Hunajaa heinäkuussa

Hauskaa kuunnella radiosta keskustelua jostain mitä on juuri lukenut. Olin löytänyt kirjaston e-kirjojen listalta Rachel Cusk’in  romaanin Ääriviivat. Olin kyllä nähnyt kirjailijan Helsinki Lit-tapahtumassa, joka televisioitiin. Löysin sen Areenasta. Mutta en muista yhtään mitä Rachel Cusk sanoi Helsingissä keväällä 2019.

Kirjailijan nimi jäi mieleen, vaikka en ollut lukenut kirjaa. Nyt häneltä on suomennettu jo kolme kirjaa. En ole erityisen tottunut lukemaan kirjoja näytöltä vaikka olen sitäkin tehnyt, kun olen tutkinut mikrofilmejä. Mikrofilmien lukeminen käy työstä, varsinkin kun on etsimässä jotakin, eikä tiedä löytyykö sitä vai ei, esimerkiksi jonkun paikallislehden arkistosta. Ehkä paikallislehdet ja paikallisyhdistykset ovat saaneet arkistonsa nettiin?

Koronakevään aikana on olen etsinyt ja löytänyt kirjallisuutta esimerkiksi Gutenberg Projektista. Minulla on tietokonekirjasto. Se on hyvä juttu senkin vuoksi, että tietokoneen ruudulta kirjojen tekstiä voi suurentaa ja pienentää. Silmät väsyvät.

Radio on tarpeellinen tiedotusväline sen takia, että sitä kuunnellessa välttyvät hyvin kirjoista keskustelevien ihmisten äänenpainot. Muutenhan kaikenmaailman ihmisten keskusteluja ei nyt kuulekaan. Rachel Cuskin kirjoista radiossa keskusteli kolme naista. He miettivät miksi Cusk tuntui tärkeältä.  Paikka oli Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä.

”Ääriviivoissa” ei ollut tavanmukaista tarinaa. Lukijan piti keskittyä siihen mitä tekstissä oli, tai menettää suuri osa kirjan sisällöstä. Jos päästi ajatuksen harhailemaan, ei auttanut kuin selata taaksepäin löytääkseen paikan johon jäi. Tuntui kummalliselta se teksti. En yleensä ole hajamielinen kun luen uutta ja selvästi kiinnostavaa kirjaa.

”Ääriviivat” ei ollut niin kutsutusti koukuttava. Sanonnasta en pidä, koska kirjat eivät ole huumausainetta. Mutta uusia maailmoja kirjat tuovat aina, niin myös Cuskin ”Ääriviivat”.  Se oli ainut hänen kirjansa tämän kaupungin e-kirjastossa toistaiseksi. Vasta eilen kuulin että ne kolme kirjaa muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden.

Pää tuli aluksi kipeäksi. Kirjaston ohjelma ei ollut niitä parhaimpia. Siinä ei esimerkiksi ollut sivunumeroita. Mutta pää tuli kipeäksi todennäköisesti siksi että kirja oli outo. Tämä nyt vain ei ollut mikään kiltti ja selvä romaani, jonka voi haukata välipalaksi. Päähenkilökin jää hahmottomaksi. Arvelin että sen vuoksi kirjan nimi oli Ääriviivat. Siihen on tyydyttävä.

Päätin olla jättämättä sikseen ja ponnistella edes vähän. Jotain päähenkilö-kertojasta sentään tietää: hän on nainen ja kirjailija. Rachel Cusk on myös nainen ja kirjailija. Välttyisin tällä kertaa miettimästä sitä typerää kysymystä että kuinka paljon romaani (?) kertoo ”oikean” ihmisen elämästä. Miksi ylipäänsä pitäisi ajatella todenkaltaisuutta kun lukee fiktiivistä proosaa? Kun olin lukenut muutamia sivuja, palasin takaisin alkuun ja luin tarkemmin.

Sitten kirjoitin ylös pienen otteen, että muistaisin miten teksti kulki, ei minulla sen kummempia syitä ollut kuin se tavallinen, jonka vuoksi muistivihot täyttyvät: joku asia on herättänyt mielenkiintoni:

”Tähän hetkeen asti hän on uskonut, että suru johtuu säälistä, jota hän tuntee naista kohtaan, mutta jos hän on rehellinen itselleen, hän myöntää ajattelevansa, että kenkien edustama naiseus on häneltä kielletty. Hänestä tuntuu melkein kuin hän ei olisi nainen ollenkaan. Mutta jos hän ei ole nainen, niin mitä hän sitten on? Hän käy läpi naiseuden kriisiä, joka on samalla luovuuden kriisi, mutta toisaalta hän on aina pyrkinyt pitämään  nuo kaksi erossa toisistaan, koska on kuvitellut että ne kumoavat toisensa, sulkevat toisensa pois. Hän katsoo kotinsa ikkunasta puistossa juoksevia naisia, ja kysyy itseltään, juoksevatko he jotain kohti vai jostakin pois. Jos hän katsoo kyllin kauan, hän näkee, että he juoksevat kehää.” (s.? )

Katselin jalkojani jotka ovat paljaat, koska on kuuma. En muista kenestä puhuttiin. Lukemisen myötä nimien merkitys väheni. Minulle tulivat mieleen heti Ylen television ajankohtaisohjelmien, myös uutisten naisvetäjät, jotka joutuvat jostain syystä hoippumaan korkeilla koroilla. Jos  joku nainen näytetään seisomassa niillä koroillaan, huomaa selvästi että selkä on omituisessa asennossa. Nainen näyttää lähinnä jonkinlaiselta hominidiltä, koska tuollaisissa kengissä ei juosta bussia kiinni tai mennä kävelylle metsään. Cusk kirjoittaa: ”Kenkien edustama naiseus” ja minä sanon että selvää orjuutta.

Mutta sitten jo kerrotaan että naiseuden kriisi on samaa kuin luovuuden kriisi. Ehkä se ihminen on kirjailija. Kirjailija Cuskin suhteesta julkisuuteen en tiedä mitään. Miksi hän olisi itsestään puhunut, nimetön henkilö, joka vain kertoo tarinaa? Se kirjan henkilö, kertoja, katsoo ulos ikkunasta ja näkee naisten juoksevan kehää.

Lemmikeillä on oravanpyöriä. Niistä ei ikinä pääse pois. Ei minulla ole mitään tarvetta tietää kuka tämä ihminen on. Tiedän kenkien olevan joku outo fetissi, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Minusta kenkiä täytyy olla ettei tule kylmä ja etteivät kivet ja männynkävyt satu jalkapohjaan.

”Ääriviivojen” lukemisesta on jo jonkin aikaa. Nyt on ilmoitettu että koronavirus-rajoituksia on höllennetty ja myös vanhemmat ihmiset pääsevät ihmisten ilmoille. Silti välimatka toisiin ihmisiin pitää edelleen muistaa. Niin se on normaalissakin elämässä mikäli sellaista on.

Tämän päivän neuroottiseen käyttäytymiseen eivät taida kuulua tuollaiset naisellisuuden harhat, esimerkiksi piikkikorkokengät. Ei voi olla niin että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Mutta ehkä ne vain tekevät kantajansa tärkeämmäksi ja asemastaan tietoisemmaksi kuin mitä he muuten olisivat? Vai missä se pakko on?

Siitä tuo ”Ääriviivat” kertoo, ihmisen ja hänen ympäristönsä välisestä keskustelusta. Puhe on päänsisäistä. Yksi tapaaminen menee ohi nopeasti, mutta toinen tulee jo tilalle kun sivua kääntää, toisia nopeasti luotuja tilanteita. Niissä ilmenee jokin olennainen asia.

Kirjan loppupuolella tulee esimerkiksi nainen, joka on löytänyt huoneistosta purkin ja lusikoi hunajaa suuhunsa. Kertoja on lähdössä pois ja toinen tulee asuntoon tilalle. Kertoja-kirjailija yrittää estää hunajan ahmimista ja ehdottaa ateriaa. Mutta lentokentältä tullut nainen ei tarvitse ateriaa, hän tarvitsee hunajaa.

Paikka on Ateena. En ole koskaan ollut siellä, mutta kirjan ihmiselle Ateena on itsestään selvästi tärkeä paikka olla lomalla, heillä on varaa lomamatkoihin. Olen lukenut Ateenasta ja nähnyt siitä kuvia. Opin piirtämään kun opettaja toi kreikkalaisen patsaan kopion tunnille. Kesti pitkään ennen kuin pääsin piirtämään ”oikeata” alastonmallia. Ne varhaiset piirrokseni näyttivät aivan oikeilta ihmisiltä. Patsas on jonkin olemassaolevan idea. 

Mutta itse asiasta, Rachel Cusk'in Ääriviivoista, linkki tänne, jossa Cusk käsitellään perusteellisemmin, Anitan tekstissä on linkkejä myös!



Kreikkalaista hunajaa. Olen nähnyt elokuvan jossa vanhempi mies pitää mehiläisiä, siirtelee pesiä ja sitten linkoaa hunajaa. Elokuvan ohjaajan nimi oli jotain sellaista kuin Atom Egoyan, tuntuu nimimerkiltä (esimerkiksi ”Atomi Itse”), mutta en osaa kreikkaa. Suomestakin luultavasti voi jostain ostaa kreikkalaista hunajaa. Sanotaan että Ateenassa tuoksuvat kukat ja puut ja kuumuus voimistaa tuoksuja.  En muista elokuvan nimeäkään. Joku ehkä muistaa?

Tajusin että päätä särki siksi että posliinikukka kukkii. Siinä on raskas mutta tavattoman kaunis tuoksu. Mikään muu ei tuoksu siltä. Sisälle ei kesäkuun helteiden aikana tullut kuitenkaan yhtään mehiläistä tai kimalaista. Mutta posliinikukan ikkuna katsoo länteen ja sieltä tulee valoa joka päivä.

Siperian opetuksia

Olen kuuunnellut aamuisin Kai Donnerin Siperian matkajuttuja. Niitä on Ylen Areenassa. Donner oli helsinkiläinen säätyläinen, ollut yliopistossa ja  päättänyt ruveta tutkijaksi. Hänen edeltäjänsä Siperian-matkoilla oli M.A. Castrèn. Donner kulki ainakin osittain samoja teitä, vaikka teitä tuskin silloin olikaan.  Ei oikein polkujakaan, joskus hyvällä onnella saattoi löytyä latu.

Donnerin tutkimusalue tuntuu olleen kansatiede. Castrèn tutki samojedien ja muiden Siperian pohjoisosien kansojen kieltä, Donner tahtoi saada elinolosuhteista tarkempaa tietoa. Vaikuttaa siltä että saikin.

Pidin paljon tarkasti kuvatusta ostjakki-samojedien maailmanselityksestä. Kokonaista kuvaa hän ei ”luonnonuskonnosta” saanut, mutta oli läsnä shamaanin järjestämässä istunnossa jurtassa ja kuvasi sitä loveen lankeamista. Yksi selittävä tekijä oli kärpässienen syöminen. Mutta koska venäjäntaitoisia oli, hän pystyi kirjaamaan paljon henkiä ja semmoista, ja hän alkoi oppia samojedin kieltä heti.

Ympärillä oli äärimmäinen kylmyys, joten kyllä siinä oli syytäkin pitää uskomusjärjestelmää pystyssä. Jonakin päivänä kun pitää lähteä porojen vetämänä eteenpäin oli vain -55° C pakkasta. Olisi lämpimämpi ilma.

Castrèn taisi saada Siperian tuliaisena tuberkuloosin. Donner otti ja kuoli myös johonkin sairauteen tai vammaan joka tuli Siperiasta. Tiedän kyllä että kyse oli Suomen identiteetin etsimisestä. Kieli on yksi identiteetin rakennusaineista.

Kysymys on nimenomaan rakentamisesta. Ei voi sanoa että se olisi ollut poimittavissa jostain pihtakuusien oksilta. Taiga on asia erikseen. Käsittääkseni samojedien kieli ei ole uralilaiskieli, vaan aiempaa perua. Sen sijaan shamanistinen maailmankuva on ollut yhtenäinen koko alueella. Ja todennäköisesti lähellä sitä myös saamelaisilla, jotka viimeiseksi tulivat Siperian pohjoisosista.

Donnerilla tuntuu olevan aikamoinen matkakassa. Ainakaan hän ei jää tien oheen hylätyksi. Kyllä hän tarvitsi ne porot, kuskin ja reet niitä matkoja varten, siksi hänellä oli myös venäläisen kuvernöörin suosituskirjelmät mukanaan. Hän kuvaa lämpimänä säilymisen ongelmia. Kesken purevaa pakkaskeliä tulee esimerkiksi lumimyrsky.  Donnerin apurit ovat sitä mieltä että mennään kiepiksi odottamaan myrskyn menoa ohi, mutta Donner vaatii että jatketaan. Mutta joskus ei ole ollut kiirettä ja on päästy neuvottelemalla eteenpäin. Sitten kun pääsevät perille johonkin lämpimään, niin hoidetaan paleltuneita jalkoja ja käsiä.

Semmoisissa olosuhteissa ei oikein voi tehdä muuta kuin yrittää pitää päässä selviä päämääriä että säilyy hengissä. Siinä Akira Kurosawan leffassa Dersu Uzala pelasti ne tyhmät venäläiset juuri kiepin rakentamisella järven jäälle. Venäläisretkikunta oli Amurissa kartoittamassa seutua. Upseerin päiväkirjat olivat säilyneet jossakin arkistossa. Dersu oli goldi, pieni kansa jossain Amur-joen mutkassa.

Donner hämmästytti, koska en odottanut säätyläisen kykenevän myötätuntoon köyhiä ja kurjia kohtaan. Siperiassa oli karkoitettuja, sitten Donner puolestaan oli riippuvainen samojedeista ja tunguuseista ja muista että ylipäänsä säilyivät hengissä. Alle 50 asteen pakkanen on tappava.

Olen nähnyt jossain TV-dokumentissa kuvan entisestä vankileiristä. Siinä oli hiekkatörmä luhistunut ja esiin työntyi jäätyneitä ruumiinosia. Ruumiit säilyvät syväjäädytettyinä kuin mitkäkin mammutit. Venäjällä on pitkä historia ihmisten karkoittamisesta Siperiaan. Matkallaan Donner tapaa myös suomalaisen karkoitetun. Mutta eniten hänellä tuntuu olleen hyötyä siitä, että Castrèn oli kulkenut samoilla seuduilla jo 1800-luvun puolella. Samojedit muistivat edellisen kävijän.

Sitten joskus Donner osui paikalle kun oli tauti iskenyt johonkin kylään. En tiedä kuinka isoja ne kylät ovat, mutta joitakin taloja oli. Asumuksena jurtta on ilmeisesti hyvä. Mutta jos on tauti iskenyt, niin ovat voineet kuolla kaikki lapset.  Todennäköisesti kylä ei voi sitten jatkaa enää siinä paikassa. Tai sinne jurttaan pitää saada jostain haalituksi nuoripari, jolla voi olla lapsia ja jotka eivät ehkä heti kuole. Johonkin kylään oli iskenyt rokko eikä kylien ihmisillä ollut vastustuskykyä sitä vastaan. Venäläiset toivat tauteja ja varmasti myös karkoitetut.

Olen nähnyt joitakin dokumentteja myös niin kutsutusta villistä lännestä Amerikassa ja tilanne on aivan sama. Eivät ne päälliköt ja sotaväki ole minkään yhteisön puolella ja puolesta, vaan palkka-armeijoita ne ovat eivätkä niiden orjien ja kaivostyöläisten tai rautatien rakentajien hyvinvoinnin ylläpitäjiä. Orjia jos on, niin  jos yksi kuolee niin toisia saa aika nopeasti tilalle. Maan valloittajat eivät välitä siellä jo olevista ihmisistä.

Venäläiset menettelevät aivan juuri sillä tavalla. Ei sen paremmin Castrèn kuin Donnerkaan saa enää nähdäkseen aivan alkuperäistä heimoelämää. Monet kansat tekevät jo kuolemaa. Tutkijat tulivat niiden ihmisten keskelle jostain toisesta todellisuudesta ja kesti jonkin aikaa ennen kuin he näkevät sortokoneiston. Donnerin mielestä karkotetut vangit ovat kaikista huonoimmassa asemassa. ”Luonnonkansat” kuten hän kutsuu alkuperäisiä siperialaisia, ovat kuitenkin siltä alueelta kotoisin. Heillä ei ole vastustuskykyä venäläisten sairauksiin.

Suomalainen Markku Lehmuskallio tehnyt elokuvadokkareita nenetseistä, nyt vielä hiljattainkin. Niistä dokkareista jäi mieleen se, että nenetsit eivät ole olleet alunperin porojen paimentajia. Myös Lehmuskallio kertoi maailman syntytarinoita. Elokuvat  voisi kyllä näyttää uudestaan televisiossa.

Ei kai siinä ole mitään kummallista että ihmiset haluavat luoda itselleen maailmanselityksen. Elämä käy kerta kaikkiaan liian raskaaksi, jos ei missään ole näkyvissä minkään näköistä valoa. Siis edes kuvitteellista. Siihen kytkeytyy sitten joitain luonnonilmiöitä. Puut, linnut, eläimet, vuodenajat.

Siperiassakin on kevät ja kesä. Ilmeisesti sekä Castrèn että Donner ovat olleet liikkeellä talviaikaan, koska silloin on ainut mahdollisuus päästä kulkemaan jäitä pitkin. Siellä on jo ilmeisesti varhain keväällä sulia vesiä ja sitten alkavat suot pettää alla. Rekiä ne käyttivät ja poroja tai hevosia. Oikein kylmällä kuulosti siltä että Donner oli tungettu turkisten kanssa jonkinmoiseen ruumisarkkuun, kun oli ollut hirveän kylmä. Siltikin saattoivat jalat paleltua.

Taatusti tunguusit tiesivät sen, että se kyselijä, Castrèn tai Donner, jolla oli paperia ja kyniä repussaan, ei selviäisi yksin. Tuntuivat tajuavan että Donner ei ollut vaarallinen. Muutenkin vaikuttaa siltä että läpi kirjan Siperian ihmiset haluavat auttaa toisiaan.

Siihen luontoon voi kasvaa ja sinne kuulua. Tilaahan on. Donner kuvaa ilmoja ja maisemia hyvin elävästi.

Venäläiset käyttävät nyt paljon ruhjovampaa voimaa kuin mitä on ollut vielä 1900-luvun alussa. Kun ovat vailla luonnonvaroja.  Öljy on tuhonnut kokonaisia alueita. On rakennettu öljyputkia metallista, joka ei kestä korroosiota. Suomensukuiset hantit ja mansit ovat menettäneet elinkeinonsa ja jokensa, joka oli tarpeen ihmisille ja eläimille.  Olen lukenut että taigaakin on ruvettu hakkaamaan pois.


Tänään vaihtui kuukausi. Britit lähtivät EU:sta ja on kulunut kaksi päivää siitä että Jörn Donner, Kai Donnerin poika, kuoli. Katsoin jonkun vanhan telkkariohjelman, oli varmaan Punainen lanka, jossa Maarit Tastula keskusteli Donnerin kanssa. Juuri nyt ajattelen, että niin isä kuin poikakin halusivat laajentaa maailman kuvaa. Siis sitä joka heidän nuoruudessaan tunnettiin. Kai Donnerista tuli tutkimusmatkailija ja tutkija, Jörn Donnerista tuli kaikkialla liikkuva ihminen joka mietti asioita tekemällä kirjoja ja elokuvia.  Poika oli vain kaksivuotias kun isä kuoli eikä enää muista häntä. Mutta hänelle jäi isän kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja julkaistuja kirjoja.

Minulla on yläkerrassa Kai Donnerin vuonna 1933  Otavan julkaisema kirja nimeltä Siperia. Kirjassa on viitisenkymmentä pienikokoista mustavalkoista kuvaa ja yksi isompi kartta, josta näkee ne alueet joissa hän kulki. Kai Donner kirjoitti Esilauseen, jossa lukee mm. näin:
”Voisimme pitää etnografiaa osana kulttuurihistoriaa, mutta kaikilla kansakunnilla ei ole historiaa korkeammassa mielessä, vaan heidän historianaan on juuri etnografia”, lausuu M.A. Castrèn. Kun tämän kirjoittaja yhtyy tähän käsitykseen, on hän koettanut myöskin valaista puheena olevan maan ja sen asukkaitten historian käsittelemällä eräitä puhtaasti etnograafisiakin  kysymyksiä. (K.D.)

Olen saanut kirjan tädiltäni. Hän on kirjoittanut kirjaan nimensä vuonna 1939. Kirjassa on kangaskansi ja sen kannessa on kuva jostakin siperialaisesta joka ampuu jousella. Kuva on piirros. Kirjasta ei ilmene onko piirros jonkun samojedin tai ostjakin piirtämä vai 1930-luvun suomalaisen piirtäjän näkemys siperialaisesta ihmisestä. Joka tapauksessa mieleen tulee jostain syystä graafinen tyyli nimeltä jugend tai ars nouveau. Kuvitetun Kalevalan grafiikka on samaa kuvakieltä.

Ihmisten ihmemaassa

Ollakseni selvillä siitä historiasta, miten ihmiset ovat olleet ja mistä siihen olemiseen tulleet on luettava historiaa. Sitten satuin kuulemaan historioitsijan sanovan, että historia on tarina. Sitten tulin ajatelleeksi uutisia. Myös niissä on oltava tarina, ilman jostain tulevaa tarinaa, jotain ydintä, ei maailmassa oikeastaan tapahdu mitään.

Tai tapahtuu tietenkin, mutta hahmottomasti. Ihmiset eivät kykene ymmärtämään tapahtumia ilman punaista lankaa. Kaikki ovat yhtä monimutkaista tarinavyyhteä ja sen vuoksi he todennäköisesti ovat niin erilaisia. Jokainen tulee tarinaansa eri suunnista. Tarinat koskettavat toisiaan ja liudentuvat toisiinsa.

Työkseni on tullut asioiden ihmettely ja lähdin ihmettelemään ihmisten ilmoille. Kuntsin taidemuseossa oli Teemu Mäen näyttely. Se täyttäisi koko museon, kahdessa kerroksessa on valokuvia. Sen verran tiesin.

Olen seurannut taiteilijan työtä siitä asti kun hän oli 17-vuotias lukiolainen, hurjatahtinen piirtäjä, näin hänet täydessä työn touhussa taideleirillä parina kesänä. Sitten hän jo teki esimerkiksi tunnin mittaisen radio-ohjelman YLEn paikallisradioon, kirjoitti kulttuurilehteen arvion taiteilijaseuran näyttelystä. Nuorena jaksaa.

Tärkeintä kaikessa taiteessa on kyky ajatella ja tuntea. Tietysti kyky silmien ja käden yhteistyöhön on synnynnäinen, mutta usein ympäristö ei ota kykyä huomioon, lasta ei ekä kannusteta. On tärkeää että jo lapset ja nuoret saavat kunnolliset kynät ja kunnon paperia, hyviä värejä ja tilaa missä kuvitella.

Tuo 17-vuotias säilyy aina mielessäni. Siksi minulle oli tärkeätä mennä katsomaan miten tuotanto edistyy. Ei hän nyt aivan tehdas ole, mutta on minusta harvinaista, että joku taiteilija kykenee täyttämään kokonaisen museon. Ripustuksessa on ajatusta ja jokainen työ itsessään herättää kysymyksiä, vastaväitteitä ja ihmettelyä. Yksi ongelma minulla oli: en voinut katsoa kahta videota. Olen kuulovammainen, enkä tiennyt ottaa mukaan induktiosilmukkaani (miksi muuten museoissa ei niitä ole?). Muuten matka teki tehtävänsä, tulin olleeksi ihmisten ilmoilla ja suhde syntyi lähinnä seinillä oleviin kuviin.

Työt ovat värivalokuvia. Ne ovat suuria, värit ovat kirkkaita. Niissä on tärkeintä sisältö, jolle sitten estetiikka on alisteinen. Pääkysymys näyttelyssä on Kuka sinä olet?, se ei ole kovin tavallinen kysymys arkea elävälle aikuiselle. Se on tärkeä kysymys. Moni aikuinen juoksee varmasti kysymystä pakoon. Mutta ilman asettumista peilin eteen ei tapahdu uudistumista. Ilman uudistumista ihminen kuolee pystyyn.

Identiteetti on aika lailla läpi elämän muotoutuva asia, ei selviö. Henkilökuvat ovat suuria ja värillisiä ja niiden ihmiset voivat kävellä tuntemattomina vastaan missä vain, koska nämä ovat oikeita ihmisiä.

Alakerrassa on paljon kuvia nuorista. Kukin nuori on saanut valita itselleen toiveminän ja sitten sen vastenmielisimmän minän. Keskelle tulee arkiminä, tai se tavallinen minä.

Ne ovat omakuvatriptyykkejä. Niissä näkyy nuorten itsensä etsiminen, työ joka sitten jatkuu edelleen, vaikka sitä he eivät itse vielä aavista. Muotokuvien ihmiset tulevat erilaisista paikoista, mukana on Venäjän nuorisoa ja tietenkin mukana on myös Teemu Mäen oma triptyykki, vaikka hän ei enää teini olekaan. Minusta keskellä on vasemmalla on transvestiitti ja oikealla on Bill Clinton, mutta tulkinta voi olla joku muukin.

Näyttelyn aikana nuoriso pääsee Arja Elovirran ja Teemu Mäen työpajoihin tekemään triptyykkejä myös Vaasaan. Kun teini saa itse ajatella kehitystään ja tuoda sen esiin kuvina, tulevaisuus konkretisoituu. Ehkä nuori työpajoissa oppii sitäkin, miten välttää kompastelemasta aivan jatkuvasti.

Avajaisissa taiteilija puhui paljon kuvataiteensa perustasta. Aistielämykset ovat tärkeitä, sitten voi vetäytyä ja miettiä taidefilosofiaa ja sitten taas mennä tekemään työtä jonkun ryhmän kanssa. Hän on juuri lopettanut 5-vuotiskautensa Aalto-yliopiston professorina, joten hänellä on nuorisoon vähän laajempi näppituntuma, taidekasvatus.

Noin kymmenen vuotta sitten näin ryhmätyönä tehtyjä oppilastöitä, ryhmien vetäjänä Teemu Mäki, joissa suuria pintoja on käytetty ryhmän jäsenten ajatteluun maalaamalla. Työt muistuttivat suurikokoisia sarjakuvia, niitä saattoi lukea nurkasta nurkkaan. Töitä oli kulttuuriyhdistys Kiilan juhlanäyttelyssä Helsingin taidehallissa.

Nyt valokuvien kautta tulee näkyville yksittäisten nuorten ajatus tulevaisuudesta. Valmiit kuvat näyttävät konkreettisesti millaisia mahdollisuuksia ja vaaroja tulevaisuudella on annettavana. Kuvissa näkyy nuorten oma ajattelu. Siitä tulee maailman omakuva tulevaisuudessa. Nuorten kanssa voi luoda perustaa, mutta muutos voi olla pysyvä.

Esimerkiksi nuori tyttö kokee koiransa niin tärkeäksi että siitä tulee osa hänen omakuvaansa. Tässä ei ole triptyykki, vaan kaksi kuvaa pareista, viereen on ripustettu on nuoren ihmisparin kuva. Ehkä koira on tytön tärkein ystävä. Lemmikkieläinten pitäminen on yleistynyt paljon verrattuna omaan lapsuuteeni, jolloin koirilla oli työnsä. Tarkemmin ajatellen tälläkin koiralla on työnsä: sen tehtävänä on auttaa tyttöä aikuistumaan.

Mutta yhteiskunta näkyy kuvissa hyvin. Hätkähdin varsinkin nuoren pojan vastenmielistä omakuvaa, jossa maassamakaavaa poikaa potkittiin. Joillekin lapsille ja nuorille kuva on mahdollinen, väkivalta voi olla sattumanvaraista ja nuoresta riippumatonta. Todellisuudella on paljon erilaisia kasvoja.

Tottakai poika näki väkivaltakuvan uhkana. Ei väkivaltaa kukaan tahdo, silti moni sitä tapaa. Sanojen pitäisi riittää, niistäkin kelpaavat kysymykset, ihmettely, vuoropuhelu. Vihapuhe saisi jo jäädä pois ja ihmiset voisivat oppia olemaan ihmisiksi.

(Kuvia voi suurentaa!)

Yläkerran näyttely on sitten sarja kuvia ihmisistä, joilla jo on identiteettinsä. Osa identiteetistä on seksuaalinen, osa liittyy valtasuhteisiin, pienen sivuhuoneen kuvia taiteilija kutsuu kuoleman ja perheen/rakkauden huoneeksi. Siellä on yhdellä seinällä vanha nainen kuolleena, isoäiti ehkä. Perheen jäsenet kuvataan vaihtuvin henkilöin saman pöydän äärellä. Huoneen nurkkaus on tavattoman koristeellinen tapettia myöten. Punaista ja mustaa. Punaisia huoneita, mustia koristeita, ei ehkä päinvastoin.

Arvelen että on luettava uudelleen Stendhalia. Se ranskalainen filosofi oli minulle nuorena hyvin tärkeä.

Uneton kaamoksessa

Useampi uneton yö takana. Se alkaa olla suhteellisen normaali olotila, koska aina on pimeää. Ei ole väliä milloin nukkuu. Jostain pilvien välistä silti tihkuu valonväreitä, joten kun yöllä nousee ylös kirjoittamaan, niin riipustuksia päivätajunnassa on kaikesta huolimatta vaikea ymmärtää. Aivojen melatoniini-hormonitaso on vuodenkierrossa alhaisimmillaan.

Olisi siis nukuttava öisin. Vai onko tässä jotain mieltä: ”Minä en nyt vain ymmärrä, miksi kollektiivista traumaa on pidettävä väen väkisin hengissä.”? Oletan nähneeni sotaisia unia, joissa mielikuvat ovat takertuneet toisiinsa, johonkin luettuun ja kuultuun, ehkä olen ajatellut keltapaitaisia Thaimaan lentokentän valtaajia tai ehkä kahta kirjaa jotka tulivat toinen toisensa perään, Vladimir Bartolin Alamut ja Don DeLillon Putoava mies.

Kaikissa tapauksissa on kyse jonkinasteisesta kollektiivista. Kun kollektiivi kokoontuu jonkun asian ympärille, se saa pelkästä massasta tukea itselleen ja muodostaa ajamastaan asiasta itseoikeutetun, kyseenalaistamattoman, suorastaan totuuden. Siinä on aina konflikti lähellä.

Alamutin menestys laukaisi shiialaisuuden nousun muinaisessa Persiassa. En tunne islamin historiaa niin hyvin että voisin sanoa jotain varmasti, mutta kun linnake on aivan silkkitien varrella, niin kyllä sitä tietä kulkivat myös aatteet, ajatukset ja uskonnot.

Itse kirjassa pidin erityisen paljon eräästä oudosta käänteestä. Lahjakas fedaji, nuori sotilaskoululainen, osoittautui pystyväksi miltei kaikilla koulutuksen osa-alueilla: sotilastaidoissa, astronomiassa, profeetta Muhamedin (Muhammad?) vävyn ja serkun Ali ibn Abi Talibin, ensimmäisen imaamin, oppien tulkinnassa, geometriassa ja aritmetiikassa, mutta erityisesti runoudessa. Se olikin Alamutin hallitsijan Hasan ibn Sabbahin erityissuosiossa, koska hänen ystävänsä oli kuuluisa runoilija Omar Khaijam.

Vaikka fedaji oli koulutettu assassiiniksi, itsemurhaterroristiksi, niin hän tuli paratiisiin pääsemisensä sijasta pettäneeksi johtajansa, horjui ”oikean” ja ”väärän” opin välillä. Mutta Hasan päätyi keskustelun jälkeen surmaamisen sijaan päästämään lahjakkaan oppilaan vapauteen. Outo diktaattori. Poika lähti Intiaan.

Sitten pitäisi yhtäkkiä kääntää pää 180 astetta ja ymmärtää minkä vuoksi New York ja sen asukkaat ovat pitäneet kynsin hampain elossa kaksoistornien tuhon ja yli 2000 ihmisen kuoleman muistoa ja kehittävät siitä tehokkaasti traumaa. Sitä tarkoittaa putoava mies. En usko että kukaan meistä televisiota 11.9.2001 katsoneista on unohtanut torneista putoavia hahmoja.

Mitä kollektiivinen trauma palvelee?

Yhdysvallat vastasi hyökkäykseen heti niin että valjasti koko sotilaskoneistonsa tuhoamaan Afganistania, jossa tuhannet ja tuhannet ovat kuolleet sen jälkeen. Tuhoaminen ei ollut missään suhteessa New Yorkille ja sen asukkaille aiheutettuun tuhoon.

Kollektiivisen tuhon keskellä suru ei ole koskaan tarpeeksi. Mutta muistamista ainakin nämä kaksi kirjaa palvelevat.

Moni muistaa myös vaatimuksen ”Se maa on pommitettava kivikauteen!”. Afganistanin teknologistaloudellinen tilanne tuskin oli kovin kaukana kivikautisista elinkeinoista ja kulttuureista. Varmuuden vuoksi amerikkalaiset kokivat tärkeäksi usean hääjuhlan pommittamisen. Ei tule jälkikasvua.

Islamilaiset kuulivat omin korvin kun suuren ja mahtavan maan presidentti lupasi aloittaa ristiretken terroristeja vastaan.

Toisella puolen newyorkilaiset asukkaat ihmettelivät miksi joku vihaa heitä noin paljon. Eivät olleet seuranneet maansa ulkopolitiikkaa.

Mutta kumpikaan osapuoli, öljyn tuottajat sen paremmin kuin öljyn ostajatkaan, eivät ymmärtäneet minkälaisessa maailmassa nyt eletään. Tänä harmaana talvipäivänä ajattelen öisistä raapustuksistani, että koulutus on ajettu alas. Onko missään koskaan kasvatettu ihmisiä toisenlaisten ihmisten kunnioitukseen ja ymmärtämiseen?

Jos meidän pitäisi olla globaaleja (tässäkin maassa), niin meidän pitäisi kouluttautua heti omien nurkkiemme siivoojiksi. Ensimmäiseksi pitäisi ilman muuta siivota oman pään hämähäkinseitit pois.

Mistä tulisi perusasioiden oppimisen halu? Entä mistä terve itsetunto ja identiteetti?