Käsinkirjoittamisesta

Luin George Eliotin romaanin  Daniel Deronda, joka on yhdeltä osaltaan kehityskertomus. Se on perinpohjainen kasvukertomus sen lisäksi että se on ilmiselvä aateromaani, se ydin ei häviä sen melkein tuhannen sivun mittaan minnekään. Mutta siinä se on sitten kädenmitan päässä  ja aina on uusi lehti käännettävänä.

Kirjoitan muistikirjaan kaikesta lukemisestani. Käsinkirjoittaminen tekee luetun elävämmäksi.

George Eliot kirjoitti myös käsin. Koko sen pitkän kirjan matkan. Piti sitä tarinaansa siinä käden mitan päässä. Omalla kädellä saa piirtää niitä kirjaimia. Kynän on paras olla hyvä.  Hyvien kynien metsästys käy työstä. Olen nähnyt laatukuvia säätyläisnaisesta, joka istuu korkean kirjoituspöydän ääressä selkä viivasuorana ja kirjoittaa mustekynällä. Useimmiten varmaan kirjeitä. Mutta George Eliot kirjoitti kirjoja, käänsi niitä muista kielistä englanniksi ja kirjoitti lisää kirjoja aivan omasta päästään. 

Jos vain oppii kirjoittamaan lyhyitä viestejä sormenpäillään ja oppii käyttämään vain paria sormea, niin ei siinä käsiä käytetä niin kuin voisi. Niin moni lapsi oppii kirjoittamisen älypuhelimellaan. Kaunokirjoituksen opetus oli loistava idea. Niin suuret ikäluokat opetettiin ja siitä tuli käsialan alku. Käsialasta voi nähdä miten on milloinkin ajateltu kustakin asiasta. Joku voi olla lennokas, joku taas todella hatara. Mieliala näkyy kun kirjoittaa käsin. Kyllä käsialasta näkee myös luonteen, vaikka grafologiaa harva enää harrastaakin.

Tekstaus, jota lapsille opetetaan nyt, ei ole kyllä mistään kotoisin. Tottakai muistan sen millaista oli kun en saanut kättä kirjoittamaan niin kuin liitutaululla näkyi. Opettaja oli semmoinen otus joka osasi kirjoittaa virheettömästi: kirjain liittyi seuraavaan ja ne kaaret olivat horjumattomia.

Todella kaunis ja täydellinen kaunokirjoitus tuntui kyllä myös esittämiseltä. Se ei ollut jollain lailla totta. Se oli sievistelyä. Tietenkin siinä piti näyttää meille, että tällainen teistä tulee kun opitte kirjoittamaan nätisti. Siinä nousi sisu että en rupea ikinä samanlaiseksi. Se ensimmäinen opettaja tukisti minua ensimmäisellä väliajalla kun en oppinut paikkaani rivissä.

Menin kotiin ja sanoin että en mene enää kouluun. Minun hiuksiini oli helppo tarttua, kun ne ovat niin pörröt. Ei kellään muulla ollut sellaista tukkaa. Pian opin että tällaista tukkaa on pidettävä vaikka pinneillä paikoillaan tai huivilla.

Että siis minun piti oppia paikkani rivissä. Se tarkoitti sitä, että piti tietää kuka on vähän lyhyempi ja kuka taas vähän pitempi kuin minä ja mennä siihen väliin. Muut lapset olivat aivan tuntemattomia. Niistä ei ollut myöskään avuksi, jos olisin tiennyt sellaista pyytää. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan miksi piti seistä pituusjärjestyksessä. Siitä olen aivan varma, että lapselle voi selittää asiat niin että niissä on järkeä. Ei lapsi ole järjetön.

En oppinut lukemaan enkä kirjoittamaan. Kunnes äiti huomasi että osaan kaiken ulkoa enkä osaa lukea. En tuntenut kirjaimia, paitsi joitain, siis niitä joita oli Pikku Marjan eläinkirjassa, siinä Laura Latvalan kirjassa. En suunnannut tarmoani kirjoittamisen välttelemiseen, vaan päinvastoin: kun käsitin mistä on kysymys, rupesin lukemaan ja kirjoittamaan. Kun kirjoitin kirjaimia, jotka liittyvät toisiin, ajattelen kokonaisia ajatuksia ja käsitän mitä olen tekemässä. Kun kirjoitan muistiinpanoja,  ja tentti on tulossa, muistan lukemani kun olen kirjoittanut käsin. Käsittämällä jonkun asian sen myös muistaa.

Mutta parasta oli kyllä se, että päästiin muuttamaan pois. Meillä oli pihalla hyvä lapsiporukka. Kun tuli suru siitä, että kavereita ei enää ole, niin rupesin kirjoittamaan kirjeitä. Minulla oli luokkatoveri, jonka kanssa kirjoitin. Käsitin miten voin nopeasti kirjoittaa kokonaisia tapahtumia ja ajatuksia ja tiesin että hän siellä toisessa päässä ymmärsi heti mistä puhuin.

Elena Ferrante siinä Napoli-kirjasarjassaan käsittelee ystävyyttä, kahden tytön välistä. Mutta eivät pojatkaan statisteja ole. Muistan hyvin millaista se oli. Meitä oli kaikenikäisiä, tyttöjä ja poikia. Laulettiin, lausuttiin loruja, hassuteltiin. Mentiin jonossa seuraa-johtajaa, eikä kukaan määrännyt ketään. Lapset loksahtivat niihin koloihin mihin sopivat. Oma pääni tuotti juttuja koko ajan. Ja toiset vastasivat. Sitten vaihdettiin suuntaa.

Meitä saattoi olla vain joku pari lasta siinä pihan perällä, silloin puhuttiin. Meillä oli sellainen kertomusleikki että ”mitä jos” ja ”näin sellaista unta että” tai ”meidän naapurissa maalla oli” ja ”joulupukkia ei ole olemassa”. Tuo viimeinen oli paha juttu ja tapahtui kun oltiin menossa kouluun.

Koulu oli punainen rakennus, johon käveltiin hotellin ohi. Koulun ympärillä oli aita ja siitä näkyi keskussairaala. Muistan sen matkan vieläkin. Tajusin tottakai että koulutoverini ei valehdellut. Se tarkoitti sitä että vanhemmat olivat valehdelleet.

Meillä ei ollut mitään coca-cola -pukkeja tietenkään. Ne meidän pukit olivat vanhoja ukkoja, joilla oli päällään nurinkäännety sisäturkki, lampaantaljasta tehty, päässä karvalakki. Sen korvat repsottivat auki. Pukilla oli nokinen naama. Se köhi että oli ollut savusaunassa. Tiesin mikä savusauna oli, enkä uskonut. Sitten toisaalta uskoin. Pikkuveli onnistui sotkemaan itsensä miltei kokomustaksi savusaunassa, kun taas muut lapset ja aikuiset olivat kiiltävän puhtaita. Joulupukki oli siis hölmö tai lapsellinen.

Ymmärsin että vanhemmat narrasivat. Mutta en tietenkään kertonut heille että tiedän.

Meitä taas oli paljon ja aika nopeasti opittiin.  Kun aikuista katsoo ja se alkaa puhua nopeammin ja levottomasti ja kävelee edestakaisin eikä tiedä missä pitäisi käsiään, lapsikin käsittää että on pidettävä varansa.

Minulla on tuossa kirjoituspöydän yläpuolella kutsukortteja näyttelyihin. Yhdessä on lapsia ja keskellä sokea tyttö. Näkevät katsovat häntä säälivästi. Aikuisia ei näy kuvassa. Sokean tytön takana tyttö soittaa kannelta. Lapsilla on pitkät mekot ja nuorakengät. Taustalla kohoaa mäki ja sen päällä rivi  tuulimyllyjä. Kuvan on maalannut Beda Stjernschantz ja sen nimi on ”Kaikkialla ääni kaikuu”. Taulu näyttää olevan vuodelta 1895, Antellin kokoelmista.

Siinä näkyy tyttöjen piiri. Piirissä oleminen näyttää aika lailla samalta kuin minullakin lapsena. Tytöistä näkee että he tuntevat toisensa hyvin. Ei tarvitse kuvitella mitä he puhuisivat, läheisyyden näkee.

Mäellä oli tuulimyllyrivi. Sitten oikeassa reunassa on puu, enkä tiedä mikä se puu on. En muista nähneeni. Lasten vaatteetkaan eivät vaikuta suomalaisilta. Ehkä taiteilija on maalannut taulun jossain ulkomailla. Muistaakseni hän on kuulunut Pariisin suomalaistaiteilijoiden porukkaan ainakin jonkin aikaa. Ellen Thesleff mainitsee jossain kirjeessä, että Beda oli käymässä Firenzessä, luin kirjasta. Olen nähnyt taulun Ateneumin taidemuseossa ja se on hieno. Näyttää tytöt siinä kasvunsa alussa.

Kortista välittyy kertomus. Tytöt tulevat tietenkin, tottakai, muuttamaan siitä paikasta pois. Ehkä he ovat jossakin sisäoppilaitoksessa jo silloin. Ja vaikka heillä on siinä kuvan hetkessä toisensa ja siinä oleminen on täyttä elämää, niin juuri sellaisena se ei jatku.

Elämällä on esitettävänä muitakin kysymyksiä kuin se, uskooko joulupukkiin.  Tytöt oppivat tarttumaan käsillä oleviin töihin. Sitten he toivottavasti löytävät jostakin rauhallisen nurkan että voivat kirjoittaa vähän siihen siniruutuiseen vihkoon, joka on koulukirjojen alla. Se vihko ehkä säilyy aikuiselle ihmiselle. Ja jos ei tyttö ehdikään aikuiseksi, niin ehkä joku osaa lukea hänen käsialaansa.