Koronalukemisia ja musiikkia

Olen päässyt eletronisen musiikin sivustolle ja kuuntelen parastaikaa Philip Glassin sävellystä Metamorphosis. Käyn läpi samaan aikaan harppomalla Juhani Ihanuksen kirjaa Kauneus ja kuvotus (Gaudeamus 1987) ja tajuan että Glassin sävellys on myöhempi, vuodelta 2007, josta siitäkin on aikaa. 

Luon itselleni performanssin.  Johdan sitä itse.  Silmät vaeltavat sinne ja tänne, mutta musiikki lisää uuden ulottuvuuden. Sen avulla rytmitän kirjan aiheita.  Saan luoduksi kirjaan  uuden elementin. Eihän sitä kirjaan tule, vain mieleeni. Mutta muistan aina Glassin pianomusiikkia, kun luen Juhani Ihanuksen kirjaa.

Eteenpäin,  muuten ollaan oltu karanteenissa aivan turhaan. On hienoa huomata että meillä on paljon elävää kulttuuria, joka ei pääse kutsumatta esille. Kokemukseni tulevat itsestään. En ole konsertissa ja kirjastotkin ovat vielä kiinni.

”Kielitietoisuus, kielen muotojen, struktuurien ja arvolatausten taju problematisoi kirjoitusta.” (Ihanus)

Minun ei ei ole pakko olla asioista yhtään mitään mieltä.  Mutta kun kuljen joidenkin kokemusten, lukemisieni tai  kuuntelemisieni kautta tosioudoilla poluilla, voin joskus yrittää kuvata niitä.

Ei tämä ole ainutkertaista eikä oikeastaan edes ainutlaatuista. Voin selittää. Miltei kaikki on ollut mukanani jo 12-15-vuotiaana. Minulla oli valokuva jostain äidin tapaamisesta jonkun valokuvaajapojan kanssa. Se taas liittyi Jyväskylän kesään ja siellä käynnistyneeseen Stockhausenin konserttiin. Nyt olen keskellä Philip Glassia.

Ihminen oppii perusasiat nuorena. Ne jäävät aivoihin ja kerrostuvat. Niillä voi selittää joitakin henkilökohtaisia asioita, mutta mielestäni  kysymys on ajan kulumisesta. Minulla on jossain kirjanen nimeltä Strata joka kertoo kerroksista. Strata oli jokin kuvataidenäyttely, en muista missä tai milloin.

Äiti oli tekemässä Jyväskylässä juttua Stockhausenista. Kuvassa on tummavetinen järvi ja pinnalla ulpukoita. Ehkä muutama perhonen. Kerroin itselleni että se on ollut kuva mökkijärvestämme  ennen kuin hevosella ajettiin talvella rannan pohjalle karkeata hiekkaa painamaan mutaa rannasta pois.

Ehkä se poika on ottanut sen kuvan. Tai järvi oli jossain Jyväskylässä ja on ollut yö ja kaikki on mustaa. Perhosten on täytynyt olla yökköjä, joitakin oikein isoja kiitäjiä. Kuva on kadonnut, sitä ei ole enää missään.

Kuvia on hävinnyt yksinkertaisesti sen takia, että en ole koskaan pannut niitä piiloon. Kuva ei kertoisi vieraille mitään. Että ihmisillä onkin hirveä hinku naulata oma menneisyytensä kiinni johonkin! Joku on ehkä tarvinnut sitä valokuvaa omaksi muistikseen.  Tuskin se vieras on tiennyt Stockhausenista ja varhaisista Jyväskylän kesä-festareista.

Todellisuudessa olen ollut huolimaton ja pannut kuvan vain väärään pahvilaatikkoon. Niissä on tussilla merkitty valokuvien vuodet. Numerot  ovat haihtuneet vuoskymmeniä sitten.

Menneisyys ei pysy samana koska ihmiset muuttuvat. Ihmisillä voi aivan hyvin olla myös joitakin omia ajatuksia siitä, mutta tulkintoja ei saisi ottaa liian vakavasti. Siis esimerkiksi tämä:
”Tulkinta on osa kertomusta, kertomuksessa, ja tekstin teoria on osa tarinaa, tekstin prosessia, ei teoriaa tarinasta. Eikä unen tulkintakaan oikeastaan −  älkäämme erehtykö tässä − ole unen tulkintaa, vaan unta koskevan kertomuksen  tulkintaa, uppoutumista kielellisten viittaussuhteiden verkostoon, joista pyritään tuomaan tietoisuuteen kokemuksen reuna-alueita. Kieli on pitkään palvellut hulluuden strukturoijana, määrittäjänä, diagnosoijana ja ’parantajana’, mutta tosiasiassa kieli itse on − jo Freudinkin näkemysten myötä − paljastunut hulluuden struktuuriksi.” (Ihanus)

Kieli kai on lähinnä väline. Ei siitä tarvitse sen enempää välittää, ellei sitten rupea sen kanssa pelleilemään. Voi sitä leikkiäkin vähän aikaa mutta ei kestä kovin kauan ikinä. Kielipelit ovat erilainen modus. Niissä ei voi kulkea kaikilla tasoilla.

Minulla on vastenmielisyys kielipelejä kohtaan. Se on niin usein hölmöä brassailua. Itsetehostusta. Johonkuhun täytyy tehdä vaikutus.  Siis kun me puhumme tai jollain muulla tavalla teemme tiettäväksi olemassaolomme. Sekin ele on toivottavasti vapaaehtoinen.

Eläinten kieltä pitää tulkita,  se ei avaudu kieltä tuntemattomalle. Mikään ei ole niin kaunista kuin kissan tietynlainen oleminen, jota on paremman puutteessa kutsuttava puheeksi. No viestintää se kumminkin on.

Valailla on lauluja. Valaat myös ymmärtävät ihmisten puhetta ja todennäköisesti ihmiset ymmärtävät valaiden puhetta. Ja kalat kokoontuvat kuuntelemaan kun Väinämöinen soittaa. Runoilija Silene Lehto kirjoitti ensimmäisessä runokokoelmassaan matkastaan Vienanmerelle. Hän tahtoi nähdä maitovalaita. Ne olivat jännittäviä runoja.

En muista oliko se siinä kirjassa vai ehkä jossain dokumenttileffassa  tämä kertomus. Valaita siellä oli, mutta ne eivät tahtoneet tulla keskustelemaan. Ne kerääntyivät päät yhdessä jonkin matkan päähän ja katsoivat kulmakarvat rypyssä ihmisiä.  Ei vaiskaan. Tuskin maitovalailla on kulmakarvoja.

Mutta ihmiset nousivat nopeasti ylös ja kiipesivät odottavaan laivaan. Valailla oli kenties ollut  liian vilkasta yhteydenpitoa ihmisten kanssa ja ne nyt halusivat ehdottomasti toivottaa tämän porukan tervemenneeksi.

Kertomus kuulosti todelta, oli se sitten runokirjassa tai elokuvassa. Vaikka ihmiset olisivat omassa seurassaan (niin kuin yli 70-vuotiaat nyt), eivät kaikki viihdy. Sitten tulee konflikti tai jälkipuheita. Tai sitten episodi unohdetaan. Ehkä ihmiset pysähtyvät miettimään reaktioitaan. Sitten maailmakin muuttuu ihan vähän.  Sen tietää vasta paljon myöhemmin.


Mutta tähän tulee loppusanoiksi kielentaitaja, suomentaja Tarja Roinilan muistolle tämä: kiitos elämäntyöstä joka meille jäi! Olisin halunnut niitä kirjoja vielä enemmän. En ole siinä suhteessa yksin.