Maailma palaa

Tässä on tapahtunut niin nopeita siirtymiä, että on vaikea pysyä perässä. Luin divarista ostamaani Mihail Šiškinin romaania Sinun kirjeesi (suom. Vappu Orlov, WSOY 2012). Todellisuus tuli perässä samaa vauhtia.

Hänen tekstinsä on selvästi sukua toiselle Sveitsissä asuneelle kirjailijalle, Vladimir Nabokoville. Nabokov ei ole niitä helpoimpia, Šiškin on ehkä vähän selvempi, juonia on vain kaksi, ne ovat tyrmistyttäviä, mutta monella tavalla oleellisia venäläiselle kirjallisuudelle: naisen elämä ja miehen.

Kirja alkoi kauniilla rakkaustarinalla. Kaksi nuorta, mies ja nainen, Volodenka ja Sašenka tapasivat ja rakastuivat. Rakastuminen oli selvästi pitempiaikaiseen suhteeseen viittaavaa. Sitten nuoria kutsuvat opiskelut ja työ. Kirjeenvaihto alkaa. Mies joutuu sotaan. Nainen yrittää selvitä miten kuten. Sitten alkaa kulua aikaa, vuosisata, toinen. Kirjeenvaihto jatkuu niin kuin elämäkin, samoin ehdoin. Mies kirjoittaa Sašenkalleen:
”Itse Tianjin ja koko laakso, jota halkoo sinapinvärinen juova, Beihe-joki, näyttää kaukaa melko maalaukselliselta, niin kauan kuin ei näe kaikkia niitä hävityksen jälkiä.
   Asemarakennus ja kaikki muut rakennelmat siellä ovat kauheassa kunnossa: asemalaituri on kranaattien kuopima, roskaa ja tiilenkappaleita on läjittäin. Makasiinin peltikatot ovat kuin metallipitsiä − niin ovat luodit ja sirpaleet ne rei’ittäneet. Palaneita vaunuja ei ole vielä korjattu pois.”

Sota on käynnissä jossain päin Kaukoitää.  Koska Volodenka ymmärsi että sota on käynnissä ja tulee olemaan aina, hän liittyi armeijaan, vaikka sodan syistä ei kukaan osannut sanoa mitään. Siksi kirjan aikajana on satoja vuosia, vähintään.

Sodissa rajoja piirrellään uudelleen ja vallanpitäjät vaihtuvat. Historia on kertomuksia siitä.  On sievistelyä kutsua sotia diplomatiaksi toisin sanoin. Mutta valtioilla ei ole hyökkäysvoimia vaan puolustusvoimat.

Sašenka puolestaan jatkaa naisenelämäänsä ikuisesti. Hän näkee oikean elämän ehkä olevan jossain, lähelläkin, mutta siihen ei ole pääsyä.

Sašenkan mitenkuten elämä ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin aivan tavallinen naisen elämä siellä, Venäjällä tai Neuvostoliitossa ja sitä paitsi monissa muissakin maissa koko ajan tai ajoittain. Venäjä on niin valtava, että siellä mahtuu olemaan sotia ja rakkauttakin, lapsiakin syntyy ja heitä myös kuolee.

Minne päätyivät kirjeet, joita rakastavaiset kirjoittavat toisilleen? He vain jatkavat kirjoittamistaan, välillä jompikumpi miettii lukeeko kirjeitä kukaan, mutta jatkaa kirjoittamistaan. Välillä tarinassa lukee: kului taas sata vuotta. Ehkä rakkauskirjeet kiertävät aika-avaruudessa, siellä missä fysiikan lait ovat erilaisia kuin maan päällä eikä ole painovoimaa?

En muista nyt kumpiko asia tapahtui ensiksi, luinko Volodenkan kertomuksen tuhoutuneesta paikasta vai uutisen Yhdysvaltain länsirannikon valtavista metsäpaloista. Mutta olin jo siinä vaiheessa saanut Amerikassa asuvilta ystäviltä yskiviä viestejä. Sanoiko itäisen naapurimaamme presidentti mitään kesällä Siperiassa raivoavista tulipaloista? Siperiassa äskettäin öljyvuoto pilasi suuren joen.  Ei ollut ensimmäinen ja johtui rikkonaisesta putkesta. Sitten alkoi taiga palaa.

Minulla on kirjoituspöydällä pieni lipputanko jossa roikkuu murheellinen harmaa lippu (joka oli joskus musta) ja lipputankoa pitkin kiipeää lelu-koala. Oikea koala yritti kiivetä pitkin eukalyptuspuuta, mutta paloi kuoliaaksi. Ihmiset kyllä yrittivät pelastaa eläimiäkin Australiassa, mutta joutuivat  sitten itse lähtemään pakoon. Ne palot olivat edelliskesänä, siis Australian kesänä. Nyt siellä taitaa olla talvi ja virus juuri aloitti riehumisensa uudestaan. Sielläkin.

Kuvittelin siis seuraavaksi palavan joen.  Šiškinin romaanista ja entisten kotiseutujeni tulipaloista tuli muistijälki joka raivoaa päässäni. Ja oli sitten kuvia Yhdysvaltain kaupungeista, joissa palaa.

Mielenosoituksissa on aina mukana huligaaneja jotka piiloutuvat isojen joukkojen keskelle, käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Huligaaneilla tuskin on asiaa niin kuin mielenosoittajilla on. Sitten tulivat tietysti ne pienet vihreät miehet, niin kuin tuntuu olevan tapa maailmassa, jossa ihmiset aina välillä haluavat jotain muuta kuin pienten vihreiden miesten käskijät.

Onko sotilailla käsitystä siitä mitä he tekevät? Kun on paljon voimaa ja nimenomaan tuhoavaa voimaa, niin johtaako sellaista joku? Huonosti voi käydä ja on ihmisten historiassa monesti käynytkin. Šiškinin romaani, siis fiktio, ei kerro mitään uutta. Siinä kuvataan raakuuksia aivan läheltä.

Australian, Yhdysvaltain länsirannikon ja Siperian metsäpalot ovat totta. Ihmisten on aina vain vaikeampaa yrittää saada elämälleen se suunta, jota he nuorina halusivat. Ei sitä voi kohtaloksi kutsua. Kohtalohan on myyttinen asia, vähän kuin karma, jolle ihminen yrittää kovasti voida jotain, mutta joskus yrityksetkin ovat täysin turhia.

Monien ihmisten on pakko heittää pyrkimykset sikseen. Ei ehkä kaikkea, mutta paljon sellaista, joka olisi pitänyt tehdä. En tarkoita tässä sitä, että metsänpohjaa ei ole ollut aikaa haravoida. Yhdysvaltain presidentti oli kuvitellut meidän presidenttimme kertoneen hänelle, että Suomessa metsiä haravoidaan. Muistan hyvin lapsuudestani uutiset suurista metsäpaloista Suomessa. Sotilaat olivat niitä sammuttamassa.


Niinkuin siinä August Strindbergin näytelmässä sanotaan, lopullisen tuntuisesti: ”On sääli ihmistä”, en muista sen näytelmän nimeä, mutta repliikin sanoi Indran tytär. Se taisi olla nimeltään Uninäytelmä. Jumalat käyvät silloin tällöin katsomassa miltä ihmisten maailmassa näyttää.

Tällaisia aika lyhyitä rauhan ja suhteellisen hyvän elämän aikoja pitäisi yrittää käyttää hyväksi, protestoida jos siihen on aihetta ja miettiä miten tappaminen voitaisiin lopettaa. On tultu jo siihen pisteeseen, jossa pitäisi ymmärtää että on käännyttävä toiseen suuntaan, että kaikki ei loppuisi.

Olen lukenut kauan sitten arvion että elämä tuskin kuolee vaikka ihminen kuolisikin. Ehkä maapallo aloittaa alusta. Ehkä elämä ilman ihmistä olisi vielä mahdollista. Pitäisikö ihmistä surra?

Tautien syitä ja seurauksia

”On vaikea kuvitella, hän sanoi hymyillen hyväntahtoisesti, että miespuolisia älykköpanelisteja pyydettäisiin puhumaan unistaan, ja luulen, että moderaattori nyhtää meistä  niin sanottua rehellisyyttä ikään kuin, hän sanoi, naisen suhde totuuteen olisi parhaimmillaankin alitajuinen, vaikka  voi tietysti hyvin olla, että naisten totuus − jos sellaista edes on olemassa − on niin sisäistä ja oman itsensä ympäri kiertynyttä, että yhteistä versiota siitä on mahdoton löytää.”
(Rachel Cusk: Kunnia)

On etsittävä kuva jakarandasta, joita kasvaa paikassa, missä kirjailijakokous oli. Etsin sitten Areenasta Rachel Cuskin puhumassa ”Siirtymästä” vuoden 2019 Helsinki Lit-tapahtumassa, jossa oli yleisöä. Philip Teir haastatteli. Cusk vaikutti vähän pelästyneeltä, mutta voi olla että hän vain paleli uimisen jälkeen.

Hän oli aamupäivällä uimassa Helsingin edustalla olevassa altaassa. Joka tapauksessa kirjailija Cusk sanoi että hän huomasi että kirjan muotoa on pakko vaihtaa, muuten kirjoittamisesta ei tule mitään. Se oli ”dismantling my process”. Ehkä hänen oli päästävä kellumaan tekstissä?

Cusk kertoo että kirja ei ole fiktiota, mutta henkilöt ovat aivan erilaisia kuin hän itse. Valokuvassa on täydellisen onnen kuva, joka saa uskomaan, että onni myös tulee. Cuskin mielestä kirjan henkilöiden uskomukset eivät koske ainoastaan naisia. ”It’s universal sex roles.” Tähän kohtaan on pantava kysymysmerkki. 

Länsimaissa väitetään että demokratiaan kuuluu se, että asioita pitää pystyä muuttamaan, mikäli sille on tarvetta. Miesten ja naisten oikeudet taitavat olla samat, siis ihmisoikeuksia. Muistaakseni oikeuksien julistus alkaa että ”Jokaisella ihmisolennolla on oikeus vapauteen”.

Kuuntelin äsken radio-ohjelman, jossa keskusteltiin siitä, mitä antiikin lääkärit tiesivät sairauksista ja mitä he yrittivät hoitaa.  Hyvä ohjelma. Haastateltava oli selväsanainen, osasi ääntää suomea niin kuin pitääkin. Puhuja oli dosentti Marke Ahonen, haastattelija oli Kalle Haatanen.

Kuuntelen usein radiota, koska sieltä tulee näkökulmia todellisuuteen. En ole mitenkään erityisen solmussa minkään asian kanssa kunhan kuulen ja tajuan.  Radiota kuunnellakseni on oltava kuulokojeiden apuväline, induktiosilmukka, joka liitetään läppäriin. Ihmisen lääketieteellisfilosofisen historiaan kuuluu, mikä ihmisissä voi olla vikana ja miten niitä vikoja voi hoitaa, sairauksia ja kipuja, ehkä myös levottomuutta. Ahonen on tutkinut antiikin aikaisia tekstejä.

Monia tauteja niistä kirjoituksista ei voi päätellä. Ajankohta oli ainakin 3000-2000 vuotta sitten, joten mikrobit ovat olleet toisenlaisia.

Mutta jo neoliittisen sivilisaation ihmisillä oli ollut ruttoepidemioita, jo kauan ennen antiikin kaupunkikulttuureja. Jersinia pestis-bakteeri  tuli idästä tulleiden paimentolaisten mukana. Ruton jäljet on kyllä löydetty niistä varhaisista tuhoutuneista maanviljelyskylistä aika hiljattain, eivät kertoneet siitä nyt. Bakteeri oli tunnistettavissa.



Ahonen kertoi tautikuvausten olevan vaikeaselkoisia. Hän löysi yhden selväpiirteisen taudin jonka nimeksi oli annettu hydrofobia, vesikauhu.

Joko monet taudit ovat mutatoituneet tässä välillä tai sitten bakteerit ja virukset olivat aivan eri laatua. Ahonen kuvasi yhteiskuntaa/ yhteisöjä, joiden rakenteesta johtui suhtautuminen sairauksiin, rappeutumiseen ja kaikkeen siihen, joka johtaa kuolemaan. Ennen kuolemaa on pitkä ajanjakso, 40-60 vuotiaana, jolloin vapaat miehet olivat aikuisia ja tekivät sitä työtä mitä pitivät tarpeellisena. Sitten vasta oli sairauksien aika.  Paljon nuorempina ihmiset kuolivat kuin nykyään.

Vapaiden miesten lisäksi oli muitakin ihmisiä. Naisia ei oikein ymmärretty, he olivat toisenlaisia olentoja. Talous perustui orjuudelle ja sotimiselle, joten jokaisen piti pysyä säädyssään.

Ihmisen sisällä oli elimiä, joihin voi tulla sairauksia, mutta miksi. Mustasta sapesta aiheutui melankolia vielä kauan. Sellaisia lääkäreitä oli jotka leikkelivät eläimiä ja välskärit hoitivat sotavammoja: hoitotyöstä kertyi kokemusta.

Muistan lukeneeni sadusta tai kertomuksesta, että ihmisen sisällä on paljon pimeää. Välskäri ei olisi osannut suunnistaa siellä, mutta osasi hoitaa ehkä katkenneen jalan, kivun lievittämiseen unikon kodasta uutettiin lääkettä .

Ajattelin varhaisia maanviljelijöitä. Heilläkin on ollut omaisia, perhettä oli ehkä vielä tulossa, niille 8500 e.a.a. hedelmällisen puolikuun alueelle siirtolaisiksi houkutelluille. Sitten on ollut tauko ruttotaudissa ja tuli uutta porukkaa. Eivätkä halunneet elämään sen kuolleen kylän tiloihin.


Luin eilen loppuun Rachel Cusk’n romaanin (?) nimeltä Siirtymä. Siinä oli tähän lääketieteen ja luokkayhteiskunnan väliseen suhteeseen hyvin osuva vertauskuva ja syyn ja seurauksen lakiin liittyviä asianhaaroja:
” Olin alkanut kaivata valtaa, koska nyt ymmärsin, että muilla ihmisillä oli ollut sitä kaiken aikaa ja että se, mitä minä sanoin kohtaloksi, oli vain heidän tahdonvoimansa värähtelyä, tarina jota ei ollut kirjoittanut mikään universaali kertoja vaan ihmiset, jotka välttäisivät tuomion niin kauan kuin heidän tekonsa otettaisiin vastaan alistuvasti eikä raivoten.”

Cusk puhuu ennen kaikkea naisista ja heidän suhteestaan miehiin ja lapsiin. Hänen kertomuksissaan on naisiakin joilla valtaa on. Edelleen suhteellisempana kuin miesten valta on. Kolmen romaanin sarja, Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) kertoo naisten ja etenkin naiskirjailijoiden elämästä suunnilleen nykyaikana.