Levoton taivas

Ei 11-vuotiasta pitäisi päästää yksin lentokoneeseen, mutta päästetään kuitenkin. Kirjailija mainitsee sen kohdan. Siinä on kyse enemmän kuin vain yksinäisen lapsen pakosta saada olla äidin lähellä. Se on osin tietenkin vapaudenjulistus. Mutta tärkeintä tyttärelle on olla kolmistaan vanhempiensa kanssa.  Tyttärellä ei ole ollut yhdessä olevaa isää ja äitiä ikinä.

Tytär tietysti hallitsee erilaisuutensa ja tietää että siinä on jotain hyvääkin. Silti hän raastaa hermot riekaleiksi useammaltakin lapsenlikalta, joita siis on leegio aivan niinkuin naisia on leegio myös isän saaren talossa, vaimoja ja palvelijoita. Siinä talossa tytär tekee myös haastattelut jotka ovat hyvin tärkeitä, siis isästään. Haastattelujen ajatus on käydä läpi isän elokuvaohjaajuutta myös. Siis isän työtapoja, miten hän kirjoitti päiväkirjojaan ja miten niistä tuli käsikirjoitusten ensimmäisiä versioita, ajatuksia siitä, miten roolit ja kertomus rakentuisivat.

Tytär kysyy jossain vaiheessa käsikirjoitusten tekemisestä. Ja myös ohjaamisesta johon päästään käsikirjoittamisen jälkeen. Sitten kun henkilöt on määritelty ja niiden näyttelijät myös.

Olin ilahtunut siitä, että kirjassa vilahtaa Ingmar Bergmanin Taikahuilu. Hän ohjasi sen televisiolle. Näin sen, olen nähnyt sen vain sen kerran. Se tuli keskellä sunnuntai-iltapäivää matinea-esityksenä joltain kanavalta muistaakseni 1970-luvulla. Se oli kertakaikkisen loistava esitys. En ole koskaan erityisesti pitänyt oopperasta, mutta Bergman puhalsi totisesti henkeä Taikahuiluun.

Tytär saa nähdäkseen myös joitain ohjaussuunnitelmia. Ohjaajan lapsille, joita on kaikkiaan yhdeksän esitetään myös Taikahuilu ja he ilmeisesti pitävät siitä.  Lasten isä määräsi lapset katsomaan elokuvia omassa elokuvateatterissaan saaressa. Se sijaitsee lähellä Gotlantia ja on nimeltään Fårö.

Haastatteluaikana isä ei enää tee töitä. Vähän aikaisemmin isä oli kirjoittanut paksuja vihkoja täyteen muistiinpanoja ja elokuvasuunnitelmia. Jörn Donnerin dokumenttileffassa Ingmar Bergmanista näytetään hänet kirjoittamassa tekstiä vihkoihin. Tuntuu omituiselta että nyt Donnerkin on kuollut.

Ehkä parasta on se, kun siinä pitkässä talossa, joka kasvaa koko ajan pituutta, on yksi pieni eteiskammari, jossa on pöytä ja tuoli ja sänky ja josta näkyy merelle ja ylös taivaalle. Se on mietiskelypaikka. Tytär keksii isän ajattelupaikan ja oppii istumaan siellä itsekin.

Kirja on siis muistelmateos isästä ja äidistä (joka on kaiken aikaa vähän taka-alalla) ja jonkinlainen salapoliisikirja siitä, saako tytär milloinkaan tietää minkälainen ihminen isä oli. Se on aika hyvä romaani vaikka ei tietäisikään keitä tyttären vanhemmat ovat. Mutta ehdottomasti myös kuvaus taiteilijasta, isästä, jonka koko elämänkaari avautui tyttärelle isän vanhuuden myötä. Siitä tuli romaani vanhenemisesta. Kuoleman tekeminen on ankaraa työtä.

Linn Ullmannin kirja Rauhattomat (Like 2016) teki vaikutuksen todennäköisesti  universaaliutensa vuoksi. Siinä oli kolmen ihmisen perhe, mutta vain äiti ja tytär elivät yhdessä. Mutta oli olemassa myös isä, se oli vain jossain muualla.

Ei kai semmoinen ole harvinaista nykyäänkään. Yksinhuoltajanainen on yksi perhemuoto, yksinhuoltajaisiä on vähemmän. Ennen sellaisia naisia on syrjitty ja nimitelty ja pantu jalkapuuhun. Ja äitien tyttäret ovat saaneet kantaa samaa taakkaa.

Kliseitä riittää. Taiteilijamuotokuvat ovat tarpeellisia. Usein luovat ihmiset ovat tarpeeksi eriskummallisia, että heistä saa hyvin kirjan tai kaksikin.

Kun tässä vähitellen pääsen eroon Liv ja Linn Ullmannista ja heidän suhteestaan Ingmar Bergmaniin, niin voin kääntää katseeni toisaalle. Siihen minua on johdattanut kaksi englanninkielistä lehteä, Englannissa ilmestyvä Guardian ja amerikkalainen New York Times. En ole lukenut yhtään Helen Macdonaldin kirjaa. Niitä on H for Hawk (käsittääkseni suomennettu) ja parin päivän päästä ilmestyvä Vesper Flights.

Tuon uuden kirjan nimi herätti huomioni. Siinä kerrotaan muun muassa swift-nimisestä linnusta, jota en heti löytänyt sanakirjasta. Swift tarkoittaa nopeata, joka on tämän blogin nimi, mutta siis Etelä-Pohjanmaan murteella. Todennäköisesti tarkoitan sanalla ripsa asennetta, että on käännettävä katseensa silloin kun näkökenttä muuttuu. Näihin aikoihin ikkunaa ovat hallinneet hirmuisen nopeat pääskyset, joilla alkaa olla kiire jo muuttaa. Viimeiset pari päivää niitä on ollut vähemmän ja varmaan niitä on jo lähtenyt.

Piti siis kaivaa isompi sanakirja. Sieltä löytyi nimi: tervapääsky. Muistelen lukeneeni että se ei olisi pääskynen lainkaan. Sen nimihän on englanniksi swallow eikä swift. Mutta  mikä tahansa noista hyönteisiä sadepilvien alta hotkivissa nopeissa linnuissa on aikamoinen taitolentäjä. Ne tekevät kieppejä ja vaihtavat suuntaa ennen kuin ihminen ennättää räpäyttää silmäänsä. Pari kesää sitten yritin saada valokuvan vettä viistävistä pääskysistä mökillä, mutta en ikinä saanut mitään kummempaa kuin nopean varjomaisen viivan.

Kun luin kirjallisuussivustolta Helen Macdonaldista, toimittaja siteerasi kirjailijaa, kuinka hän tarkensi lintukiikareitaan katsoessaan suuria tervapääskyparvia ja säikähti aivan oikeasti nähdessään muutamia yksilöitä läheltä. Niillä on valtava suu, joka vaikuttaa olevan pelkkää nielemisaparaattia, siis kirkkaan punaisena helottava kita auki ne lentävät ja syövät kaiken mikä osuu tielle.

Minulla on lintukiikarit, jotka sain syntymäpäiväksi vuoskymmeniä sitten. Mutta ei täällä ole paikkaa jossa voisi seurata näitä pikkuparvia joita on ainakin viime viikolla vielä lennellyt taivaalla. Tervapääsky ei ole se frakkipukuinen pääskynen vaan se vähemmän siro, haara sillä on niin kuin haarapääskylläkin, mutta se on kokomusta ja vaikuttaa olevan pelkkää kitaa ja muskeleita ja voimakkaita siipiä.

Että jos haarapääsky on semmoinen lintusukujen keikari ja keikutti aikoinaan puhelinlankoja tähän aikaan vuodesta ja lörpötteli, niin tämä tervapääsky vaikuttaa mafiosolta, joka on sitä tappajaporukkaa, niin että pukeutumisella ei ole niin väliä.



Joka tapauksessa taivaan sini on haalistunut. Yhtäkkiä voi nähdä linnun liikkeen piirtyvän ikkunassa diagonaalisesti. Pääskynen ei oikeastaan voi näyttää noin skarpilta. Valaistus on vain muuttunut, kuukauden päästä on jo syksy.

Ikkunakin on likainen. Se on neljän-viiden metrin korkeudessa katon rajassa. Ei minulla ole mitään keinoa pestä sitä. Lintukiikariin voi etsiytyä vähän isompi hämähäkki, joka kutoo verkkoa nurkassa. Tässä asunnossa ikkunat vuotavat ja ovat vuotaneet aina,  niin että hämähäkeillä on hyvät paikat verkoilleen. Ne kertovat toisille hämähäkeille missä ikkunoiden tiivistys on jäänyt eniten puolitiehen.

Ihmisiä ja rottia

Katsoin joskus viikonloppuna dokumentin joka sai miettimään kaikenlaista. En ollut ajatellut katsoa mitään Chaplinin Kultakuumeen jälkeen, mutta jokin siinä nimessä sai jäämään katsomaan: ”There are no fakes”,  väärennöksiä ei ole.

Kanadalainen dokumentti kertoo  intiaanien kuvataiteesta ja siitä, miten siihen opittiin ja siitä miten ovelat ja ahneet valkonaamat oppivat käyttämään tyhmiä intiaaneja hyväkseen ja rupesivat sitten väärennyttämään sitä taidetta, että yhden taitavan taiteilijan, nimeltään Norval Morrisseau, tavusigneerauskin piti ottaa käyttöön, vaikka hänen veljensä osasivat kertoa että hän ei signeerannut töitään. Ja kameran edessä he kysyivät, siis veljet, että miksi olisi pitänyt? Kaikki tuntevat toistensa tavan tehdä maalauksia.

Tapahtumien ajankohta on kyllä ällistyttävä. Sekä väärennystehtailu että poikien hyväksikäyttö koulun asuntolassa tapahtuivat 2010-luvulla. Ylen näyttämä dokumentti kertoo tämänhetkisen tilan intiaanien ja valkonaamojen yhteiselosta. Se perustuu kaikinpuoliseen vääryyteen ja julmuuteen.

Olisin tarvinnut tämän dokumentin tulkitsemiseen vancouverilaista ystävääni. Hän nimittäin on kuvataiteilija.  Keskustelimme blogeissamme usein alkuperäisistä amerikkalaisista. Hän oli asunut aikuisikänsä siellä Kanadan länsirannikolla ja minä taas olin käynyt joskus kylässä Yhdysvaltain länsirannikolla.

Kuka tahansa voi  nähdä netissä kuvia Norval Morrisseau’sta ja hänen taiteestaan. Niitä on paljon. Dokkarissa kerrotaan miten kävi kun ojibwa-heimon jäsenet vihdoin rohkaistuivat nostamaan  syytteen hyväksikäyttäjiä ja väärentäjiä vastaan. Heitä oli tietenkin kokonainen leegio. Ensin olivat töiden tilaajat, jotka olivat yhteydessä intiaani-taiteilijoihin. Sitten tilaajat keksivät että kannattaa näyttää töitä taidekauppojen lisäksi gallerioissa ja taidekaupoissa. Sillä ensin pitää tietysti saada nimeä.

Amerikkalaista alkuperäistaidetta ihailtiin, se oli jotakin hyvin eksoottista. Se tiedettiin että taiteilija oli käyttänyt taiteilijanimeä Thunderbird, Ukkoslintu, joka on yksi länsirannikon alkuperäisheimojen tunnetuimpia hahmoja. Se kuvataan usein toteemipaalussa ylimpänä. Näyttää kotkalta se hahmo, mutta se on maalattu ornamentein. Värit maalauksissa ovat kirkkaita akryylivärejä.

Dokumentti seuraa pitkää matkaa kohti oikeutta. Oikeudenkäynnin tulos oli ilmeisesti aika uskottava, näinhän se käy: vain yksi ihminen sai tuomion ja hänkin vain seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja senkin ainoastaan viiden (5) vuoden vankilatuomiona.

Kyllä kai kanadalainenkin oikeusistuin käsittää sen että lasten hyväksikäyttäjät on pantava hoitoon ja katsottava että eivät enää pääse vahingoittamaan uusia lapsia ja nuoria. Mutta viisi vuotta kuulostaa vähältä ja uhreja oli paljon. Ehkä se tarkoittaa sitä että monien lasten hyväksikäyttäjä ei saa tuomiota, jos kohteena ovat ojibwat.

Ei taida olla yllättävää sekään, että kun väärennetään alkuperäiskansan edustajan taidetta, siitä ei tule tuomiota lainkaan, vaikka väärennöksistä todistivat  Norvalin Thunderbirdin veljet, jotka myös tekivät taidetta. He tunsivat toistensa tavan maalata ja tiesivät että Norval ei eläessään ollut tehnyt niin paljon taidetta kuin mitä maailmalla hyvällä voitolla myydään. Mutta hyvät maalarit tietenkin tunnettiin.

Suomeen on ehdotettu lakia, joka määräisi väärennökset tuhottaviksi sen jälkeen kun ne on paljastettu ja väärentäjät saaneet rangaistuksen. Jostain syystä taideväärennöksiä ei tarvitse tuhota. Sillä tavalla kauppiaat saavat yhä uusia uhreja työlleen.

Jostain syystä kanadalaiselle tuomioistuimelle ei riittänyt se tieto että väärentäjä ei ollut koskaan käyttänyt signeerauksia, mutta taidekaupoissa oli tavukirjoituksena Norvalin signeeraus. Sitä paitsi ojibwat tiesivät ilmankin kenestä on kysymys.

Hyvä että tämä dokumentti tehtiin. Ja on hyvä että se näytettiin myös Ylellä. Se näkyy olevan Areenassa.

Tapansa mukaan Günther Grass lopettaa Rottarouva-kirjansa yhdenlaiseen grande finaleen. Paitsi että Grass on ilmiselvä ensyklopedisti ja sitä paitsi gargantuamainen  hahmo.  Hänelle kelpaa tarina toisensa jälkeen, kunhan se nyt jollain lailla kuuluu tarinaan. En tosin ole yhtään hämmästynyt siitä, että mm. rotista ja Grimmin satujen henkilöistä koostuva romaani tarvitsee sivuja loputtomiin.  Tässä on muutamia asiaankuuluvia asioita:
”Äskettäin rottarouva otti meidän ajanlaskumme huomioon ja sanoi: Humaanihistorian laskujen mukaan oli vuosi 1630. Kun me nousimme maihin Pommerille kuuluvaan Usedomin saareen  ja tämän maihinnousun yhteydessä löysimme Usedomin edustalta uponneen kaupungin, joka oli perustettu mustarotan aikoihin ja oli alun perin ollut nimeltään Jumne mutta sai sittemmin toisen nimen.

Kun rottarouva seuraavassa lauseessaan mainitsi uponneen kaupungin nimen, jokin minussa vaikersi: Jumalan tähden! Jos naiset tietäisivät  rottarouvan tietävän missä Vineta sijaitsee, heillä olisi syytä olla epätoivoisia. Minun on varoitettava heitä. Heti kun herään, kerron Damrokalle rottarouvastani, mustarotista ja isorotista, siitä eläimestä jonka nimi on rotta, radau, rät, radda ja rotto, ja joka sitten ensimmäisen äänteensiirroksen jälkeen oli nimeltään ratz, ratze, italiaksi ratto, ranskaksi rat ja saksaksi Ratte ja nyt myös Rättin.” (s. 193-194).

Rottarouvassa ei ole selityksiä. Kirja on luettava läpi ja tarkasti. Ei auta uskoa muistiinsa, kirjan sivujen väliin on pantava merkiksi paperisuikaleita ja avainsanat.  Löysin tämän kohdan äsken, mutta en löydä selitystä siihen, miksi Pommerissa on uponnut kaupunki. Siinä, ihan keskellä Itämeren etelärantaa!

Se maakunta on kyllä luvalla sanoen pähkähullu, vinksahtanut. Mutta niinpä sitten Grimmin veljekset keräsivät sieltä satuja samoin kuin sanojakin valmisteilla olevaan sanakirjaan. Tottakai Grimmin veljekset ovat tässäkin kirjassa. Ja suurin osa niistä saduistakin. Jossain vaiheessa prinsessa Ruususen prinssin pusuhuulet alkoivat turvota ja tulehtua. Satujen henkilöt juoksivat pitkin saksalaista satumetsää.  Grimmin veljekset puistelivat päätään sille menolle ja yrittivät saada kaaoksen pysähtymään.

Jos jossakin olisi tarpeeksi rahaa niin pyytäisin tästä kirjasta tehtäväksi elokuvan. Tehtiinhän sellainen Peltirummustakin! Mutta tätä pitää nyt vielä miettiä vähän. En ole ikinä kuullutkaan uponneesta Vineta-nimisestä kaupungista. Ellei se sitten ollut siinä Grimmin sadussa nimeltä Kalastajan vaimo?

Siitä kerrotaan sitten enemmän Grassin romaanissa nimeltä Kampela. Nämä on ilmeisesti syytä käydä läpi. Lukea uudestaan. Kyllä ne varmaan löytyvät kirjastoista. Eivät kai ne eurooppalaisia Nobel-palkinnon voittaneiden kirjoja pane uuniin? 

Vielä yksi asia. Günther Grassin tuotanto on suomennettu Tammen Keltaisessa kirjastossa ja suomentaminen on annettu Oili Suomisen käsiin. Se että Grass on suomeksi on huima juttu. Ja että siinä on ollut jatkuvuus on vielä isompi asia. Sellainen oli joskus kirjankustannusmaailma. Lukeneisto on ehkä vähentynyt, mutta vielä selvemmin kustannustoiminnasta on tullut aivan tavallista liiketoimintaa.  Kauppaa käydään niin kauan kuin se tuottaa voittoa.  Sehän ei ole luonnonlain mukaan toimivaa, liikemaailma.