdottomasti nuo ihmiset ovat peruuttamattoman huono-onnisia. Ehtikö uudelleen itsenäistynyt Viro omaksua korruption ja kaiken semmoisen valtaan liittyvän Neuvostoliiton miehitysvuosina? Kun siinä ei tainnut olla enää ollenkaan oikeata sosialismia enää, jos ikinä oli.
Näissä pitää aina olla tarkka. Poliittiset tunteet tuntuvat olevan oikeita tunteita. Kyllä siellä on ollut kyse korruptiosta. Muistan usein kuulleeni lapsena, että se tai tämä ihminen olivat ahneita työlle. Mutta Tarkovskin maisemassa kokonaisia varuskuntia on jäänyt mätänemään metsän keskelle. Jätetty, tieten tahtoen.
On kai Venäjällä jo aivan erilainen tapa hoita ympäristöä, Virokin on ollut itsenäinen vaikka kuinka kauan. Hierarkiat ja valtasuhteet ovat rakentuneet uudestaan. Ihmiset ovat saaneet kasvattaa perheitään rauhassa. Siitä olen aina kuullut että virolaiset ovat ylpeitä suurista metsistään. Meillä metsät ovat tehtaiden ruokaa, selluloosaa. Toivon että perheet pysyvät yhdessä ja ihmisillä on rauha kasvattaa lapsensa.
Minkä takia minusta tuntuu siltä että meiltä on rauha mennyt? Ehkä se johtuu juuri noista vähistä metsistä. Niinä vuosina kun kasvatin jalkoihin uudelleen luita särkyneden sijaan, katselin vuosia eestiläistä kalasääskipesää, kahtakin sellaista. Kun en päässyt kävelemään eikä lähellä ole metsää. Metsä on aina enemmän kuin pelkkä siihen kasvanut puusto. Se on täynnä ääniä olennoista. Kun videokamera oli korkealla puun latvassa, niin lintujahan ne olivat. Sitten pääsin taas liikkeelle ja unohdin sääkset. Ulkona oli parempi ilma, vapaus oli sitä että pääsi kävelemään tuuleen ja sateeseen merenlahdelle.
Katsoin tunnin verran eilen Linnan juhlia. Siellä oli pariskuntia joiden naiset olivat pynttäytyneet värikkäisiin asuihin. Riikinkukkojen kanat eivät levittele pyrstösulkiaan, vaan kukot. Jännitin sitä onnistuuko joku miehistä astumaan jonkun naisen laahuksen päälle. Kiirehtivätkö kadetit apuun?
Linnuista opin hiljaisina sääksivuosinani tietämään, että naaraat ja koiraat eroavat toisistaan, mutta eivät kuitenkaan eroa. Kaikilla linnuilla on reviirihuutonsa. Kaikki linnut joutuvat puolustamaan sitä pesäänsä. Metsissä uhkaavat ainakin näädät. Ne ovat taitavia kiipeämään.
Kun poikaset kasvavat niiden värityksen ja kuviot oppii tuntemaan. Linnuista kasvaa perheitä. Nyt kun on jo päiviä siitä kun näin elokuvan, toivon että siellä Vyöhykkeellä kaikki on taas kunnossa eikä joki ole enää likainen. Linnan juhlat ovat itsenäisyyden juhlimista varten. Ei ole itsestään selvää, että jokin tietty ihmisten asuttama alue on kaikkien yhdessä omistama. Onkohan Suomi sellainen? Kukaan ei ole menettänyt kotiaan ja kaikki on kunnossa? Pikkusiskokin menestyy koulussa?
Ei tässä kovin isoa eroa ole. Stalker, kirjailija ja tiedemies ovat kaikki taatusti kuunnelleet kalasääskien kiljumista keväisin. Kaikki tietävät kuinka ihmismäisesti jopa marakatit ilmeilevät sekä meille serkuilleen että omille sukulaisilleen. Selittävät niin että koko seutukunta kuulee, että en minä ole aprikoosisatoa vienyt, se on ollut tuo tuolta naapuripuusta. Näkeehän sen, näyttävät syyllisiltä jo nyt!
Sitten voin kääntää välillä katseeni television Linnan juhliin ja katsella mitä kaikkea ihmiset niihin röyhelöihinsä ja syömiseensä ja juomiseensa kätkevät. Vai ovatko he kenties olleet narsisteja jo syntymästään? Ei kai nyt sentään.
Sitten ajattelen tietysti ystäviä joilla monella on ollut vanhemmiten joku sairaus, jonka syytä ei tiedetä. Ihminen ei oikein osaa ottaa semmoista asiaa normaalina, että kaikki kuolevat johonkin. Silloin kun olin lapsi, ihmiset kuolivat omia aikojaan ja vanhuuteen. Suhtautuminen rappeutumiseen ja kuolemiseen on medikalisoitunut ja ihmiset ovat hätääntyneitä siitä, että ylipäänsä voivat siis kuolla johonkin.
Jostain tuli vastaan tieto siitä, että ihmiset oikein totta juuttuvat kiinni siihen tai tähän huonoa tekevään aineeseen, kun yrittävät saada helpotusta eksistentiaaliseen angstiinsa. Ja kuolevat sitten sen addiktionsa aiheuttamiin oireisiin. Addiktioita on iso kasa.
Eilen katsoin tunnin ajan itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja tulin miettineeksi sitäkin, että kumma kun eivät näytä ketään bulimiasta kärsivää hallituksen jäsentä, esimerkiksi. Voisi kuvitella että siellä tulee vastaan houkutuksia hirveän paljon.
Tietysti minun pitäisi kohtuuden ja oikeuden nimissä sitten sanoa miten sitten pitäisi juhlia itsenäisyyttä. En sano. En edes osaisi sanoa.
On minullakin isän maa ja äidin kieli. Isän maa ovat kaikki historiankirjat ja kertomukset kun mietittiin onko tämän tai tuon kiviröykkiön alla muinaishauta vai nälkään ja vanhuuteen kuollut luuska, siis hevonen. Äidin kieli elää tuolla runohyllyssä. Siellä ovat ne kirjat jotka saavat nukahtamaan kun herään suden hetkenä yöllä enkä saa nukutuksi. Sytytän lukulampun ja rupean lukemaan äidiltä jääneitä runokirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista