Kirjoja muun muassa lapsista

Olen huomannut että vuosi 2023 on ollut hyvien kirjojen julkaisuvuosi. Siitä voi ehkä syyttää koronaa. Ihmiset eivät vuosina 2020-22 oikein olleet missään kotiensa ulkopuolella. Ja jos oltaisiinkin jossain, niin ainakaan eivät päässeet päidensä sisältä kunnolla pois. Jos ihmiset haluavat asiaa miettiä tarkemmin, niin varmaan he päätyvät samaan kuin tutkijatkin ehkä vielä päätyvät: suomalaiset pitävät  viranomaisia jollain tavalla omaisinaan, joten he uskovat kun sanotaan että ei saa kokoontua eikä liikkua isommissa ihmisjoukoissa. On selvittävä itse.

Muistan kun pandemianaikainen pääministeri Sanna Marin lopulta tuskastui ja ilmoitti että onhan isovanhempien saatava nähdä lapsenlapsiaan. Ehkä koulut olivat jo silloin alkaneet uudestaan. Aina olen ollut sitä mieltä, että lapsiin on pidettävä etäisyyttä, koska he saavat aina uudet taudit ensimmäiseksi ja levittävät niitä urakalla. Marinin tuskastuminen ehkä johtui siitä, että hänellä oli itsellään pieni lapsi. Lapset olivat päivähoidossa ja sen takia myös aikuiset sitten sairastuivat milloin mihinkin.

Sairauksia riittää vaikka ne eivät olisikaan koronaa tai lintu-influenssaa. Todennäköisesti joku terveysvirasto tutkii mitä sosiaalisia vaikutuksia koronalla oli. Lehdissä ja radiossa kerrotaan nuorten voivan huonosti. En tiedä millä lailla huonosti, mutta tuskin niissä uutisissa vatsatautia tarkoitetaan saati koronaa. En tiedä yritetäänkö nuorisoa sitten myös hoitaa. En muista että isoihin kampanjoihin on ollut varaa oikeastaan koskaan. Meillä on sitä paitsi hallitus joka säästää.

Koska olen terveyttä ja kaikinpuolista hyvinvointia miettinyt tässä nyt vuoden verran suhteellisen vapaana kulkiessani, niin minusta kirjoissa näkyy sosiaalipoliittinen painotus ainakin jossain määrin.  Kun käyn kirjastossa hakemassa lukemista, niin löydän usein sellaisia kirjoja, joista on ollut esimerkiksi kirja-blogeissa juttua. En nyt valita ettei lehdissä näy juttua kirjoista. Tuskin niitä on koskaan kovin ahkerasti luettu. Eivätkä ihmiset suurin joukoin kulje näyttelyissäkään, ellei kyseessä ole vanhoja mestareita kuten Edelfelt. Tärkeintä minusta on se, että kirjoja sentään vielä kustannetaan. Voi tietenkin olla että uutisotsikot lasten ja nuorten huonovointisuudesta ovat totta. Joku varmaan kerää tilastoja

Juuri nyt luen Günter Grassin kirjaa nimeltä Taikalaatikko, joka on Grassin muistelmien ensimmäinen osa kuten takaliepeessä kerrotaan: ”Taikalaatikolla Günter Grass jatkaa omaelämänkertaansa, jonka Sipulia kuoriessa aloitti, tällä kertaa kätkeytyen lastensa puheenvuorojen ja ihmekameran otosten taakse.” Elämänkerran viimeinen osa taas on nimeltään Grimmin sanat ( suom. Oili Suominen 2015). Tuntuu hyvältä että hänen suomentajansa on ollut pitkin matkaa Oili Suominen. Suomentaja on aivan samalla tavoin luova kirjoittaja kuin alkuperäisen kirjan kirjoittajakin. Ja: saksaa sujuvasti lukevia on suomenkielisissä käsittääkseni aika vähän. Ymmärrän kyllä saksaa jos on tankattava, mutta nyanssit varmasti jäävät piiloon. Grass on sitä paitsi tavattoman täsmällinen.

Grassista on tullut minulle jonkinlainen oma talonsa, vaikka sokkeloinen, vuosien myötä. Nimenomaan Taikalaatikon lukeminen auttaa minua kovasti, kun luen vuonna 2023 julkaistua ”Hullut ihanat linnut”, käsittääkseni Joonatan Tolan toinen kirja, ensimmäinen oli nimeltään ”Punainen planeetta” ja vuodelta 2021. Kummatkin käsittelevät perhettä ja heistä nimenomaan lapsia. Tai ehkä on sanottava toisin: lapset näkevät miten vanhemmat elävät eivätkä voi mitään sille.  Tässä on ote lasten näkökulmasta ”Hullut ihanat linnut”-kirjasta. Luvuilla on nimet ja tämän nimi on: ”Jos sinulla olisi mies apuna”:
”’Oletko dinä hanhiemo?’ kysyin ovella seisovalta naiselta.
  Hän oli noin 50-vuotias, järjettömän iso henkilö, joka ei meinannut mahtua ovesta sisälle. Perässä tuli jotakuinkin äidin ikäinen, pieni luihin näköinen eloton kalpea nainen, jolla oli violetiksi maalatut huulet, punaiset kaninsilmät, ja niin lituskat kasvot että ihan kuin olisi jyrällä pään yli ajeltu, äiti kuvaili myöhemmin.
  Hanhiemo talsi huoneesta huoneeseen jalalta toiselle vaappuen, hitaasti kuin leivällä turvotettu ankka. Kynnet, jotka olivat käyrät kuin varpushaukalla, puristivat jättiläistissejä vasten kansiota (arvatenkin lasten vikalistaa). Hän nuuhki ilmaa kuin näätä kanatarhassa ja loi meihin pälyilevän, ranskanperunan ohi kylmästi kävelevän nirson sorsan katseen: missä oikeat lapset ovat, katse tuntui sanovan, oletko rouva pannut ne kellarihäkkiin vai kenties tappanutkin, ottanut tilalle katulapsia.
  ’Terve pallinaama”, pikkuveli sanoi. ’Mitä tinä tuijotat?’”  (Hullut ihanat linnut, s.25)

En muista nähneeni näin tervehenkistä tekstiä perheestä/lapsuudesta. ”Hanhiemo” tuli esitellyksi oikein pätevästi ja hän on milloin lähempänä ja milloin kauempana perheestä, josta oli hiljakkoin isä kuollut ja äiti alkoi potea surua oikein tosissaan. Sossun työntekijä ei saanut äitiä haastatelluksi oikein mitenkään, kun kaikki neljä lasta vastasivat kysymyksiin ja johdattelivat virkahenkilöä.

Erinomaista lasten maailman kuvausta! Mutta oletan että tarinassa on omakohtaisuutta ja on todella korkea aika että on, koska lapsethan tottakai kärsivät korona-vuosista muutenkin saati että jos kyseessä oli sosiaaliviraston jo tuntema perhe. En ole millään lailla pätevä arvioimaan oikeaan osumista, mutta sen kirja kyllä kertoo, että sossu voi mennä aivan metsään jo alusta lähtien.

Lapsena tärkein kirjani oli ehdottomasti Peppi Pitkätossu, joka olisi nykyään sossun asiakas. Peppi oli reipas tyttö joka pärjäsi aivan itse vaikka vanhempia ei näkynyt ja taisi olla niin, että setäkin kellui jossain Kaspian meressä. Peppi eli elämäänsä ja nk. normaalit lapset Annika ja Tommi kävivät joskus auttelemassa. Muistelen että kirja luokiteltiin fiktioksi, mutta kun luin tätä Tolan kirjaa, rupesin epäilemään että jotain aivan todellista oli senkin kirjan takana. Astrid Lindgren oli ruotsalainen kirjailija, joka muistaakseni kertoi vanhana hankalista kotioloistaan lapsena. Tottakai: kyseessä oli ilman muuta myös varhainen feministikirjailija, Lindgren.

En väitä että Tolan kirjat kuuluisivat lapsille. Mutta jos lapsi tahtoo lukea kertomuksia lapsista eikä satuja, niin kai hänen pitäisi antaa lukea aikuisen kirjoittamia kirjoja lapsuudesta? Ehkä ne olisivat jopa terapeuttisia myös lapsille? Aikuiset ovat käsittääkseni keskimäärin paljon kovakorvaisempia kuin lapset. Eivät oikein käsitä eivätkä ennen kaikkea enää muista, miten tulivat kasvaneeksi juuri siihen muottiin, jollaisina ilmenevät nyt lapsilleen. Sukupolvet kasvavat ja kasvavat sitten erilleen.

Nyt kun luen Günter Grassin Taikalaatikkoa, mietin sitä miten monella tavalla sukupolvet voivat kuitenkin olla ja elää yhdessä. Grass on aikamoinen velho kuljettaessaan vuoskymmeniä mukanaan. Että hän ymmärtää miten lapset asiat näkevät tuntuu jo hänen teoksestaan Peltirumpu. Ja ne Grassin kasubit siinä Danzigin ympäröivällä maaseudulla! Luulin pitkään että he ovat Grassin oman mielikuvituksen tuotetta, mutta on heitä ollut. Ilmeisesti ovat puhuneet jotain balttilaista kieltä. Preussin kieli oli jo kuollut varmaan Grassin Danzigin vuosina. En ole kasubin kielen kuolemasta kuitenkaan aivan varma, sillä eikö kirjailija olisi kuitenkin tahtonut tietää, mitä/miten ne ihmiset puhuivat?
 
Tietysti kirjassa tuntuu kirjailijan koko tuotanto, siellä on myös Kampela joka oli aikamoinen vonkale ilmestyessään, en muista milloin. Ja Grimmin veljekset ottivat tehtäväkseen kerätä satuja ja tarinoita ja kaiken lisäksi saivat aikaan valtavan saksan sanakirjan. Sen vuoksikin Grassin muistelmien viimeinen osa oli nimeltään Grimmin sanat. Sitä oli hauska lukea, koska vuoskymmenten takainen koulusaksa heräsi päässäni yhtäkkiä henkiin:
”Myöhemmin epäilys, Zweifel, kiteytyi jopa maan alla eläväksi ihmiseksi, jonka mielestä piti epäillä kaikkea paitsi etanoita. Sillä paljon siitä, mikä oli painettu ja mitä pidettiin totena, sujuikin aivan toisin ja uskon voimalla väärin. Lujaksi luultu kallio mureni. Toiveet sulivat heti kun sää muuttui. Ja myös rakkaus eksyi väärään osoitteeseen, kävi vieraissa.” (Taikalaatikko, s. 75)

Ihmisiä ja rottia

Katsoin joskus viikonloppuna dokumentin joka sai miettimään kaikenlaista. En ollut ajatellut katsoa mitään Chaplinin Kultakuumeen jälkeen, mutta jokin siinä nimessä sai jäämään katsomaan: ”There are no fakes”,  väärennöksiä ei ole.

Kanadalainen dokumentti kertoo  intiaanien kuvataiteesta ja siitä, miten siihen opittiin ja siitä miten ovelat ja ahneet valkonaamat oppivat käyttämään tyhmiä intiaaneja hyväkseen ja rupesivat sitten väärennyttämään sitä taidetta, että yhden taitavan taiteilijan, nimeltään Norval Morrisseau, tavusigneerauskin piti ottaa käyttöön, vaikka hänen veljensä osasivat kertoa että hän ei signeerannut töitään. Ja kameran edessä he kysyivät, siis veljet, että miksi olisi pitänyt? Kaikki tuntevat toistensa tavan tehdä maalauksia.

Tapahtumien ajankohta on kyllä ällistyttävä. Sekä väärennystehtailu että poikien hyväksikäyttö koulun asuntolassa tapahtuivat 2010-luvulla. Ylen näyttämä dokumentti kertoo tämänhetkisen tilan intiaanien ja valkonaamojen yhteiselosta. Se perustuu kaikinpuoliseen vääryyteen ja julmuuteen.

Olisin tarvinnut tämän dokumentin tulkitsemiseen vancouverilaista ystävääni. Hän nimittäin on kuvataiteilija.  Keskustelimme blogeissamme usein alkuperäisistä amerikkalaisista. Hän oli asunut aikuisikänsä siellä Kanadan länsirannikolla ja minä taas olin käynyt joskus kylässä Yhdysvaltain länsirannikolla.

Kuka tahansa voi  nähdä netissä kuvia Norval Morrisseau’sta ja hänen taiteestaan. Niitä on paljon. Dokkarissa kerrotaan miten kävi kun ojibwa-heimon jäsenet vihdoin rohkaistuivat nostamaan  syytteen hyväksikäyttäjiä ja väärentäjiä vastaan. Heitä oli tietenkin kokonainen leegio. Ensin olivat töiden tilaajat, jotka olivat yhteydessä intiaani-taiteilijoihin. Sitten tilaajat keksivät että kannattaa näyttää töitä taidekauppojen lisäksi gallerioissa ja taidekaupoissa. Sillä ensin pitää tietysti saada nimeä.

Amerikkalaista alkuperäistaidetta ihailtiin, se oli jotakin hyvin eksoottista. Se tiedettiin että taiteilija oli käyttänyt taiteilijanimeä Thunderbird, Ukkoslintu, joka on yksi länsirannikon alkuperäisheimojen tunnetuimpia hahmoja. Se kuvataan usein toteemipaalussa ylimpänä. Näyttää kotkalta se hahmo, mutta se on maalattu ornamentein. Värit maalauksissa ovat kirkkaita akryylivärejä.

Dokumentti seuraa pitkää matkaa kohti oikeutta. Oikeudenkäynnin tulos oli ilmeisesti aika uskottava, näinhän se käy: vain yksi ihminen sai tuomion ja hänkin vain seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja senkin ainoastaan viiden (5) vuoden vankilatuomiona.

Kyllä kai kanadalainenkin oikeusistuin käsittää sen että lasten hyväksikäyttäjät on pantava hoitoon ja katsottava että eivät enää pääse vahingoittamaan uusia lapsia ja nuoria. Mutta viisi vuotta kuulostaa vähältä ja uhreja oli paljon. Ehkä se tarkoittaa sitä että monien lasten hyväksikäyttäjä ei saa tuomiota, jos kohteena ovat ojibwat.

Ei taida olla yllättävää sekään, että kun väärennetään alkuperäiskansan edustajan taidetta, siitä ei tule tuomiota lainkaan, vaikka väärennöksistä todistivat  Norvalin Thunderbirdin veljet, jotka myös tekivät taidetta. He tunsivat toistensa tavan maalata ja tiesivät että Norval ei eläessään ollut tehnyt niin paljon taidetta kuin mitä maailmalla hyvällä voitolla myydään. Mutta hyvät maalarit tietenkin tunnettiin.

Suomeen on ehdotettu lakia, joka määräisi väärennökset tuhottaviksi sen jälkeen kun ne on paljastettu ja väärentäjät saaneet rangaistuksen. Jostain syystä taideväärennöksiä ei tarvitse tuhota. Sillä tavalla kauppiaat saavat yhä uusia uhreja työlleen.

Jostain syystä kanadalaiselle tuomioistuimelle ei riittänyt se tieto että väärentäjä ei ollut koskaan käyttänyt signeerauksia, mutta taidekaupoissa oli tavukirjoituksena Norvalin signeeraus. Sitä paitsi ojibwat tiesivät ilmankin kenestä on kysymys.

Hyvä että tämä dokumentti tehtiin. Ja on hyvä että se näytettiin myös Ylellä. Se näkyy olevan Areenassa.

Tapansa mukaan Günther Grass lopettaa Rottarouva-kirjansa yhdenlaiseen grande finaleen. Paitsi että Grass on ilmiselvä ensyklopedisti ja sitä paitsi gargantuamainen  hahmo.  Hänelle kelpaa tarina toisensa jälkeen, kunhan se nyt jollain lailla kuuluu tarinaan. En tosin ole yhtään hämmästynyt siitä, että mm. rotista ja Grimmin satujen henkilöistä koostuva romaani tarvitsee sivuja loputtomiin.  Tässä on muutamia asiaankuuluvia asioita:
”Äskettäin rottarouva otti meidän ajanlaskumme huomioon ja sanoi: Humaanihistorian laskujen mukaan oli vuosi 1630. Kun me nousimme maihin Pommerille kuuluvaan Usedomin saareen  ja tämän maihinnousun yhteydessä löysimme Usedomin edustalta uponneen kaupungin, joka oli perustettu mustarotan aikoihin ja oli alun perin ollut nimeltään Jumne mutta sai sittemmin toisen nimen.

Kun rottarouva seuraavassa lauseessaan mainitsi uponneen kaupungin nimen, jokin minussa vaikersi: Jumalan tähden! Jos naiset tietäisivät  rottarouvan tietävän missä Vineta sijaitsee, heillä olisi syytä olla epätoivoisia. Minun on varoitettava heitä. Heti kun herään, kerron Damrokalle rottarouvastani, mustarotista ja isorotista, siitä eläimestä jonka nimi on rotta, radau, rät, radda ja rotto, ja joka sitten ensimmäisen äänteensiirroksen jälkeen oli nimeltään ratz, ratze, italiaksi ratto, ranskaksi rat ja saksaksi Ratte ja nyt myös Rättin.” (s. 193-194).

Rottarouvassa ei ole selityksiä. Kirja on luettava läpi ja tarkasti. Ei auta uskoa muistiinsa, kirjan sivujen väliin on pantava merkiksi paperisuikaleita ja avainsanat.  Löysin tämän kohdan äsken, mutta en löydä selitystä siihen, miksi Pommerissa on uponnut kaupunki. Siinä, ihan keskellä Itämeren etelärantaa!

Se maakunta on kyllä luvalla sanoen pähkähullu, vinksahtanut. Mutta niinpä sitten Grimmin veljekset keräsivät sieltä satuja samoin kuin sanojakin valmisteilla olevaan sanakirjaan. Tottakai Grimmin veljekset ovat tässäkin kirjassa. Ja suurin osa niistä saduistakin. Jossain vaiheessa prinsessa Ruususen prinssin pusuhuulet alkoivat turvota ja tulehtua. Satujen henkilöt juoksivat pitkin saksalaista satumetsää.  Grimmin veljekset puistelivat päätään sille menolle ja yrittivät saada kaaoksen pysähtymään.

Jos jossakin olisi tarpeeksi rahaa niin pyytäisin tästä kirjasta tehtäväksi elokuvan. Tehtiinhän sellainen Peltirummustakin! Mutta tätä pitää nyt vielä miettiä vähän. En ole ikinä kuullutkaan uponneesta Vineta-nimisestä kaupungista. Ellei se sitten ollut siinä Grimmin sadussa nimeltä Kalastajan vaimo?

Siitä kerrotaan sitten enemmän Grassin romaanissa nimeltä Kampela. Nämä on ilmeisesti syytä käydä läpi. Lukea uudestaan. Kyllä ne varmaan löytyvät kirjastoista. Eivät kai ne eurooppalaisia Nobel-palkinnon voittaneiden kirjoja pane uuniin? 

Vielä yksi asia. Günther Grassin tuotanto on suomennettu Tammen Keltaisessa kirjastossa ja suomentaminen on annettu Oili Suomisen käsiin. Se että Grass on suomeksi on huima juttu. Ja että siinä on ollut jatkuvuus on vielä isompi asia. Sellainen oli joskus kirjankustannusmaailma. Lukeneisto on ehkä vähentynyt, mutta vielä selvemmin kustannustoiminnasta on tullut aivan tavallista liiketoimintaa.  Kauppaa käydään niin kauan kuin se tuottaa voittoa.  Sehän ei ole luonnonlain mukaan toimivaa, liikemaailma.