Koronakulttuuria

Huono nukkuminen enteili sadetta. Silloin pitää nousta ylös ja ruveta lukemaan. Viime yönä luettavaksi joutui Eino Railon Yleisen kirjallisuuden historia. Kirjanmerkki oli kreikkalaisen kirjallisuuden kohdalla, kun teos on kirjallisuushistorian ensimmäinen osa vuodelta 1933. Ja olen tutkinut kreikkalaisia. Kirja on isoisäni  Pappa-Aukustin kirjastosta. 

Railo kertoo pitkään ja laveasti helleenien yleisestä kulttuurista ja kulttuuritahdosta ja on sitä mieltä että se edustaa arjalaista ajattelua. En ole varma kirjoittiko hän juuri niin, mutta perusteli sen kuitenkin sillä että helleenit asuivat sillä alueella jossa nykyaikainen kulttuuri on syntynyt. Olin jo panemaisillani kirjan takaisin hyllyyn (joka on isoisäni tekemä) kun arvelin että tässä tulee nyt Helsingin yliopiston mentaalihistoriaa 1930-luvulta. Se ei erityisemmin kiinnosta minua. Sen takia sitä pitää yrittää ymmärtää.

Railo selostaa Homeroksen Iliasta ja Odysseiaa. Hän käyttää sivuilla paljon sitaatteja silloisista suomennoksista ja ottaa esimerkkejä joissa on käytetty sodan keskellä − ja vaikka sotaa ei olisikaan − käytetään konfliktien osapuolia kohtaan hirveätä julmuutta. Hän kauhistuu sitä. Sitten kirjoittaa toteavasti:
”Pronssikauden  ihmisiltähän emme kuitenkaan saa vaatia oman aikamme humaanisuutta.”

Niinkö? Juuri tämäkin dosentti (kirjallisuudenhistorian Helsingin yliopistossa) on elänyt läpi Suomen sisällissodan. Olivatkohan ne julmuudet paljon humaanimpia?

Raakuuksien selitysyritys on se, että ihmiselle käy Hellaassakin samalla tavalla kuin muidenkin uskontojen alueella, sillä ”kosmoksen” rakenne oli tämä, ylimmästä alimpaan: Olympos> Maa> Haades> Tartaros. Tällainen rakenne suunnilleen on myös Egyptin kosmoksessa.

Rupesin kiinnostumaan mitä yliopistossa on opetettu kirjallisuustieteestä, siis maailmankirjallisuudesta vuonna 1933. Arjalaisuudella on joku rooli, mutta en käsitä miten se Kreikan antiikin kirjallisuuteen kuuluu. Enkä tunne arjalaisuuden levinneisyysalueita. Intian kyllä tiedän.

Sitten piti katsoa Ylen Areenasta dokumenttielokuva nimeltä Pieni punainen,  ohjaajana Jouko Aaltonen. Alkaa tuntua siltä että tämänkertaisesta karanteeniurakasta (edellinen käsitteli Kai Donneria Siperiassa) voi tulla kiinnostava. Tuntuu hyvältä ajatukselta kuljeskella pitkin ja poikin historiassa, niin että voi miettiä ajattelun ja aatteiden yhteyttä näihin aikoihin. Suomen maolaisten historia oli lyhyt mutta kiihkeä.

Kai Donnerin Siperia-projektin läpikäyminen tuntui minusta tärkeältä. Se alkoi yksinkertaisesti hänen poikansa Jörnin kuolemasta.

Alan ajatella semmoisesta omaan arkeeni melkein aina kuuluneesta jutusta kuin fiktiosta vaihteeksi eri tavalla. Kumpaakin tarvitaan, tarvitaan tutkimusta ja fiktiota.  Sitten tarvitaan vielä niiden keskelle syntyviä tekstejä, esimerkiksi esseitä ja runoutta. Kirjallinen maailma on tavattoman rikas.

En olisi saanut Donnerin Siperia-kirjasta irti kaikkea sitä mitä sain, ellen olisi lukenut Olavi Louherannan väikkäriä. Väitöskirja nojautuu tieteen traditioon. Se oli antropologian suhteen oikeastaan aika lailla alussa vielä joskus 1900-luvun alkupuolella ja Donner ja hänen kaverinsa käyttivät itsestään nimitystä etnografi.  Sana etnos tarkoittaa kansaa ja grafia  näyttää näkyvissä olevan ja mistä saa aineistoa tutkimukseen. Donner oli tarkka esimerkiksi esineistön luetteloinnissa ja sen hankkimisessa. Kaiken piti olla jollain lailla dokumentoitavissa. Esineistö ja kuvat käsittääkseni ovat kansallisarkistossa.

Tutkimusta oli tehty jo 1700- ja 1800-luvuilla.  Oikeastaan sitä oli tehty jo kauan sitten, koska jo ”löytöretkien” aikaan kirkko otti asiakseen ruveta raportoimaan mitä löydöistä pitäisi ajatella. Hassua että niitä pitää kutsu löytöretkiksi. Alkuperäisasukkaat olivat eläneet paikoillaan melkein aina eivätkä ne maat ja mannut olleet hukassa missään vaiheessa.

Kirkolle oli tärkeätä uskonnonharjoituksen kuvaaminen kulloisessakin paikassa, koska kirkot ovat nojautuneet paikallisiin uskontoihin saadakseen alkuasukasväestön puolelleen. Että suostukaa nyt tähän valloitukseen, niin ette joudu helvettiin.

Käytännön sovellus oli sitten semmoinen että siirtomaavallat alkoivat alun ryöstelyn jälkeen miettiä mitä mailla voisi tehdä. Ne piti tietenkin alistaa isännän hallintoalamaisuuteen. Tarkoitus tuntuu olleen koko ajan rahan saaminen valloituksista.

Tutkimukset kertovat usein riiteistä. Jesuiitoilla oli tutkijoita, ja vaikka lähtökohta oli kolonialistinen, niin kyllä Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen  elämäntapaa yritettiin dokumentoida mahdollisimman tarkkaan.

Kai Donner oli opiskellut Englannissa missä antropologiaa opetettiin täyttä vauhtia. Suomessa oltiin aloittamassa kansatiedettä, jonka saksalaisperäinen nimi oli etnologia. Suomen ja muiden pohjoismaiden tutkimusten ja julkaisujen yksi keskus sijaitsi Berliinissä. Siellä oli etnologi- ja etnografi-yhdistyksiä, jotka myös julkaisivat Siperian-kävijöiden tutkimuksia. 
Siperia kiinnosti  ilmastonsakin vuoksi eniten Pohjois-Euroopan maita ja britit ja amerikkalaiset puolestaan olivat  suunnanneet eteläisemmille alueille, niin varmasti painotuksissa on eroa. Tärkein tekijä oli ilmasto. Mikään ei Pohjois-Siperian heimoille ollut tärkeämpää kuin sopeutuminen lapsesta asti kylmyyteen.

Donner oivalsi, että samojedien oli kyettävä tulemaan toimeen keväisin pitkiä aikoja vailla oikeastaan mitään ruokaa. Oli kelirikkoaika, mikä tarkoittaa sitä, että oikeastaan minnekään ei voi lähteä hakemaan riistaa. Joet olivat jäälauttaryteikköjä.

Ihmisten ruumis sopeutui epäsäännölliseen ruuan saantiin ja oli  teki pohjoisen ihmisten aineenvaihdunnan erilaiseksi kuin mitä se oli lähempänä valtameriä, siis etelämpänä ja lännempänä heistä katsoen. Minusta on käsittämätöntä että kokonaiset perheet pystyivät sellaiseen paastoamiseen. Sitten vilkaisen pihamaalle ja mietin miten somaliasukkaidemme Ramadan sujuu.

Nyt kun DNA-näytteet ovat mahdollisia,  aletaan oppia miten kauas ja millä eväillä siperialaiset ovat liikkuneet Amerikkaan, länsi-rannikolle ja muualle. Ja mikä on ollut aikataulu.

Liukuminen fiktiosta tutkimukseen ja takaisin on hyödyllistä. Opin ehkä suhteuttamaan lukemani niin, että informanttien kertomuksista voi lukea oikeita fyysisiä todellisuuksia ja tutkimuksessa sitten päätellään, että erilaisten elämäntapojen ja maailmankatsomusten kuvaaminen ”objektiivisin” keinoin on välttämätöntä. Sana objektiivinen on sitaateissa, koska tutkijan oma persoona vaikuttaa aina tutkimuksen suuntaan ja lopputuloksiin.



Minulla riittää lukemista ja korona-karanteeni on ihanteellista aikaa. Voin keskittyä vailla ulkomaailman paineita. Mutta mitä pitäisi ajatella semmoisestakin, että pitäisi uusia ajokortti? Ihmisiä en kyllä tapaa muutenkaan.

En tiedä millä tavalla voisin uusia ajokorttini menemättä fyysisesti lääkäriin ja poliisiasemalle. Totunko minä sen kirotun maskin käyttämiseen? Eikä tässä tiedä, onko mökille enää menemistä.

Ainakin se siellä asustava savonmurretta puhuva korppi oli jo viime kesänä sitä mieltä, että ihmisten kanssa on tehty sopimus uudesta isojaosta. Korppi sanoi tykkäävänsä juuri siitä saunan takaisesta ryteiköstä. Minuun se suhtautui epäillen.