Maailman meteliä

Aamulla kissan huomion herättivät eestaas syöksyvät linnut. Ne ovat rastaita, jotka toivoivat että pihlajanmarjoja olisi jäänyt edellisten jäljiltä. Ne ilmeisesti puhuivat jotain. Lennillä on todella tarkat korvat.

Silmäni ovat harjaantuneet näkemään linnut. Niitä seurasin jo lapsena kun lintuja oli paljon enemmän kuin nyt. Meillä on lintukiikarit, mutta rastaat näkivät liikkeen heti ja painuivat muille pihoille. Ne olivat sellaisia rinnastaan punaruskeita, vatsastaan kellertäviä otuksia. Räkäteiksi vähän liian värikkäitä kumminkin. Rastaat tuntee lennosta. Nämä yksilöt tekivät syöksyjä pihan poikki niin että pihan kaksi harakkaa, vai neljäkö niitä on,  joutuivat siirtymään taaemmaksi etteivät jäisi rastaiden nokkien tielle. Harakoilla on yleensä hallussaan ilmatila.

Asiaa tutkittuani jään epätietoisuuden valtaan siitä mitä rastaita. Niitä oli aika paljon. Ja niitä oli jo toissapäivänä. Yhden kuvan perusteella ne olivat mustakaularastaita, semmoista punakaulaista varianttia ja visiteeraamassa Siperiasta. Siis ilmeisesti muuttomatkalla. Rastaat ovat hankalaa porukkaa tunnistettavaksi sen vuoksi, että kaikilla rastailla on paljon värivariaatioita. Rastaiden pitää pesimäaikanaan olla huomaamattomia, sopeutua ympäristöön. Nyt saa jo olla värejä.

Vastapäisellä katolla oli kyyhkyjä. Puluja ne eivät olleet, näillä oli selvä yhtenäinen väri. Niitä oli ehkä parikymmentä, joukossa oli muutama vaaleampi, jotka kyllä tunnistin turkinkyyhkyiksi. Niitä asui joen varrella edellisessä kotipaikassa. Katsoin Wright-veljesten lintukirjaa. Siinä oli uuttukyyhky ja siitä näkyi, että niiden siivet olivat alapuolelta mustia, niistä tuli juovat profiilikuvaan, jonka ne näyttivät minulle päin. Mutta kyyhkytkin näkivät kiikarin ja häipyivät.

Kumpikin kyyhky on Suomessa rauhoitettu. Etelä-Euroopassa niitä ammutaan. Wrightin veljesten uuttukyyhky ja sepelkyyhky (ehkä Savonlinnassa ei ollut turkinkyyhkyjä?) oli tapettu, roikkuivat siivet alaspäin naulasta. Uuttukyyhkystä näkyi tieto myös täältä Vaasasta. Kyyhkytkin lähtevät täältä ensin Söderfjärdeniin ja uuttukyyhky ja sepelkyyhky muuttavat usein yhdessä.

Kaikki linnut ovat harvinaistuneet. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että niillä ei ole enää kotimetsiään. Metsät on hakattu niin tyystin että linnuille ei enää löydy kolopuita. En ole kuullut että lähistöltä olisi suojeltu mitään metsiä. Päinvastoin, kaupunki on aloittanut vähän isommat hakkuut kaikilla omilla maa-alueillaan. Katsoin sinitiaisia ja talitiaisia jotka hyppelivät puissa. Ne ovat pikkuisia. Eivät ole poikueet ennen olleet noin pieniä. Ruokaa ei ole ollut tarpeeksi, ehkä ei vettäkään hellekesänä. Miten noin pikkuiset tintit selviävät jos talvesta tulee kylmä?  

Ihminen voisi ehkä ymmärtää sen verran edes, että jos linnut eivät menesty, niin ei menesty ihminenkään. Kaikki eläimet ovat sopeutuneet ilmastoon ja kasveihin joita maapallolla elää. Metsä on monien eläinlajien koti. Metsä suojelee esimerkiksi vesistöjä, hakatut metsät tuhoavat niitä. Maa tarvitsee aurinkoa ja vettä. Ilmakaan ei pysy hengitettävänä jos ei ole aurinkoa ja vettä.

Ehdin sentään nähdä kyyhkyjä ja rastaita jotka ovat lähdössä. Ulkona ei ole erityisen kylmä, mutta sen verran on, että jossakin ne torkkuvat yöajat ja tulevat sitten syömään aamulla. Kyyhkyt ehkä lähtivät ruokailtuaan kokoontumispaikalle, jossa kurjet ja hanhet jo ovat. Joutsenet lähtevät myöhemmin.

Olen aistinut jonkinlaista muutosta koulujen ulosnäkyvässä menossa. Lapsista on tullut kovaäänisempiä, ne kiljuvat niin että minä (melkein kuuro) saan niistä kirkuvista äänistä pääni kipeäksi uimahallin pukuhuoneessa. Ehkä tässä on tapahtumassa jotain yleisempääkin muutosta, joka näkyy jo lintujen metelissä. Miksi lasten pitää kiljua huomiota?

Ihmismaailmassa on tuttua se, että saan kirjeen verottajalta. En ymmärrä kirjeen sisältöä. On yritettävä etsiä apua jostain. Ehkä kirjaston kansalaisinfo osaa auttaa? Kirjasto on uimahallin ohella paikka mitä tarvitsen useimmin. Voi tietysti olla että verottaja on saanut uudet tietokoneeet ja tahtoo harjoitella niiden käyttöä? Tai on perustettu uusi virka, jonka tehtävänä on informoida kansalaisia?

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Pitkään voi mennä niin, että mitään ei satu silmiin, johon olisi omakohtainen suhde. Mutta sitten niitä tulee oikein ryväs. Muistaakseni maailmankaikkeuden olemukseen kuuluu jonkinmoinen kasaantumisteoria. Pitkään tyhjää ja tylsää ja sitten alkaa tapahtua.

Luin pari päivää sitten Tom Stoppardin haastattelun, kirjoittaja ja haastattelija oli New York Timesin Maureen Dowd. Lehdissä on aina maksumuuri, mutta New York Times’n artikkeleita saa lukeakseen muistaakseni kolme ja sen jälkeen on lehti tilattava.

Suhtauduimme aika lailla nuorena julkisuuteen nousseeseen Stoppardiin epäillen. Olimme aika hiljakkoin alkaneet opiskella draamaa ja tietenkin suunnilleen 20-vuotiaina kriittiset silmämme osuivat erehtymättä epäilyttäviin nimiin ja ilmiöihin. Että vaikuttaa snobilta tuo Tom Stoppard, vain vähän vanhempi kuin me.  Mutta kyllä me kaikki halusimme uusia näytelmiä ja runoja ja muuta kirjallisuutta.

Ilmeni että New Yorkin Broadwaylle tuleva esitys nimeltä Leopoldstadt on Stoppardin omaelämänkerrallinen tarina, tietysti draaman lakien mukaan runollisesti käsiteltynä, etäännytettynä. Joudun heristämään sormeani sille 20-vuotiaalle itselleni nyt.

Haastattelussa on puhe Stoppardin elämän kulusta. Hän ei ole Euroopan ainut holokaustista selviytynyt lapsi, jonka juutalaisuus oli salattava. Hänen perheensä päätyi Englantiin, ainoastaan isä kuoli pakomatkalla, äiti ja kaksi poikaa säilyivät hengissä sillä matkalla. Pääsivät Itävallasta monimutkaista pakoreittiä Intiaan ja vasta sieltä Englantiin, jossa äiti meni uusiin naimisiin ja lapset pääsivät kouluihin.

Olin äimistynyt siitä että 77 vuotta sodan jälkeen edelleen tulee noita tarinoita. Saksa kielsi sodan jälkeen natsismin, siihen vivahtavankin. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa mutta tulevaisuuteen on mahdollista suunnata.

Tuota artikkelia edelsi David Grossmanin viimeisimmän kirjan ”Hevonen meni baariin” (Sus echad nichnas lebar 2014) suomennoksen lukeminen. Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, mutta kirjan pääosin käännös on englanninkielisestä versiosta A Horse Walks into a Bar (2017). Alkuperäinen kirja on hepreaa, siis kieltä jota puhutaan ja kirjoitetaan Israel-nimisessä valtiossa. Suomentaja Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, suomennos on julkaistu vuonna 2018. Grossman tuntuu minusta uudelta Amos Ozilta. Tarina on voimakas ja siinä tuntuu Israelin onneton tarina, siis kansakuntana ja jatkuvan sisällissodan kanssa kipuilevana maana. Palestiinaa Israel ei käsittääkseni ole vieläkään tunnustanut.

Grossman saa muistamaan amerikanjuutalaisen Lenny Brucen tarinan. Hänestä on tehty elokuvakin, siis stand-up koomikosta. Häntä esitti amerikkalaisessa elokuvassa Dustin Hoffman. Se ehkä on vielä netissä saatavissa. Ehkä Lenny Brucen omaelämänkerrallinen kirjakin on suomennettu? Bruce oli kuuluisa silloin kun asuin USA:ssa, mutta ei tullut kohdatuksi. Hän esiintyi ehkä eniten Kalifornian yökerhoissa. En ole käsittääkseni ikinä ollut yökerhossa.

Grossmanin stand-up mies esitellään näin:
”Lyhyt heiveröinen, silmälasipäinen mies lennähtää sivuovesta kuin jonkun potkaisemana. Hän ottaa muutaman huteran askeleen, kompastuu ja kaatuu, mutta pysäyttää itsensä lyömällä kädet puulattiaan ja töksäyttää sitten takapuolensa pystyyn.  Hajanaisia naurahduksia yleisöstä. Klubille virtaa edelleen äänekkäästi juttelevia ihmisiä. ’Hyvät naiset ja herrat!’ ilmoittaa tiukkahuulinen mies valopöydän luota. ’Aplodit Dovaleh G:lle!’ Lavalla mies on edelleen kyyryssä kuin apina, isot silmälasit vinossa. Hän kääntyy hitaasti saliin päin ja tähyää sinne rävähtämättä.
’Ai hetkinen’, hän mutisee, ’tämä ei taidakaan olla Caesarea?’ Naurahduksia. Hän suoristautuu hitaasti ja pyyhkii kätensä. ’Agentti kusetti näköjään taas.’”

Luin tuon paikan nimen: eikö paikka ole Raamatussakin ja kirjoitetaan suomeksi Kesarea? En ole varma siitä miten kirjoitusmuodot nykyään menevät. Englanniksi tuo varmaan olisi Caesarea, joka nimi ehkä tarkoittaa Caesarin kaupunkia tai kylää. Mutta paikan nimi onkin Netanya, josta ehkä tulee nimi Netanyahu, Netanyan asukas. Tästä lähtee liikkeelle romaani, josta tulee vanhenevan pellen muotokuva.

Nykyään Suomessakin on stand-up -koomikoita, televisiossa niitä löytyy vielä enemmän. Ensimmäinen muotokuva pellestä jonka muistan lukeneeni oli Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella, 1948 (suom. A.K.M. Taipale, Karisto 1960). Kaikkien viihdyttäjien tarinat tuntuvat surullisilta. Sirkuksissa juuri pellet ovat surusta suunniltaan, aivan itkevien maskiensa näköisiä. Ihmiset tahtovat nähdä vapaa-aikanaan ihmisiä joilla menee vielä huonommin.

Miettiessäni Grossmanin vuonna 2017 voittaman Booker-palkinnon pelleä osui korviini Kalle Haatanen ja Tommi Ushanov, Ylen radio1:n tuotantoa ja Areenassa. Keskustelivat sitten Simone de Beauvoir’sta, Simone Weil’ista, Hanna Arendtista ja Ayn Randista. He olivat jo tunnettuja filosofien (?) piirissä tultuaan USA:han. Vain Simone de Beauvoir tuli takaisin Eurooppaan, Ranskaan. Mutta hän olikin ainut ei-juutalainen tuosta nelikosta.

Simone Weil taas joutui jonkinlaisen uskonnollisen esteen (?) vuoksi käytännöllisesti katsoen luopumaan omasta elämästään. Ei se ollut oikeastaan itsemurha. Ei kyennyt syömään koska hänen sisarensa ja veljensä mantereella eivät saaneet ruokaa. Hän oli sodan aikana Lontoossa.

Keskustelu koski kirjaa nimeltä Vapauden tuli, kirjoittaja on Wolfram Eilenberger, suomennos siis Tommi Ushanovin. En ole lukenut kovin systemaattisesti filosofiaa. Mutta nämä naiset kyllä tunnen. Ayn Rand on ainut jota en ole lukenut lainkaan, mutta hänen nimensä nousi esiin Yhdysvaltain entisen presidentin, nro 45:n, kannattajien puheissa. Ihmisoikeudet olivat Saksan aloittaman maailmansodan vuoksi loppuneet Euroopasta ja kaikki joutuivat elämään miten kuten koko sodan ajan. Amerikkaan pysyvästi päätyneet Hanna Arendt ja Ayn Rand julkaisivat tuotantoaan Yhdysvalloissa, myös de Beauvoirin kirjoja oli käännetty englanniksi.

Sitten vielä näiden kokemusten jälkeen Englannin Elisabet II kuoli. Häntä on muisteltu nyt jo monta päivää. Britit pitivät kuningattarestaan. Saa nähdä miten kuningas Charles III selviää.

Tautien syitä ja seurauksia

”On vaikea kuvitella, hän sanoi hymyillen hyväntahtoisesti, että miespuolisia älykköpanelisteja pyydettäisiin puhumaan unistaan, ja luulen, että moderaattori nyhtää meistä  niin sanottua rehellisyyttä ikään kuin, hän sanoi, naisen suhde totuuteen olisi parhaimmillaankin alitajuinen, vaikka  voi tietysti hyvin olla, että naisten totuus − jos sellaista edes on olemassa − on niin sisäistä ja oman itsensä ympäri kiertynyttä, että yhteistä versiota siitä on mahdoton löytää.”
(Rachel Cusk: Kunnia)

On etsittävä kuva jakarandasta, joita kasvaa paikassa, missä kirjailijakokous oli. Etsin sitten Areenasta Rachel Cuskin puhumassa ”Siirtymästä” vuoden 2019 Helsinki Lit-tapahtumassa, jossa oli yleisöä. Philip Teir haastatteli. Cusk vaikutti vähän pelästyneeltä, mutta voi olla että hän vain paleli uimisen jälkeen.

Hän oli aamupäivällä uimassa Helsingin edustalla olevassa altaassa. Joka tapauksessa kirjailija Cusk sanoi että hän huomasi että kirjan muotoa on pakko vaihtaa, muuten kirjoittamisesta ei tule mitään. Se oli ”dismantling my process”. Ehkä hänen oli päästävä kellumaan tekstissä?

Cusk kertoo että kirja ei ole fiktiota, mutta henkilöt ovat aivan erilaisia kuin hän itse. Valokuvassa on täydellisen onnen kuva, joka saa uskomaan, että onni myös tulee. Cuskin mielestä kirjan henkilöiden uskomukset eivät koske ainoastaan naisia. ”It’s universal sex roles.” Tähän kohtaan on pantava kysymysmerkki. 

Länsimaissa väitetään että demokratiaan kuuluu se, että asioita pitää pystyä muuttamaan, mikäli sille on tarvetta. Miesten ja naisten oikeudet taitavat olla samat, siis ihmisoikeuksia. Muistaakseni oikeuksien julistus alkaa että ”Jokaisella ihmisolennolla on oikeus vapauteen”.

Kuuntelin äsken radio-ohjelman, jossa keskusteltiin siitä, mitä antiikin lääkärit tiesivät sairauksista ja mitä he yrittivät hoitaa.  Hyvä ohjelma. Haastateltava oli selväsanainen, osasi ääntää suomea niin kuin pitääkin. Puhuja oli dosentti Marke Ahonen, haastattelija oli Kalle Haatanen.

Kuuntelen usein radiota, koska sieltä tulee näkökulmia todellisuuteen. En ole mitenkään erityisen solmussa minkään asian kanssa kunhan kuulen ja tajuan.  Radiota kuunnellakseni on oltava kuulokojeiden apuväline, induktiosilmukka, joka liitetään läppäriin. Ihmisen lääketieteellisfilosofisen historiaan kuuluu, mikä ihmisissä voi olla vikana ja miten niitä vikoja voi hoitaa, sairauksia ja kipuja, ehkä myös levottomuutta. Ahonen on tutkinut antiikin aikaisia tekstejä.

Monia tauteja niistä kirjoituksista ei voi päätellä. Ajankohta oli ainakin 3000-2000 vuotta sitten, joten mikrobit ovat olleet toisenlaisia.

Mutta jo neoliittisen sivilisaation ihmisillä oli ollut ruttoepidemioita, jo kauan ennen antiikin kaupunkikulttuureja. Jersinia pestis-bakteeri  tuli idästä tulleiden paimentolaisten mukana. Ruton jäljet on kyllä löydetty niistä varhaisista tuhoutuneista maanviljelyskylistä aika hiljattain, eivät kertoneet siitä nyt. Bakteeri oli tunnistettavissa.



Ahonen kertoi tautikuvausten olevan vaikeaselkoisia. Hän löysi yhden selväpiirteisen taudin jonka nimeksi oli annettu hydrofobia, vesikauhu.

Joko monet taudit ovat mutatoituneet tässä välillä tai sitten bakteerit ja virukset olivat aivan eri laatua. Ahonen kuvasi yhteiskuntaa/ yhteisöjä, joiden rakenteesta johtui suhtautuminen sairauksiin, rappeutumiseen ja kaikkeen siihen, joka johtaa kuolemaan. Ennen kuolemaa on pitkä ajanjakso, 40-60 vuotiaana, jolloin vapaat miehet olivat aikuisia ja tekivät sitä työtä mitä pitivät tarpeellisena. Sitten vasta oli sairauksien aika.  Paljon nuorempina ihmiset kuolivat kuin nykyään.

Vapaiden miesten lisäksi oli muitakin ihmisiä. Naisia ei oikein ymmärretty, he olivat toisenlaisia olentoja. Talous perustui orjuudelle ja sotimiselle, joten jokaisen piti pysyä säädyssään.

Ihmisen sisällä oli elimiä, joihin voi tulla sairauksia, mutta miksi. Mustasta sapesta aiheutui melankolia vielä kauan. Sellaisia lääkäreitä oli jotka leikkelivät eläimiä ja välskärit hoitivat sotavammoja: hoitotyöstä kertyi kokemusta.

Muistan lukeneeni sadusta tai kertomuksesta, että ihmisen sisällä on paljon pimeää. Välskäri ei olisi osannut suunnistaa siellä, mutta osasi hoitaa ehkä katkenneen jalan, kivun lievittämiseen unikon kodasta uutettiin lääkettä .

Ajattelin varhaisia maanviljelijöitä. Heilläkin on ollut omaisia, perhettä oli ehkä vielä tulossa, niille 8500 e.a.a. hedelmällisen puolikuun alueelle siirtolaisiksi houkutelluille. Sitten on ollut tauko ruttotaudissa ja tuli uutta porukkaa. Eivätkä halunneet elämään sen kuolleen kylän tiloihin.


Luin eilen loppuun Rachel Cusk’n romaanin (?) nimeltä Siirtymä. Siinä oli tähän lääketieteen ja luokkayhteiskunnan väliseen suhteeseen hyvin osuva vertauskuva ja syyn ja seurauksen lakiin liittyviä asianhaaroja:
” Olin alkanut kaivata valtaa, koska nyt ymmärsin, että muilla ihmisillä oli ollut sitä kaiken aikaa ja että se, mitä minä sanoin kohtaloksi, oli vain heidän tahdonvoimansa värähtelyä, tarina jota ei ollut kirjoittanut mikään universaali kertoja vaan ihmiset, jotka välttäisivät tuomion niin kauan kuin heidän tekonsa otettaisiin vastaan alistuvasti eikä raivoten.”

Cusk puhuu ennen kaikkea naisista ja heidän suhteestaan miehiin ja lapsiin. Hänen kertomuksissaan on naisiakin joilla valtaa on. Edelleen suhteellisempana kuin miesten valta on. Kolmen romaanin sarja, Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) kertoo naisten ja etenkin naiskirjailijoiden elämästä suunnilleen nykyaikana.

Bruno Ganzin kuoleman jälkeisenä päivänä

Kuulo meni pois kaksi viikkoa sitten. Se ei ole palautunut ennalleen kuin aivan vähän. Mutta pääsin sairaalan korvapolille, missä lääkäri sanoi että äkillisiä kuulonmenetyksiä on ja ne voivat äkillisesti myös peruuntua. Korvan sisällä tai ehkä kallossa humisee aika ajoin lujaa. Äänet lainehtivat, joskus tuntuu että uppoan aivan hetikohta, herään keskellä yötä ja tolkutan itselleni että osaan uida.

Eilen kykenin joka tapauksessa ensimmäistä kertaa kuuntelemaan radio-ohjelmaa, mutta netissä. Isot stereot tuntuvat juuri nyt hajoittavan sanoja ja sanaketjuja liikaa. Normaali kokemukseni radiosta on tietenkin se, että äänisuunnittelijat eivät osaa tasapainottaa ääntä. Kuulovammaisista viis. Mutta musiikin kuuntelussa ei ole ongelmia. Todennäköisesti kuulen omiani, mutta se ei haittaa, kun en kerran opiskele musiikkia. Minulla on kyllä kuulokojeet korvissa, ilman niitä en oikein selviä mistään kuulemisesta.

Kuulovammaisilla on kaksiosainen hoitokäytävä, tai oikeastaan kolmiosainen. Ensin on päästävä terveyskeskukseen. Se tarkoitti marssimista kolme kertaa sinne ja takaisin. Puhelin oli tullut hyödyttömäksi. Kun en voinut yrittää sopia aikaa puhelimitse, oli käveltävä. Terveyskeskukset tai sairaalat eivät saa lähettää edes tekstareita. Joku semmoinen kuin kanta-palvelu saa. Ehkä siellä on jokin byrokraattinen kynnys? Pääsin aika nopeasti lääkärille. Korvapolia piti odotella toinenkin viikonloppu ja sitten pääsin sairaalaan. 

Kuulontutkijat ovat huippuihmisiä. Ne tietävät ja osaavat kaiken. Ne pystyvät antamaan ohjeita, ne lukevat suunnilleen kuuron ajatuksia. 

Lääkäri oli kiva, mutta ei se saa sille mitään että jos kuulo on mennyt 11-vuotiaana, niin sen saaminen takaisin on onnenkauppaa ja sitä paitsi olisin välttynyt siltä ellen olisi sairastanut kaikkia niitä lastentauteja (ei ollut rokotuksia!). Muistan oikein hyvin miltä tuntui kun hinkuyskän yskä ei loppunut millään ja luulin tukehtuvani. Muistan kun en pysynyt pystyssä kun sikotauti oli tehnyt päästä lasia, kuume oli korkea ja piti pidellä seinistä kiinni. Kesällä 1956 käytiin isän kanssa korvalääkärillä joka sanoi että hermo on kuollut toisesta korvasta. Toisessakin on huono kuulo. Hän sanoi optimistisesti että kun tyttö tulee vanhaksi, sitten tuota parempaa korvaa voi auttaa kuulokojeella. Ehkä sellaisia sitten oli jo, mutta ei lapsille? Sinä kesänä en kuullut enää saunasirkkaa, joka asui mökin savusaunassa.

Nyt kuulokojeet tekevät puheesta puuroa sillä lailla, että kuulostaa kuin puhuvien ihmisten kaulan ympärille olisi kiedottu muutama sihisevä käärme. Kahta erilaista korvaa yritetään saada synkroniin, ja seurauksena on paksuja ja viheltäviä s-äänteitä, vaikka puhuvat päät selvästi eivät käyttäneet sanaa jossa s-kirjainta edes oli. Saati se vesijumppakaveri joka yritti puhua minulle.

En ole tässä muutaman päivän epätoivon ja ihmettelyn välisenä aikana ehtinyt muuta arvella kuin  että ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa sähkötautia, joita maailman sähköyliherkät ja siis ilmeisesti luulosairaat ihmiset haluavat korjattavan. Miten sitä voi olla sähköyliherkkä ja pystyy silti istumaan lampun alla lukemassa? Ehkä nämä (useimmiten ilmeisesti naiset?) eivät vain yksinkertaisesti osaa keskittyä lukemiseensa? Mutta minä en käsitä mistä ne ässät tulevat. Näissä kuulokojeissahan on sähköpatterit. Ehkä ne lukuisat käärmeet sihisevät niissä? Mutta en ole ikinä ollut luulosairas enkä sellaiseksi aio ruvetakaan koskaan. Vanhenemisessa on muutenkin vaivansa.

Mutta. Eilen aamulla sain kuunnelluksi  Kalle Haatasen nimellä kulkevan radio-ohjelman. Sen esittely on tuossa alla. En yrittänyt niitä kahta kuulokojetta, vain yhtä. Se pelasi sihisemättä. Pystyin keskittymään ja puhe oli ikivanhasta asiasta, vapaasta tahdosta:

”Mitä on vapaa tahto? Tämä on filosofian klassinen kysymys, jota on pohdittu jo antiikista saakka. 

Vapaan tahdon olemusta on pohdittu niin filosofiassa, teologiassa kuin muissakin tieteissä.

Vapaan tahdon problematiikka kuuluu myös heikkotahtoisuus. Usein ihminen tietää mitä pitäisi tehdä mutta tekee silti jotain muuta. Mutta onko heikkotahtoisuus laiskuutta vai pahe? Onko heikkotahtoinen vastuussa heikkotahtoisuudestaan, jos ei kuitenkaan voi sille mitään? 

Vapaan tahdon ideaa ovat vastustaneet etenkin deterministit. He on pohtineet sitä, voiko täysin vapaata tahtoa ollakaan, koska ihmisten tekoja ohjaavat monet ulkopuoliset tekijät. Perinteinen determinismi lähti siitä, että jokainen tapahtuma on jollain tavoin seurausta siitä, mitä on ennen tapahtunut, ja ihmisen tahto ei voi tätä lainalaisuutta rikkoa. Mutta osa filosofeista on sitä mieltä, että determinismi ja vapaa tahto eivät sulje toisiaan pois. 

Akatemiatutkija Aku Visala on tutkinut vapaan tahdon olemusta ja sen yhteensopivuutta deterministisen ajattelun kanssa. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.” (Ylen Radio 1 informaatiota)

Muistan kuinka isäni viimeisinä vuosinaan, kun vielä olin Suomessa eikä hän ollut vielä kuollut, äityi luennoimaan minulle filosofiaa, jota sitäkin hän oli jossain vaiheessa lukenut yliopistossa. Hän ei kyllä puhunut determinismistä, vaan fatalismista. No, aste-ero. Olin ilahtunut siitä, kun kuulin selvästi nuoren filosofitutkijan puheessa samanlaisia painotuksia kuin isälläni oli joskus 1960-luvun puolivälissä.  

Tämä Aku Visala käänteli ja väänteli milloin mitäkin puolta tuossa asiassa, eli mikä asettuisi vapaan tahdon esteeksi tai miksi semmoista edes pitäisi olla jotenkin niin vaikka että ”no voi olla että ihmistä kutsutaan laiskaksi kun hän tietää että keittiö pitäisi ehdottomasti siivota, mutta miten semmoinen yhtäkkiä tullut laiskuus ylipäänsä määritellään?” (en osaa äänittää radiosta mitään).  Jotakin tuon tapaista, kuunnelkaa itse.  

Hän (samoin kuin muinoin isäni) löysi jatkuvasti uusia puolia ihmisessä ja ihmisten tavoissa toimia. Ihmiset elävät ideamaailmoissa vaikka eivät sitä itse tajuaisikaan.  Ideoiden yhteyden tajuaminen tuo esille vähän täydemmän ihmisyyden sellaisessa mahdollisessa maailmassa, jossa ajattelu on nautinto ja olemassaolon keskus. 

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Isän fatalismi johtui tietysti siitä, että hän oli silloin noin 45-vuotiaana loppuunkulunut ja uupunut. Hän oli ehkä tajunnut että tulee pian kuolemaan. Istuin hänen kanssaan vieraassa kaupungissa happiteltassa, hän oli saanut ensimmäisen infarktinsa joskus pari vuotta aiemmin. Oli hän ollut armeijassa sodan ajan lukuunottamatta Lapin sotaa, mutta ei siitä tullut prenikoita eikä asemaa. Vasta vuonna 1944 hän pääsi opiskelemaan. 

Se matka Jyväskylän korvalääkärille hänen kanssaan oli hieno. Matkustettiin linja-autolla ja junalla ja koko ajan puhuttiin. Siinä vaiheessa hän ei vielä puhunut fatalismista vaan siitä hienosta asiasta, että historia ja arkeologia senkun kehittyvät. Onnitteli minua siitä että olin syntynyt rauhan vuonna, koska tulisin näkemään ja ymmärtämään ja muistamaan enemmän kuin hän ikinä.

Isä sanoi tunteneensa sen korvalääkärin ennen sotia. Lääkärit eivät menneet sotimaan koska heidän piti olla hoitamassa vammautuneita sotilaita.  Sanoin että eivät kai aikuiset kaikkea hoida sotimalla, että jos sinä rupeaisit katsomaan rauhan kannalta asioita? En tiedä tuliko isän pää käännetyksi, mutta muistan että silloin hän hymyili. Hänellä oli vihreät silmät ja ne rupesivat kiilumaan kuin hämärässä kulkevan kissan silmät silloin kun hymyili tai oli hirveän innostunut. Kissan näki silmistä. Isä kun innostui niin siihen vihreään tuli hohde. Niin kuin se joku jalokivi joka on vihreä, en muista mikä.

Mutta tulin kokeneeksi eilen aamulla saman kuin monta kertaa yliopiston luennoilla kun luennoitsija oli innostunut aiheestaan. Maailma rupesi valkenemaan. Oli siinä hetkessä istuminen sen arvoista. Tiesi kuuntelevansa ainutlaatuista puhetta, jossa asia liittyy toiseen ja jossa filosofi tulee rakentaneeksi pitkän sillan tavallisesta lauantaiaamusta aivan äärettömiin juttuihin. 

Ennen kuin kuuloni romahti pysyvästi joskus parikymmentä vuotta sitten, pidin tapanani käydä kuuntelemassa luentoja missä niitä nyt vain pidettiinkin. Myös vanhassa yliopistossani, jos onnistuin löytämään joltakin tutulta tai sukulaiselta yösijan. Sitten tuli semmoinen aika, jolloin rupesin vaatimaan luennoitsijoilta täydellistä puhetta, tahdoin että filosofiasta, sosiologiasta tai taidehistoriasta puhuva hallitsee myös puhetaidon, että luennoitsijat ovat opiskelleet Demostheneen puhetaitoa. Ehkä he eivät silti mene myrskyävän meren äärelle pitämään puhetta kiviä suussaan. Niin kuin legenda kertoo. 

Ei siinä mikään auttanut. Kuulokojein päädyin kuuntelemaan radiota. Onneksi olen koko elämäni ollut kiinni Suomen yleisradiossa. Kuunnelmista oli vaikeampi saada enää tolkkua, mutta puheohjelmista nyt sentään. Mutta kyllä tämä Aku oli selvyydessään ja innostuneisuudessaan ehdottomasti niitä parhaita. On hyvä että meillä on Yleisradio. Minäkin pystyn ainakin toistaiseksi kuulemaan niitä juttuja. Ja onneksi on Areena, niin että en ole myöskään monelta suunnalta tulevan äänen, stereoiden, armoilla.

Mutta muistan hyvin vielä ajan jolloin saatoin istua kuulokkeet korvilla ja kuunnella pimenevässä elokuun illassa Avaruusromua. Kuulokojeiden päälle ei kuulokkeita saa. Radio oli pikkuinen taskuradio jonka appivanhemmat lähettivät juuri mökkiä varten. Se taisi olla lapsen lahjakorissa jonain jouluna, mutta hän oli kiinnostuneempi ehkä AC/DC:stä (?) tai Kiss-yhtyeestä kuin tylsästä radiosta.  Jos rock-radiota ei vielä ollut? Tai ehkä se ei noita yhtyeitä sattunut soittamaan? 

Avaruusromua on hieno ohjelma. Se tulee vissiin tänä iltana taas. Ellen etsi verkosta  Wim Wendersin leffaa nimeltä In weiter Ferne, so nah! vuodelta 1993. Siinä näyttelee eilen kuollut Bruno Ganz, tosin sveitsiläinen, mutta saksaa puhui kuten myös Wim Wenders. Olen nähnyt sen leffan kerran. Se on jatko-osa Wendersin leffaan Berliinin taivaan alla. Silmissä on häiriöitä myös, harmaakaihi on kasvamassa uudestaan. Mutta ehkä näen paremmin kuin kuulen.

Tälle nuorelle korvalääkärille yritin kuvailla mitä on synestesia vähän tämmöisen eideetikon kannalta. Kun kuulo loppuu, ihminen rupeaa näkemään hurjia juttuja. Ei siinä todellisuus mene jengoiltaan, se vain alkaa elää ja hengittää uudella tavalla.