Koronalukemisia ja musiikkia

Olen päässyt eletronisen musiikin sivustolle ja kuuntelen parastaikaa Philip Glassin sävellystä Metamorphosis. Käyn läpi samaan aikaan harppomalla Juhani Ihanuksen kirjaa Kauneus ja kuvotus (Gaudeamus 1987) ja tajuan että Glassin sävellys on myöhempi, vuodelta 2007, josta siitäkin on aikaa. 

Luon itselleni performanssin.  Johdan sitä itse.  Silmät vaeltavat sinne ja tänne, mutta musiikki lisää uuden ulottuvuuden. Sen avulla rytmitän kirjan aiheita.  Saan luoduksi kirjaan  uuden elementin. Eihän sitä kirjaan tule, vain mieleeni. Mutta muistan aina Glassin pianomusiikkia, kun luen Juhani Ihanuksen kirjaa.

Eteenpäin,  muuten ollaan oltu karanteenissa aivan turhaan. On hienoa huomata että meillä on paljon elävää kulttuuria, joka ei pääse kutsumatta esille. Kokemukseni tulevat itsestään. En ole konsertissa ja kirjastotkin ovat vielä kiinni.

”Kielitietoisuus, kielen muotojen, struktuurien ja arvolatausten taju problematisoi kirjoitusta.” (Ihanus)

Minun ei ei ole pakko olla asioista yhtään mitään mieltä.  Mutta kun kuljen joidenkin kokemusten, lukemisieni tai  kuuntelemisieni kautta tosioudoilla poluilla, voin joskus yrittää kuvata niitä.

Ei tämä ole ainutkertaista eikä oikeastaan edes ainutlaatuista. Voin selittää. Miltei kaikki on ollut mukanani jo 12-15-vuotiaana. Minulla oli valokuva jostain äidin tapaamisesta jonkun valokuvaajapojan kanssa. Se taas liittyi Jyväskylän kesään ja siellä käynnistyneeseen Stockhausenin konserttiin. Nyt olen keskellä Philip Glassia.

Ihminen oppii perusasiat nuorena. Ne jäävät aivoihin ja kerrostuvat. Niillä voi selittää joitakin henkilökohtaisia asioita, mutta mielestäni  kysymys on ajan kulumisesta. Minulla on jossain kirjanen nimeltä Strata joka kertoo kerroksista. Strata oli jokin kuvataidenäyttely, en muista missä tai milloin.

Äiti oli tekemässä Jyväskylässä juttua Stockhausenista. Kuvassa on tummavetinen järvi ja pinnalla ulpukoita. Ehkä muutama perhonen. Kerroin itselleni että se on ollut kuva mökkijärvestämme  ennen kuin hevosella ajettiin talvella rannan pohjalle karkeata hiekkaa painamaan mutaa rannasta pois.

Ehkä se poika on ottanut sen kuvan. Tai järvi oli jossain Jyväskylässä ja on ollut yö ja kaikki on mustaa. Perhosten on täytynyt olla yökköjä, joitakin oikein isoja kiitäjiä. Kuva on kadonnut, sitä ei ole enää missään.

Kuvia on hävinnyt yksinkertaisesti sen takia, että en ole koskaan pannut niitä piiloon. Kuva ei kertoisi vieraille mitään. Että ihmisillä onkin hirveä hinku naulata oma menneisyytensä kiinni johonkin! Joku on ehkä tarvinnut sitä valokuvaa omaksi muistikseen.  Tuskin se vieras on tiennyt Stockhausenista ja varhaisista Jyväskylän kesä-festareista.

Todellisuudessa olen ollut huolimaton ja pannut kuvan vain väärään pahvilaatikkoon. Niissä on tussilla merkitty valokuvien vuodet. Numerot  ovat haihtuneet vuoskymmeniä sitten.

Menneisyys ei pysy samana koska ihmiset muuttuvat. Ihmisillä voi aivan hyvin olla myös joitakin omia ajatuksia siitä, mutta tulkintoja ei saisi ottaa liian vakavasti. Siis esimerkiksi tämä:
”Tulkinta on osa kertomusta, kertomuksessa, ja tekstin teoria on osa tarinaa, tekstin prosessia, ei teoriaa tarinasta. Eikä unen tulkintakaan oikeastaan −  älkäämme erehtykö tässä − ole unen tulkintaa, vaan unta koskevan kertomuksen  tulkintaa, uppoutumista kielellisten viittaussuhteiden verkostoon, joista pyritään tuomaan tietoisuuteen kokemuksen reuna-alueita. Kieli on pitkään palvellut hulluuden strukturoijana, määrittäjänä, diagnosoijana ja ’parantajana’, mutta tosiasiassa kieli itse on − jo Freudinkin näkemysten myötä − paljastunut hulluuden struktuuriksi.” (Ihanus)

Kieli kai on lähinnä väline. Ei siitä tarvitse sen enempää välittää, ellei sitten rupea sen kanssa pelleilemään. Voi sitä leikkiäkin vähän aikaa mutta ei kestä kovin kauan ikinä. Kielipelit ovat erilainen modus. Niissä ei voi kulkea kaikilla tasoilla.

Minulla on vastenmielisyys kielipelejä kohtaan. Se on niin usein hölmöä brassailua. Itsetehostusta. Johonkuhun täytyy tehdä vaikutus.  Siis kun me puhumme tai jollain muulla tavalla teemme tiettäväksi olemassaolomme. Sekin ele on toivottavasti vapaaehtoinen.

Eläinten kieltä pitää tulkita,  se ei avaudu kieltä tuntemattomalle. Mikään ei ole niin kaunista kuin kissan tietynlainen oleminen, jota on paremman puutteessa kutsuttava puheeksi. No viestintää se kumminkin on.

Valailla on lauluja. Valaat myös ymmärtävät ihmisten puhetta ja todennäköisesti ihmiset ymmärtävät valaiden puhetta. Ja kalat kokoontuvat kuuntelemaan kun Väinämöinen soittaa. Runoilija Silene Lehto kirjoitti ensimmäisessä runokokoelmassaan matkastaan Vienanmerelle. Hän tahtoi nähdä maitovalaita. Ne olivat jännittäviä runoja.

En muista oliko se siinä kirjassa vai ehkä jossain dokumenttileffassa  tämä kertomus. Valaita siellä oli, mutta ne eivät tahtoneet tulla keskustelemaan. Ne kerääntyivät päät yhdessä jonkin matkan päähän ja katsoivat kulmakarvat rypyssä ihmisiä.  Ei vaiskaan. Tuskin maitovalailla on kulmakarvoja.

Mutta ihmiset nousivat nopeasti ylös ja kiipesivät odottavaan laivaan. Valailla oli kenties ollut  liian vilkasta yhteydenpitoa ihmisten kanssa ja ne nyt halusivat ehdottomasti toivottaa tämän porukan tervemenneeksi.

Kertomus kuulosti todelta, oli se sitten runokirjassa tai elokuvassa. Vaikka ihmiset olisivat omassa seurassaan (niin kuin yli 70-vuotiaat nyt), eivät kaikki viihdy. Sitten tulee konflikti tai jälkipuheita. Tai sitten episodi unohdetaan. Ehkä ihmiset pysähtyvät miettimään reaktioitaan. Sitten maailmakin muuttuu ihan vähän.  Sen tietää vasta paljon myöhemmin.


Mutta tähän tulee loppusanoiksi kielentaitaja, suomentaja Tarja Roinilan muistolle tämä: kiitos elämäntyöstä joka meille jäi! Olisin halunnut niitä kirjoja vielä enemmän. En ole siinä suhteessa yksin.

Eläimellisyyttä

Istuin ylähallin sohvalla, josta olin edellispäivänä saanut häädetyksi vuohen. Se seisoi takajaloillaan sohvan olkitäytteiden ja päällyskankaan päällä ja siis kavioilla ja syödä rouskutti yhden asukkaan riisipaperille tekemää tussimaalausta. Siinä oli vuoria, virtoja, pienenpieniä veneitä kuin nähtynä avaruudesta.

Ei perspektiiviä, niin kuin ei alunperinkään kiinalaisissa tai japanilaisissa maalauksissa ollut. Ei edes varjoja. Joen mutkassa oli temppeli, mutta se oli oikeastaan vain katto, jonka räystäät kohosivat ylöspäin. Kuvasta jäi muutaman vuoren huippu jäljelle.

Sain vuohen suurin ponnistuksin alas keittiöön, jossa se suunnisti hellaa kohti tarkoituksenaan ruveta syömään tiskirättiä. Vuohi oli kesy, se ei ruvennut pureskelemaan minua, niin kuin varmasti vastaavassa tapauksessa naapurin Volodja-koira olisi tehnyt. Volodja pihalla tavatessaan meidän talomme koiran  Alex Nevskin paljasti tälle hampaansa, ja Alex meni nöyrästi selälleen ja paljasti kurkkunsa. 

Alexin oli pakko jossain vaiheessa paeta. Se kaivoi vuohiaidan alle kuopan ja pääsi hivuttautumaan toiselle puolen, siitä kotitielle ja siitä kaupungin läpikulkutielle ja siitä se sitten löytyi muutama päivä sitten verisenä möhkäleenä.

Tämä tapahtui kaupungissa, jossa ei saanut pitää kotieläimiä kaupungin alueella. Yläkerran yhdestä ikkunasta näkyi St. Helens ja toisesta Mt. Hood. Lumihuippuja kesät talvet. Ehkä noin Alppien korkuisia.

Vieressäni sohvalla makoili Bakunin, pitkäkarvainen valkoinen kissa, jonka toinen silmä oli vihreä ja toinen keltainen. Se oli kuuleva kissa. Jos sillä olisi ollut siniset silmät, se olisi ollut kuuro. Itse olin silloin puolikuuro. Bakunin oli pentuna selvinnyt hengissä kissarutosta, mutta hänen veljensä Vladimir kuoli siihen. Alexia ei vielä silloin ollut, ja sitä paitsi hän adoptoi meidät, emmekä me häntä. Alex oli puoliksi kojootti.

Bakunin otti elämänsä siitä lähtien hyvin rauhallisesti. Hän lähti mielellään iltakävelyille kanssamme. Vääntäydyin irti kirjasta, joka taisi olla Mark Twainin Huckleberry Finn, ja panin stereoihin uuden levyn, valaiden musiikkia. Olin jo kerran aiemmin kuunnellut levyn, mutta nyt talossa ei ollut ketään muuta kotona, joten saatoin kuunnella sitä lujaa.

Ehdin ajatella että musiikki kuulosti kuorolaulun ja puheen yhdistelmältä. Sitten Bakunin hyppäsi. Se juoksi suoraan alakertaan ja rupesi raapimaan ovea. Menin perässä, vilkaisin pihalle, jossa vihaista Volodjaa ei näkynyt. Se oli niin yksioikoisen vihainen diktaattori, että se ei juuri tarvinnut aivoja, joten tuskin se väijyi päärynäpuun takana. Puu oli valtava ja vanha. Vähän samannäköinen kuin Suomessa olivat hyvin vanhat ja kitkeriä omenoita tuottavat pahkuraiset puut. Mutta paljon isompi.

Pysähdyin keittiöön kuuntelemaan ja sinne asti kaikui outo musiikki. Ajattelin että ehkä se todellakin on valtamerta kaiuttimina käyttävää keskustelua, niin kuin jotkut tutkijat olivat sanoneet. Mutta minua askarrutti Bakuninin käytös.

Entä jos villit valaat olivatkin laulussaan esittäneet vastalauseensa laivoja ja varsinkin niistä pudotettuja mikrofoneja vastaan? Jos valaat karjuisivat vastalauseensa mereen tulleesta koneiden metelistä? Mitä olisi tapahtunut, jos ihmiset puolestaan olisivat pudottaneet vedenpitävän kaiuttimen alas ja valaat joutuisivat kuuntelemaan itseään? Vai säikähtikö kissa vain aivan vierasta lajia, kuuliko hän veden äänen?

Tästä on paljon aikaa, noin 40 vuotta, vähän yli. Mutta suoritin kokeen uudelleen, uuden kissan Garmin kanssa ehkä parikymmentä vuotta sitten. Se juoksi valaat kuultuaan – radiosta tuli niiden pitämä konsertti – toiseen huoneeseen ja sängyn alle. Koko iltana se ei suostunut tulemaan lähellekään.

Illansuussa se meni ulos. Seuraavana aamupäivänä naapuri tuli kysymään onko teidän kissanne kotona, tuolla makaa juuri samannäköinen. Se oli ilmeisesti jäänyt auton alle. Oli lentänyt tieltä ainakin 20 metriä koivukujan päässä olevan talon pihalle. Sen korvasta tuli vähän verta, mutta se oli aivan lämmin ja kuollut. Olin näkevinäni sen hengittävän.

Nyt on taas kulunut 20 vuotta eteenpäin. Luin juuri Silene Lehdon kirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY 2011, 99 s.). Jos osaisin arvioida runoja, arvioisin. Mutta tästä en voi sanoa muuta kuin sen, että se on hyvin lähellä omia kokemuksiani eläimistä ja ihmisistä (joka on eläinlaji tiettävästi).

Olen ollut aivan pienestä asti tekemisissä kaikenmaailman eläinten kanssa. Useimmiten ne ovat olleet kesyjä, mutta ne eivät ole koskaan täysin. Mutta ihmiset ne vasta ovat varsinainen eläintarha.

Ne myös näyttävät riehuvan kuin vimmatut ympäriinsä, tekevän mitä sattuu ja niitä löytyy sekä valaita (Lou Reed on laulanut sellaisista New York-älppärissään biisissä Great American Whale) että kiukkuisia koiria. Susi välttäisi minua, mutta karhua ei pidä tavata pentujen kanssa. Puuma ja jääkarhu tappaisivat ja söisivät minut.

Asuisin vieläkin maalla, ellei siellä olisi niin paljon Volodjan tapaisia ihmisiä. Siellä on helppoa hyökätä kimppuun keskellä tasankoa eikä koira perään hauku.

Mutta tämän valaskirjan matkaan minusta kannattaa lähteä. Se ei tyhjene ensimmäisellä lukemalla. Sitä paitsi se on hauska. Harvemmat runokirjat uskaltavat olla sitä. Se ei ole pelleilyä, vaan rohkeaa ironisointia nykypäivän ihmiselämästä. Ja realiteetteja löytyy joka sivulta.

Nyt on lopetettava, koska Lidia-kissa tuli viereen tahtomaan käsiä pois näppäimistöltä hänen turkilleen. Se takoo näppäimiä takovia sormiani käpälällään.

Kuvat liittyvät syksyyn valmistautumiseen. Puut ja pensaat ovat eläviä olioita. Niillekin on puhuttava ja ne kuuntelevat.