Siperian opetuksia

Olen kuuunnellut aamuisin Kai Donnerin Siperian matkajuttuja. Niitä on Ylen Areenassa. Donner oli helsinkiläinen säätyläinen, ollut yliopistossa ja  päättänyt ruveta tutkijaksi. Hänen edeltäjänsä Siperian-matkoilla oli M.A. Castrèn. Donner kulki ainakin osittain samoja teitä, vaikka teitä tuskin silloin olikaan.  Ei oikein polkujakaan, joskus hyvällä onnella saattoi löytyä latu.

Donnerin tutkimusalue tuntuu olleen kansatiede. Castrèn tutki samojedien ja muiden Siperian pohjoisosien kansojen kieltä, Donner tahtoi saada elinolosuhteista tarkempaa tietoa. Vaikuttaa siltä että saikin.

Pidin paljon tarkasti kuvatusta ostjakki-samojedien maailmanselityksestä. Kokonaista kuvaa hän ei ”luonnonuskonnosta” saanut, mutta oli läsnä shamaanin järjestämässä istunnossa jurtassa ja kuvasi sitä loveen lankeamista. Yksi selittävä tekijä oli kärpässienen syöminen. Mutta koska venäjäntaitoisia oli, hän pystyi kirjaamaan paljon henkiä ja semmoista, ja hän alkoi oppia samojedin kieltä heti.

Ympärillä oli äärimmäinen kylmyys, joten kyllä siinä oli syytäkin pitää uskomusjärjestelmää pystyssä. Jonakin päivänä kun pitää lähteä porojen vetämänä eteenpäin oli vain -55° C pakkasta. Olisi lämpimämpi ilma.

Castrèn taisi saada Siperian tuliaisena tuberkuloosin. Donner otti ja kuoli myös johonkin sairauteen tai vammaan joka tuli Siperiasta. Tiedän kyllä että kyse oli Suomen identiteetin etsimisestä. Kieli on yksi identiteetin rakennusaineista.

Kysymys on nimenomaan rakentamisesta. Ei voi sanoa että se olisi ollut poimittavissa jostain pihtakuusien oksilta. Taiga on asia erikseen. Käsittääkseni samojedien kieli ei ole uralilaiskieli, vaan aiempaa perua. Sen sijaan shamanistinen maailmankuva on ollut yhtenäinen koko alueella. Ja todennäköisesti lähellä sitä myös saamelaisilla, jotka viimeiseksi tulivat Siperian pohjoisosista.

Donnerilla tuntuu olevan aikamoinen matkakassa. Ainakaan hän ei jää tien oheen hylätyksi. Kyllä hän tarvitsi ne porot, kuskin ja reet niitä matkoja varten, siksi hänellä oli myös venäläisen kuvernöörin suosituskirjelmät mukanaan. Hän kuvaa lämpimänä säilymisen ongelmia. Kesken purevaa pakkaskeliä tulee esimerkiksi lumimyrsky.  Donnerin apurit ovat sitä mieltä että mennään kiepiksi odottamaan myrskyn menoa ohi, mutta Donner vaatii että jatketaan. Mutta joskus ei ole ollut kiirettä ja on päästy neuvottelemalla eteenpäin. Sitten kun pääsevät perille johonkin lämpimään, niin hoidetaan paleltuneita jalkoja ja käsiä.

Semmoisissa olosuhteissa ei oikein voi tehdä muuta kuin yrittää pitää päässä selviä päämääriä että säilyy hengissä. Siinä Akira Kurosawan leffassa Dersu Uzala pelasti ne tyhmät venäläiset juuri kiepin rakentamisella järven jäälle. Venäläisretkikunta oli Amurissa kartoittamassa seutua. Upseerin päiväkirjat olivat säilyneet jossakin arkistossa. Dersu oli goldi, pieni kansa jossain Amur-joen mutkassa.

Donner hämmästytti, koska en odottanut säätyläisen kykenevän myötätuntoon köyhiä ja kurjia kohtaan. Siperiassa oli karkoitettuja, sitten Donner puolestaan oli riippuvainen samojedeista ja tunguuseista ja muista että ylipäänsä säilyivät hengissä. Alle 50 asteen pakkanen on tappava.

Olen nähnyt jossain TV-dokumentissa kuvan entisestä vankileiristä. Siinä oli hiekkatörmä luhistunut ja esiin työntyi jäätyneitä ruumiinosia. Ruumiit säilyvät syväjäädytettyinä kuin mitkäkin mammutit. Venäjällä on pitkä historia ihmisten karkoittamisesta Siperiaan. Matkallaan Donner tapaa myös suomalaisen karkoitetun. Mutta eniten hänellä tuntuu olleen hyötyä siitä, että Castrèn oli kulkenut samoilla seuduilla jo 1800-luvun puolella. Samojedit muistivat edellisen kävijän.

Sitten joskus Donner osui paikalle kun oli tauti iskenyt johonkin kylään. En tiedä kuinka isoja ne kylät ovat, mutta joitakin taloja oli. Asumuksena jurtta on ilmeisesti hyvä. Mutta jos on tauti iskenyt, niin ovat voineet kuolla kaikki lapset.  Todennäköisesti kylä ei voi sitten jatkaa enää siinä paikassa. Tai sinne jurttaan pitää saada jostain haalituksi nuoripari, jolla voi olla lapsia ja jotka eivät ehkä heti kuole. Johonkin kylään oli iskenyt rokko eikä kylien ihmisillä ollut vastustuskykyä sitä vastaan. Venäläiset toivat tauteja ja varmasti myös karkoitetut.

Olen nähnyt joitakin dokumentteja myös niin kutsutusta villistä lännestä Amerikassa ja tilanne on aivan sama. Eivät ne päälliköt ja sotaväki ole minkään yhteisön puolella ja puolesta, vaan palkka-armeijoita ne ovat eivätkä niiden orjien ja kaivostyöläisten tai rautatien rakentajien hyvinvoinnin ylläpitäjiä. Orjia jos on, niin  jos yksi kuolee niin toisia saa aika nopeasti tilalle. Maan valloittajat eivät välitä siellä jo olevista ihmisistä.

Venäläiset menettelevät aivan juuri sillä tavalla. Ei sen paremmin Castrèn kuin Donnerkaan saa enää nähdäkseen aivan alkuperäistä heimoelämää. Monet kansat tekevät jo kuolemaa. Tutkijat tulivat niiden ihmisten keskelle jostain toisesta todellisuudesta ja kesti jonkin aikaa ennen kuin he näkevät sortokoneiston. Donnerin mielestä karkotetut vangit ovat kaikista huonoimmassa asemassa. ”Luonnonkansat” kuten hän kutsuu alkuperäisiä siperialaisia, ovat kuitenkin siltä alueelta kotoisin. Heillä ei ole vastustuskykyä venäläisten sairauksiin.

Suomalainen Markku Lehmuskallio tehnyt elokuvadokkareita nenetseistä, nyt vielä hiljattainkin. Niistä dokkareista jäi mieleen se, että nenetsit eivät ole olleet alunperin porojen paimentajia. Myös Lehmuskallio kertoi maailman syntytarinoita. Elokuvat  voisi kyllä näyttää uudestaan televisiossa.

Ei kai siinä ole mitään kummallista että ihmiset haluavat luoda itselleen maailmanselityksen. Elämä käy kerta kaikkiaan liian raskaaksi, jos ei missään ole näkyvissä minkään näköistä valoa. Siis edes kuvitteellista. Siihen kytkeytyy sitten joitain luonnonilmiöitä. Puut, linnut, eläimet, vuodenajat.

Siperiassakin on kevät ja kesä. Ilmeisesti sekä Castrèn että Donner ovat olleet liikkeellä talviaikaan, koska silloin on ainut mahdollisuus päästä kulkemaan jäitä pitkin. Siellä on jo ilmeisesti varhain keväällä sulia vesiä ja sitten alkavat suot pettää alla. Rekiä ne käyttivät ja poroja tai hevosia. Oikein kylmällä kuulosti siltä että Donner oli tungettu turkisten kanssa jonkinmoiseen ruumisarkkuun, kun oli ollut hirveän kylmä. Siltikin saattoivat jalat paleltua.

Taatusti tunguusit tiesivät sen, että se kyselijä, Castrèn tai Donner, jolla oli paperia ja kyniä repussaan, ei selviäisi yksin. Tuntuivat tajuavan että Donner ei ollut vaarallinen. Muutenkin vaikuttaa siltä että läpi kirjan Siperian ihmiset haluavat auttaa toisiaan.

Siihen luontoon voi kasvaa ja sinne kuulua. Tilaahan on. Donner kuvaa ilmoja ja maisemia hyvin elävästi.

Venäläiset käyttävät nyt paljon ruhjovampaa voimaa kuin mitä on ollut vielä 1900-luvun alussa. Kun ovat vailla luonnonvaroja.  Öljy on tuhonnut kokonaisia alueita. On rakennettu öljyputkia metallista, joka ei kestä korroosiota. Suomensukuiset hantit ja mansit ovat menettäneet elinkeinonsa ja jokensa, joka oli tarpeen ihmisille ja eläimille.  Olen lukenut että taigaakin on ruvettu hakkaamaan pois.


Tänään vaihtui kuukausi. Britit lähtivät EU:sta ja on kulunut kaksi päivää siitä että Jörn Donner, Kai Donnerin poika, kuoli. Katsoin jonkun vanhan telkkariohjelman, oli varmaan Punainen lanka, jossa Maarit Tastula keskusteli Donnerin kanssa. Juuri nyt ajattelen, että niin isä kuin poikakin halusivat laajentaa maailman kuvaa. Siis sitä joka heidän nuoruudessaan tunnettiin. Kai Donnerista tuli tutkimusmatkailija ja tutkija, Jörn Donnerista tuli kaikkialla liikkuva ihminen joka mietti asioita tekemällä kirjoja ja elokuvia.  Poika oli vain kaksivuotias kun isä kuoli eikä enää muista häntä. Mutta hänelle jäi isän kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja julkaistuja kirjoja.

Minulla on yläkerrassa Kai Donnerin vuonna 1933  Otavan julkaisema kirja nimeltä Siperia. Kirjassa on viitisenkymmentä pienikokoista mustavalkoista kuvaa ja yksi isompi kartta, josta näkee ne alueet joissa hän kulki. Kai Donner kirjoitti Esilauseen, jossa lukee mm. näin:
”Voisimme pitää etnografiaa osana kulttuurihistoriaa, mutta kaikilla kansakunnilla ei ole historiaa korkeammassa mielessä, vaan heidän historianaan on juuri etnografia”, lausuu M.A. Castrèn. Kun tämän kirjoittaja yhtyy tähän käsitykseen, on hän koettanut myöskin valaista puheena olevan maan ja sen asukkaitten historian käsittelemällä eräitä puhtaasti etnograafisiakin  kysymyksiä. (K.D.)

Olen saanut kirjan tädiltäni. Hän on kirjoittanut kirjaan nimensä vuonna 1939. Kirjassa on kangaskansi ja sen kannessa on kuva jostakin siperialaisesta joka ampuu jousella. Kuva on piirros. Kirjasta ei ilmene onko piirros jonkun samojedin tai ostjakin piirtämä vai 1930-luvun suomalaisen piirtäjän näkemys siperialaisesta ihmisestä. Joka tapauksessa mieleen tulee jostain syystä graafinen tyyli nimeltä jugend tai ars nouveau. Kuvitetun Kalevalan grafiikka on samaa kuvakieltä.