Geenien mutkat

Katsoin suurimman osan Andrei Tarkovskin Stalkeria taas kerran. Olen nähnyt leffan vähän eri tavalla joka kerta. Tietysti muisti on valikoiva, mutta olen vähän väliä kirjoittanutkin tästä elokuvasta jotain. Se on mielestäni Tarkovskin paras elokuva. Miksi siis?

Olin katsomassa Stalkeria ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa Bio-Biossa. Mannerheimintien vilinä tuntui sen jälkeen aivan kummalliselta. Mielipide-eromme oli aika perusteellinen. Ystäväni mielestä kolmen miehen kokemus Vyöhykkeellä oli perusfreudilainen: se kertoi mielen eri kerroksista. Minun mielestäni oli tapahtunut ydinonnettomuus.

Luin sitä maisemaa eri tavalla kuin nyt.  Se alun hidas zoomaus Stalkerin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä nukkuviin hahmoihin saivat minut ajattelemaan jotain hyvin vanhaa rakennusta esimerkiksi Italiassa: kuhmuraisia seiniä ja kaunis takorautainen parivuode. Köyhyys näkyi heti. Elokuva kertoo luokka-eroista.

En tiedä, onko tai oliko Virossa venäläisiä atomivoimaloita, siis miehityksen aikana. Ignalina oli muistaakseni Liettuassa. Sosnovy Bor on lähellä Viroa. Mutta suurta ydinvoimalaonnettomuutta ei ollut vielä tapahtunut, se Yhdysvaltain Harrisburgin onnettomuus ei ollut sitä paitsi yhtä paha kuin  Tshernobylin, joka oli samaa tyyppiä kuin Ignalina ja Sosnovy Bor. Nyt sain ensimmäistä kertaa kuulla että Stalker on kuvattu Tallinnassa.

Tarkovski käytti Viron rautatietä, mutta ei se tarkoita tarinaa Virosta. Jotakin sosialismin jälkeistä maailmaa se kyllä kuvasi. Kuva lapsesta siirtämässä ajatuksen voimalla laseja oli lapsellinen, mutta sopi tarinallisesti hyvin tuohon. Stalkerin vaimohan selitti että tiesi kyllä mihin rupesi kun meni yksiin vapautuneen leirivangin kanssa. Siperian käyneet tuskin olivat kunnossa enää takaisin tullessaan. Vaimo oli arvellut että lapsi tuskin tulee olemaan normaali.  Ei se paranormaaliutta tarkoita.

Mitä nuo oikein ovat nuo normaalin ja epänormaalin rajat? Nyt aloin lukea Stalkeria jonkinlaisena apokalyptisena runoelmana. Uskonnolliset aiheet ovat läsnä.  Ehkä Tarkovskin isä, Arkadi (muistaakseni), on ollut sen suunnan runoilija. Ei aavistustakaan, en tiedä onko häntä edes suomennettu. Minusta sisällössä, siis mitä Stalker siinä puhuu, on Johanneksen ilmestyskirjan osia. Mutta sen vanhemman suomennoksen mukaan. Pitää löytää se tädin Uusi testamentti jostain, että saa katsotuksi sitä. Ei siinä ole hallavaa hevosta, mutta musta koira (susi?) siinä on. Sudet eivät taida oli yksvärisen mustia. Suunnilleen yksvärisen valkoisia ne kyllä ovat Labradorissa. Sen näin vuosia sitten, kun joku hullu tutkija ajatteli pystyvänsä olemaan osa susilaumaa. Se ihminen tuli sitten syödyksi. Mutta Labrador on kyllä olosuhteillaan äärimmäinen.

Kysymys asettuu aina näin: kun venäläinen tunnemaailma on tuskaa ja surua, niin siihen liittyy oleellisesti ortodoksinen teksti, jonkinmoinen vanhauskoisten maailma. Vammainen tyttö oli puettuna koko ajan isoon huiviin. Ehkä se oli lämmön vuoksi. Vyöhyke oli äärimmäinen paikka. Elokuvassa on kolme miestä.  Yksi on vaurioitunut, Stalker.

Uskostahan siinä on kyse, koska Stalker kysyy takaisin tullessaan vaimoltaan, miten on mahdollista olla uskomatta. Kuinka voi tiedemies ja kirjailija elää ilman semmoista elintä jolla uskotaan? Stalkerin mielestä ne kaksi ovat olleet vajavaisia, ei hän. Tässä kohtaa, miltei elokuvan lopussa, ajattelin että ahaa, Stalker on ehkä jonkinmoinen Jumalan hullu, jollaisia Venäjällä on ollut aina.

Stalker tulee takaisin aivan ilmeisesti kuumeessa. Entisellä rangaistusvangilla on jokin parantumaton sairaus, tuberkuloosi ehkä. Mutta koska hän ei selviä oikeassa elämässä, hänen piti ruveta rakentamaan toista todellisuutta, jossa olisi jotain outoa, joka natsaisi hänen sairaaseen hahmoonsa. 

Ei Tarkovski varmaankaan tahtonut väittää että suurin osa hänen tuntemistaan venäläisistä olisivat jollain lailla sairaita. En muistanutkaan, että siinä oli pahasti saastunutta luonnonvettä. Ehkä joki? Ehkä  venäläismiehityksen aikana ympäristöstä ei ole piitattu ollenkaan? Virolaiset tietäisivät tämän paremmin. 

Mutta äskettäin kävi kylässä Moskovassa pääministeri Rinne hieromassa kauppoja venäläisten kaatopaikkojen saneerauksesta.  Ennen ne kaksi supervaltaa, USA ja Neuvostoliitto, kilpailivat asemahdista ja kummallakin oli aika lailla hällä väliä-suhde ympäristöön. Minua kyllä hämmästyttää eniten se, että isoilla valtioilla ei ole hengissäsäilymisviettiä.

Mutta Tarkovski puhuu sielullisista kuvista. Hän tarvitsee herkkiä ihmisiä ja ilmeitä. Näyttelijät osaavat  asiansa. Ehdottomasti nuo ihmiset ovat peruuttamattoman huono-onnisia.  Ehtikö uudelleen itsenäistynyt Viro omaksua korruption ja kaiken semmoisen valtaan liittyvän Neuvostoliiton miehitysvuosina? Kun siinä ei tainnut olla enää ollenkaan oikeata sosialismia enää, jos ikinä oli.

Näissä pitää aina olla tarkka. Poliittiset tunteet tuntuvat olevan oikeita tunteita. Kyllä siellä on ollut kyse korruptiosta. Muistan usein kuulleeni lapsena, että se tai tämä ihminen olivat ahneita työlle. Mutta Tarkovskin maisemassa kokonaisia varuskuntia on jäänyt mätänemään metsän keskelle. Jätetty, tieten tahtoen.

On kai Venäjällä jo aivan erilainen tapa hoita ympäristöä, Virokin on ollut itsenäinen vaikka kuinka kauan. Hierarkiat ja valtasuhteet ovat rakentuneet uudestaan. Ihmiset ovat saaneet kasvattaa perheitään rauhassa. Siitä olen aina kuullut että virolaiset ovat ylpeitä suurista metsistään. Meillä metsät ovat tehtaiden ruokaa, selluloosaa. Toivon että perheet pysyvät yhdessä ja ihmisillä on rauha kasvattaa lapsensa.

Minkä takia minusta tuntuu siltä että meiltä on rauha mennyt? Ehkä se johtuu juuri noista vähistä metsistä. Niinä vuosina kun kasvatin jalkoihin uudelleen luita särkyneden sijaan, katselin vuosia eestiläistä kalasääskipesää, kahtakin sellaista. Kun en päässyt kävelemään eikä lähellä ole metsää. Metsä on aina enemmän kuin pelkkä siihen kasvanut puusto. Se on täynnä ääniä olennoista.  Kun videokamera oli korkealla puun latvassa, niin lintujahan ne olivat. Sitten pääsin taas liikkeelle ja unohdin sääkset. Ulkona oli parempi ilma, vapaus oli sitä että pääsi kävelemään tuuleen ja sateeseen merenlahdelle.

Katsoin tunnin verran eilen Linnan juhlia. Siellä oli pariskuntia joiden naiset olivat pynttäytyneet värikkäisiin asuihin. Riikinkukkojen kanat eivät levittele pyrstösulkiaan, vaan kukot. Jännitin sitä onnistuuko joku miehistä astumaan jonkun naisen laahuksen päälle. Kiirehtivätkö kadetit apuun?

Linnuista opin hiljaisina sääksivuosinani tietämään, että naaraat ja koiraat eroavat toisistaan, mutta eivät kuitenkaan eroa. Kaikilla linnuilla on reviirihuutonsa. Kaikki linnut joutuvat puolustamaan sitä pesäänsä. Metsissä  uhkaavat ainakin näädät. Ne ovat taitavia kiipeämään.

Kun poikaset kasvavat niiden värityksen ja kuviot oppii tuntemaan. Linnuista kasvaa perheitä. Nyt kun on jo päiviä siitä kun näin elokuvan, toivon että  siellä Vyöhykkeellä kaikki on taas kunnossa eikä joki ole enää likainen.  Linnan juhlat ovat itsenäisyyden juhlimista varten. Ei ole itsestään selvää, että jokin tietty ihmisten asuttama alue on kaikkien yhdessä omistama. Onkohan Suomi sellainen? Kukaan ei ole menettänyt kotiaan ja kaikki on kunnossa? Pikkusiskokin menestyy koulussa?

Ei tässä kovin isoa eroa ole. Stalker, kirjailija ja tiedemies ovat kaikki taatusti kuunnelleet kalasääskien kiljumista keväisin.  Kaikki tietävät kuinka ihmismäisesti jopa marakatit ilmeilevät sekä meille serkuilleen että omille sukulaisilleen. Selittävät niin että koko seutukunta kuulee, että en minä ole aprikoosisatoa vienyt, se on ollut tuo tuolta naapuripuusta. Näkeehän sen, näyttävät syyllisiltä jo nyt!

Sitten voin kääntää välillä katseeni television Linnan juhliin ja katsella mitä kaikkea ihmiset niihin röyhelöihinsä ja syömiseensä ja juomiseensa kätkevät. Vai ovatko he kenties olleet narsisteja jo syntymästään? Ei kai nyt sentään.

Sitten ajattelen tietysti ystäviä joilla monella on ollut vanhemmiten joku sairaus, jonka syytä ei tiedetä. Ihminen ei oikein osaa ottaa semmoista asiaa normaalina, että kaikki kuolevat johonkin. Silloin kun olin lapsi, ihmiset kuolivat omia aikojaan ja vanhuuteen.  Suhtautuminen rappeutumiseen ja kuolemiseen on medikalisoitunut ja ihmiset ovat hätääntyneitä siitä, että ylipäänsä voivat siis kuolla johonkin. 

Jostain tuli vastaan tieto siitä, että ihmiset oikein totta juuttuvat kiinni siihen tai tähän huonoa tekevään aineeseen, kun yrittävät saada helpotusta eksistentiaaliseen angstiinsa. Ja kuolevat sitten sen addiktionsa aiheuttamiin oireisiin. Addiktioita on iso kasa.

Eilen katsoin tunnin ajan itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja tulin miettineeksi sitäkin, että kumma kun eivät näytä ketään bulimiasta kärsivää hallituksen jäsentä, esimerkiksi. Voisi kuvitella että siellä tulee vastaan houkutuksia hirveän paljon.

Tietysti minun pitäisi kohtuuden ja oikeuden nimissä sitten sanoa miten sitten pitäisi juhlia itsenäisyyttä. En sano. En edes osaisi sanoa.

On minullakin isän maa ja äidin kieli. Isän maa ovat kaikki historiankirjat ja kertomukset kun mietittiin onko tämän tai tuon kiviröykkiön alla muinaishauta vai nälkään ja vanhuuteen kuollut luuska, siis hevonen. Äidin kieli elää tuolla runohyllyssä. Siellä ovat ne kirjat jotka saavat nukahtamaan kun herään suden hetkenä yöllä enkä saa nukutuksi. Sytytän lukulampun ja rupean lukemaan äidiltä jääneitä runokirjoja.

Vanha

”Tavataan Vanhalla!”, ”Mennään katsomaan mitä Vanhalla on tekeillä!”, ”Käydään Vanhalla ennen kuin mennään Bio-Bioon katsomaan Stalkeria!”, ”Ylioppilasteatterilla on hyvä esitys, mennään katsomaan se!”, ”Ryhmä Ö kokoontuu yläkerrassa, kyllä siitä tulee jotain!”, ”Mennään Vanhalle miettimään seuraavaa siirtoa!”. Ja paljon muita huutomerkkejä. Ne liittyvät kulttuuriväen töihin ja ovat liittyneet jo puolentoista vuosisadan aikana. Tarkkaa aikamäärää en muista.

Vanha ylioppilastalo perustettiin tavallisilta suomalaisilta, kansalta siis, kerätyin varoin. Talo oli lahja Suomen kansalta ylioppilaiden kulttuurityölle. Ilmeisesti sellainen asiakirja talon perustamisen ajoilta on olemassa. En usko että tässä on ollut erehdystä.

Joissakin maissa tällainen suuri lahjoitus, joka vaati paljon työtä rahan keräämisen organisoinnissa ja lopputuloksen varmistamisessa, on aivan yksinkertaisesti juridinen juttu. Se on vähän sama kuin säätiöissä. Niillä on syy olemiseen ja se on määritelty niiden perustusasiakirjoissa. Vaikka vanha ylioppilastalo ei olekaan säätiö, niin voisi ehkä ajatella syntyneen sopimus, jonka yksi osapuoli on Suomen kansa ja toinen Suomen opiskelijat.

Nyt on tapahtumassa tämän sopimuksen rikkominen. Opiskelijakuorot ja muusikot on päätetty ajaa omista tiloistaan pois. Taloa isännöi HYY, eli Helsingin yliopiston opiskelijayhdistys. Tänään Radio YLEn 1:n ohjelmassa sanottiin että HYY on ehkä Euroopan varakkain opiskelijayhdistys. Sillä sattuu olemaan omistuksessaan vastapäätä Helsingin rautatieasemaa todella kalliita rakennuksia, joita se hallinnoi, vuokraa, ostaa ja myy.

Vuosia sitten tapasin ystäväni Vanhalla, jossa istuimme vähän aikaa kertomassa kuulumisistamme toisillemme. Mutta tarkoitus oli pian lähteä siitä viereiseen Bio-Bioon katsomaan Andrei Tarkovskin elokuva Stalker. Elokuva on pitkä, se on näytetty monta kertaa sen jälkeen YLEn kanavilla televisiossa, minulla on se myös VHS-kasettina. Tarkovskista ylipäänsä ja Stalkerista erityisesti tuli minulle vuosikymmeniksi – ja vieläkin – maamerkki, joka ohjaa elokuvaa taiteena korkeakulttuuriin.

Stalker on merkittävä eurooppalainen elokuva. Se on monikerroksinen, sen dialogi on tiivistä ja jokainen sana on kilometripylväs. Niinpä jouduin aivan alkuun horjuessamme kokemuksen painon alla ulos Helsingin Mannerheimin tielle hapuilemaan, kun yritin löytää jotain syytä, miksi kokemus oli niin suuri ja valtasi kaikki ajatukset. Minä sanoin että kuvassa oli Tsheljabinsk. Ollaan Alueella ja se alue on ydinsaasteen saastuttama, ja Stalkerin lapsi oli todennäköisesti säteilyn vuoksi vammainen, siis mutantti. Ystäväni mielestä Alue (venäjäksi Zona) on tärkeä siksi, että se edustaa alitajuntaa. Sen vuoksi kaikki repliikit ovat tonnin painoisia vähintään, jokainen. Sanojen paino on yhtä iso, ehdottomasti. En osaa enää lainata keskustelua sanatarkasti, koska siitä on niin paljon aikaa. Joka tapauksessa Stalker vie tiedemiehen ja kirjailijan Alueelle, joka on kummallinen paikka, siellä tapahtuu outoja asioita. Sitten he tulevat takaisin. Matka kestää elokuvan muodossa yli kolme tuntia.

Olen monesti muistanut sen keskustelun. Emme menneet Vanhalle silloin jatkamaan keskustelua, koska sitä elokuvaa oli mietittävä aivan rauhassa. Ystäväni lähti kotiinsa ja minä lähdin majapaikkaani. En asunut silloin enää Helsingissä. Joku vähemmän painavampi elokuva olisi ehkä herättänyt meissä hilpeyttä ja olisimme lähteneet istumaan iltaa Vanhalle, ehkä peräti päätyneet sen jälkeen Kosmokseen, joka on vinosti vastapäätä Vanhaa sivukadulla. Taiteilijakapakka sekin.

Joskus ehkä kymmenen vuotta myöhemmin tajusin että Bio-Bio-elokuvateatteria ei enää ole. Luin lehdestä, että teatteri ei enää kannattanut. Taisi käydä niin, että Tennispalatsiin oli perustettu monta pienempää elokuvateatteria, niin että siinä meni Bio-Bion tuottavuus. Muistan ihmetelleeni sitä lausumaa, koska ajattelin että opiskelijakorttelin elokuvateatteri voisi riippumattomana tuottaa hyviä elokuvia kaikelle kansalle.

Siis: kun kansa on antanut opiskelijoille hienon talon, niin he voivat sitten vastalahjaksi tarjota kaikille hyviä elokuvia. Ajattelin että sivistyspyrkimysten edistäminen on oleellisinta opiskelijajärjestön työssä. Olen aivan tosissani, tämä ei ole ironiaa. HYY valehteli väittäessään, että elokuvateatteri ei kannattanut. En tietenkään ole koskaan tiennyt mikä kannattaa tai ei, siis taloudellisesti. Mutta jos ihmisille annetaan henkisiä elämyksiä, he myös kasvavat. Sen olin itse oppinut jo koulussa. Henkisesti rikkaisiin ihmisiin eivät pysty väärät profeetat, mainokset, painostus, valehtelu. Henkisesti rikkaat ihmiset ovat kykeneviä mihin työhön tahansa, koska heille on kasvanut laaja maailmankatsomus.

Sillä tavalla oppiminen, opiskelu ja yhteisen kansan keskellä eläminen on ollut äärettömän hedelmällistä. Kaikki oppivat toisiltaan ja elämä etenee niin, että nähdään metsiä puilta, eikä opetella parturoimaan niitä pois päiviltä.

Nyt olen hyvin ymmälläni. Tämän päivän Kultakuumeessa haastateltiin jotakuta HYY:n tärkeätä ihmistä, nimeä en kyllä muista. Mutta en käsittänyt mitä tämä nuori mieshenkilö sanoi. Vanha ylioppilastalo olisi myytävä pois, koska sitä ei saada kannattamaan taloudellisesti. Sitten HYY voisi vuokrata sitä uudelta omistajalta, jos siihen olisi tarvetta. Nyt valitettavasti opiskelijoiden musiikinharrastuksen on väistyttävä. Se on ollut vakituista käyttöä eikä siihen ole enää varaa.

Voi olla että ymmärsin väärin. Nimittäin tätä nykyä HYY vuokraa Vanhan ylioppilastalon tiloja kaupallisille yrityksille. Väinämöis-patsaan vieressä lepattaa milloin minkäkin firman logo, ja käytävillä kuljeskelee tärkeän näköisiä ihmisiä, hyvin ja kalliisti pukeutuneita.

En ymmärrä miksi opiskelijoilla ei ole enää käyttöä kulttuurille. Se tarkoittaisi sitä että henkinen kasvu on pysähtynyt. Jos niin on käynyt, niin se on äärimmäisen hälyttävä merkki. Kansa jolta puuttuu henkisesti kypsä nuoriso, on onnettomassa tilassa. Ja jos sen opiskelevan nuorison johto ajattelee vain rahaa, niin tulevaisuutta ei enää ole. Historiattomuudesta kasvaa tulevaisuudettomuus. Hmm. Finis Finlandiae?

Kyllähän HYY:n aikeista nousi aikamoinen meteli. Vanha on sentään käsite ja ollut sitä yli sata vuotta. Yritetään addressilla saada nuorta johtajapolvea pyörtämään suunnitelmansa. Sosiaalisessa mediassa on ollut pitkiä keskusteluketjuja joissa muistellaan Vanhan tapahtumia: teatteriesityksiä, konsertteja, performansseja ja näyttelyitä.

Olen pari viikkoa miettinyt syytä siihen, miksi Vanhan olisi tuotettava vielä muutama miljoona lisää, kun se on vuosi pari sitten tuottanut yli neljä miljoonaa ja pudonnut siitä miltei puoleen. Näin olin lukevinani. Ne ovat käsittämättömän isoja summia. Minkä vuoksi kulttuurille lahjoitetun talon olisi tuotettava yli neljä miljoonaa vuodessa? Kenelle? Mitä sillä rahalla on tarkoitus tehdä?

Ainut syy minkä olen tähän mennessä keksinyt on johtajien henkilökohtainen syy. He tahtovat ehkä liike-elämään ja ainahan HYY on ollut ponnistuspaikka tärkeisiin tehtäviin yhteiskunnassa. Kovin usein se ei varmaan ole kuitenkaan ollut bisnes.

Ehkäpä HYY:n johtajisto on siis sitä ainesta, josta syntyy uusia uljaita nokioita, kunhan vain saadaan tarpeeksi hyvä tuotto kansan lahjoittamasta talosta. Tavalla tai toisella.

Tässä skenariossa on niin rappeutunutta ajattelua, että en kestä ajatella sellaista Suomea. Suuri osa kansaa voi jo nyt huonosti. On selvää että se voi vielä huonommin, jos siltä systemaattisesti viedään mahdollisuus päästä osalliseksi taiteesta ja kulttuurista. Tehdä sitä itsekin?

Niin. Miksi ihmiset haluaisivat tehdä taidetta, kirjoittaa kirjoja? Opetella näyttelemään, pitää seminaareja erilaisista aiheista? Oppia tanssimaan? Niin, tanssi, ihmisethän liikkuvat siinä. Tanssin liikkeestä syntyy aivan uudenlaisia kuvioita, uudenlaista kohtaamista.

Venäläiset sarjat

Minulla on ison vanhan koneen näytön taustakuvana valokuva Andrei Tarkovskin elokuvasta Stalker. Nettiä selatessani se on joskus tarttunut mukaan. Se on pysynyt tuossa sen vuoksi, että se sopii kaikenlaisiin mielentiloihin ja kaikenlaisiin ajatuksiin.

Välillä vain katson sitä. Olen jo kauan sitten huomannut, että kuva ei ole luonnosta. Tai sitten se on sellaisesta miltei hajonneesta rakennuksesta jollaisia Venäjä-kuvat ovat usein: vähän betonia, vettä, mutaa, muutama ruohomätäs. Ja koira. Venäjä on täynnä kulkukoiria. Tämä on sellaista joutomaata johon Suomessa ei ole varaa kuin vain suurimpien kaupunkien ulkopuolisella maaseudulla, eikä sielläkään kovin usein.

Hajoaminen ja rapistuminen katsotaan kielteiseksi ilmiöksi EU-Suomessa, vaikka kiistämättä hajoaminen on täydessä käynnissä myös Euroopassa. Valuuttakeinottelu johtaa romahduksiin.

Stalker on yksi elokuvista jonka katson säännönmukaisesti aina uudelleen. Minulla on se vuosia vanhalla VHS-kasetilla. Tuskin saan enää koskaan katsottavaksi sitä laajakankaalta, niin kuin varsinkin Stalker kuuluisi katsoa. Andrei Tarkovskia pidetään menneen ajan tulkkina. Stalkerinkin hän ohjasi jo Neuvostoliiton aikana. Stalkerin pohjana on Strugatski-veljesten tekemä sci-fi –kirja. Toinen veljeksistä on edelleen elossa ja pitää edelleen Tarkovskin filmiversiosta.

Suomen televisiota voi kiittää yhdestä asiasta, Teema-kanavasta. Siellä puolestaan on kiittäminen venäläisiä elokuvaentusiasteja, jotka ovat viime vuosina tarttuneet klassikoihin ja myöhempiinkin kirjallisiin teksteihin. Olemme nähneet Dostojevskin Idiootti ja Rikos ja rangaistus, Bulgakovin Mestari ja Margarita (Suom. Saatana saapuu Moskovaan), Solzhenitsinin Ensimmäinen piiri ja nyt vielä viimeksi Rybakovin Arbatin lapset.

Ei ole ollenkaan itsestään selvää että televisiolle kirjoittavat ja ohjaavat ihmiset ottavat käsittelyynsä kansallisia ikoneja. Kaiken lisäksi Venäjän ja Neuvostoliiton tunnetuimpia kirjailijoita. Olen lukenut muut venäläiset opukset paitsi Anatoli Rybakovin kirjoja. Olen silti kuullut niistä. Nyt olo on ristiriitainen, koska toisaalta olisi marssittava kirjastoon kiireimmiten hakemaan kirjatrilogia, toisaalta taas pelkään kovasti, että elokuva on jo kertonut tarinan minulle aivan eri muodossa.

Ehkä pelkään turhaan. Mikään aikaisemmista televisiosarjoista ei ole onnistunut pilaamaan lukuelämystä. Päinvastoin, ne ovat lisänneet sitä. Voin mennä sarjan katsottuani kaikessa rauhassa lehteilemään kirjaa, eikä pettymyksestä ole tietoakaan, päinvastoin.

Venäläisillä on jokin salaperäinen kyky visualisoida parhaat tekstit eläväksi uudeksi kulttuuriksi.

Olen ehkä puhunut tästä aiheesta jo aiemmin. Venäjällä kysymys on K. S. Stanislavskin kehittämästä näyttelijäntyön opetuksesta. Stanislavskin kirja Luonteen kasvatuksesta (tässä tietysti väärinsuomennettu, pitäisi olla karaktäärin eli roolin kasvattamisesta) ja Elämäni taiteen palveluksessa, jota olen tässä viime aikoina tavaillut (venäjästä suom. Eino Westerlund, WSOY 1946).

Stanislavskilla oli pieni villa Suomenlahden Kannaksella, jossa hän kirjoitti näitä tekstejään. Hän oli hyvin perinpohjainen työssään näyttelijäntyön kehittämisessä. Hänellä oli onnekseen ja joskus onnettomuudekseen käytössään Moskovan Taiteellinen teatteri. Muistelmansa hän joutui kuitenkin tekemään lopulliseen muotoon USA:n Bostonissa, eikä hänellä ollut käytössään enää juuri muuta kuin päänsä muisti, paperit, muistilappuset näytelmän pääkirjat olivat tiiviisti Moskovassa ja maa oli toipumassa sisällissodasta ja vallankumouksessa, uudet mullistukset olivat jo tulossa.

Stanislavski oli sekä näyttelijä että ohjaaja. Hän oli se joka myös nosti ohjaajan koko esityksen kantavaksi voimaksi, vaikka hän ei lopulta ollutkaan se vaikuttava voima: näyttelijä on aina yksin näyttämöllä. Tai sen puoleen kameran edessä.

Stanislavski sai tilaisuuden perustaa eräänlaisen teatterin eri elementtejä tutkivan ja kokeilevan studion vallankumouksen ensimmäisinä vuosina. Minusta hän tiivistää etsintänsä edelleen hyvin pätevästi:

Itse en silloin nähnyt keinoja sen toteuttamiseksi, mitä olin kuvitellut, enkä sen, mitä olin nähnyt tauluissa, kuullut musiikissa, lukenut runoissa. En tiennyt, miten näyttämöllä on sanoilla hienoimmin olennoitava tunteiden varjot. Olin voimaton toteuttamaan elämässä sitä, mikä siihen aikaan innosti minua, ja luulin tarvittavan kymmeniä, satoja vuosia, kokonaista kulttuuria, jotta me näyttelijät voisimme kulkea sitä tietä, jonka muut taiteet olivat jo omaksuneet.

Ihan niin vaikeata siitä ei tullut. Stanislavskin luoma näyttelijän työ näkyy Venäjällä edelleen. Ja: se näkyy myös Suomessa. Se joka on nähnyt Kalima-veljesten Tšehov-tulkintoja, tietää mistä on puhe. Heidän vaikutuksensa tuntuu näyttelijäntyössä tässä maassa edelleen.

Onneksi myös Venäjällä. Onneksi on edes televisio, joka voi tuoda jotain kaikesta siitä niille, jotka rakastavat teatteria, suurta romaanitaidetta. Ja etenkin niille jotka rakastavat venäläisiä klassikoita. Ei meitä ihan vähän ole.