Silloin jäätietä pitkin

Aamulla satoi räntää. Se meni ohi pian kun menin ulos kameran kanssa ja löysin vesipisarat mustista puunrungoista. Odottelivat putoamistaan.

Kun matalapaine tuntuu luissa, on aika ruveta käymään läpi muistikirjaa.  Sillä tavalla päivä alkaa valjeta. Mutta koska on jo yli lokakuun puoliväli, niin paljon ei tästä valkene ennen helmikuuta. Täällä ovat voimassa vuodenajat ainakin vielä.

Usein puhun kuin taivas olisi kansi. Kumminkin pilvien yläpuolella tulevat planeetat ja tähdet. Mitä on avaruussumu? Varmaan niitä pölypilviä, kun kappaleet törmäävät toisiinsa. Muistan että ne todella puhuvat kappaleista, tähtitieteilijät.

Minulle kappaleet tarkoittavat esineitä työpöydällä tai alakerrassa keittiössä. Tiedän konstin: jos tulee kylmä juoda teetä ja lukea, niin yläkerrassa on selvästi lämpimämpi. Lämpö kulkee ylöspäin. Avaruuskappaleissa vaikuttaa taas vetovoima. Isompi kappale vetää puoleensa pienempää ja kaappaa sen lopulta.

Muutama viikko sitten höristin korviani, kun alkoi kuulua tuttua puhetta. Radio on täällä päällä musiikin vuoksi, mutta nyt oli puhetta, joku kulttuuriohjelma, niin kuin Ylen kanavalla usein. Äänessä oli kaksi naista, sävy oli selvä, saattoi arvata että ne tekevät jotain selvärajaista.

Me asuttiin Helsingissä kommuunissa, 1970-luvulla. Se oli Taideteollisen korkeakoulun oppilaskunnan vuokraama. Mies kävi tehtaassa töissä ja opiskeli Taik’n iltakoulussa. Minä opiskelin tai olin sairaan lapsen kanssa kotona. Helsinki oli aika tautinen paikka silloin. Kerran lähdettiin kävelemään Helsingistä jäätietä Suomenlinnaan. Kun käännyttiin katsomaan kaupunkia, näkyi kirkkaassa paisteessa sen yllä keltaisen ruskea kupoli. Se oli ilmaa jota siellä piti hengittää.

Radiossa puhuttiin Kyllikki Salmenhaarasta. Muistan hyvin kun harmitti kun en päässyt näkemään hänen elämäntyöstään tehtyä suurta näyttelyä Helsingissä. Oltiin muutettu huonoa ilmaa pakoon maalle ja lapsi ja mies pysyivät terveinä. Lääkäri puhui ilmastoallergiasta.

Maalla olin päässyt käymään lappajärveläisen savityöläisen pajassa. Seurasin sitä dreijaamista ja otin kuvia. Aholan Hemminki oli jo vanha mutta kertoi opettaneensa joillekin nuorille miten työ sujuu.

Kun katselin ja kuuntelin Hemmingin puhetta muistin kommuunin iltoja, kun J.P., Teppo ja Maija puhuivat opettajastaan ja kaikesta siitä mitä piti vielä oppia ja tehdä. Kyllikki Salmenhaara oli opettanut oman tekemisensä oppeja. Hän oli jo ennen keraamikon työtään tajunnut että kaikki alkaa saven käsittelystä. Suomi on hyvä kieli, koska savea on vaivattava käsillä, siis käsitellä. Savilaatuja on paljon. Salmenhaara oli katsellut salaojaputkien tekemistä  jo ennen sotia. Salaojaputkia tehtiin pienissä tehtaissa maalla.

Dreijaa en ollut vielä nähnyt. Sitten menin käymään joskus Ateneumissa, halusin nähdä mitä siellä tehdään. Näin kun he käyttivät dreijaa, näin kun muutama okariino-lintu oli poltossa hajonnut. Kaksi säilynyttä okariino-lintua  (ks. esimerkiksi Oiva Paloheimon Tirlittanin kuvat!) meillä on vieläkin. Jompikumpi okariino hukkasi jossakin muutossamme nokan tai pyrstön. Selittivät että minkälainen poltto oli: savea on vaivattava, ettei väliin jää ilmakuplia.

Ihmettelin kyllä sitä että kaikki kolme tuntuivat olevan koko ajan Atskissa. Katselin kun ne läiskivät valtavia savimöhkäleitä pöydälle  ja alkoivat vaivata. Työ näytti raskaalta. Minun käsilläni tuskin sellaista olisi pystynyt tekemään. Aivan samanlaiselta vaivaamiselta se näytti kuin katsellessa isoäidin leipomista. Isoäiti teki aina monen viikon leivät yhdellä kertaa ja teki taikinan lutin alakerrassa. Siellä ei ollut edes sähköjä.

Jotkut vanhemmat lapset sitten kantoivat niitä taikinatiinuja tupaan, jonka lämmössä se sai nousta. Minä ja pikkusisko saatiin taputella omia leipiä myös. Niistä tuli niin vaivaisia, että ne paloivat uunissa reunoiltaan.

Keraamikon työ oli vähän monimutkaisempaa. Radio-ohjelmassa kerrottiin, mitä kaikkea Salmenhaara vaati. Hän kertoi että eri savet käyttäytyvät eri tavalla. Mutta kertominen ei ollut tarpeeksi. Oppilaiden piti tuoda savea sieltä mistä ovat kotoisin. Suomessa taitaa olla eniten punasavea, mutta en ole varma siitä.

Piti meidänkin kokeilla saadaanko aikaiseksi jotain esineitä, kun mentiin mökille Pohjanmaalle. Mökki on vesijättömaalla, pelkkää savea ja kiveä. Yhtenä vuonna metsänomistajat olivat hakanneet isoja alueita mökin yläpuolelta ja siitä seurauksena mökin yhteen kulmaan asettui vellomaan savipatja. Saatiin sitten isommalta kylältä niitä ojanrenkaita tekevästä pienestä tehtaasta muutamia betonikuutioita, jota kaivettiin sen savipatjan alle. Ensin mökin kulma piti nostaa traktorin tunkilla ylös.

Serkku  oli katsomassa mitä ollaan saatu aikaan ja tuli sitten  sunnuntaina herättämään niin, että nosti sen kulman ylös ja täräytti sitten alas sen betonin päälle. En ymmärrä miten se betonikuutio tai pilari onnistui pysäyttämään savipatjan kellumisen mutta sen se teki.

Eivät ruvenneet luennoimaan minulle, että mikä on savea ja mitä taas on betonissa ja onko siitä mitenkään mahdollista tehdä muuta kuin rakennuspalikoita. Mutta semmoisia on ollut, betonimylläreitä. Lauri Viita on kirjoittanut niistä.

Kuuntelin miten siellä keramiikan osastolla tehtiin työtä. Opettajana Salmenhaara oli ollut jo vuodesta 1962 - 63. Radiossa oli kertomassa hänen oppilaansa Katariina Kajander siitä, miten koko vuosikurssi teki koko ajan työtä. Seuraavaan keramiikkopolveen kuuluva Maarit Mäkelä kertoi matkastaan Uuteen Seelantiin ja Tasmaniaan, jossa hän löysi uudenlaista savea. Hän sitten teki kokeita erilaisilla savilaaduilla ja kertoi niistä sitten luennoilla opiskelijoilleen.

Kuuntelin noiden kahden naisen tarinaa keraamikon työstään ja tajusin, että eivät ne siellä kommuunissa puhuneet tyhjää. Keramiikan tekeminen on ennen ollut naisten työtä. Siinä täytyy olla koko ajan saven kanssa, sitä ei voi kiiruhtaa. Radiossa keraamikot vakuuttivat että kaikkialla maailmassa on savea. Mutta erilaiset savet käyttäytyvät eri tavalla ja siksi savi pitää tuntea


Muistan Suomenlinnan keramiikkapajan, uunit ja kaikki. Meillä on sieltä hankittu suola- tai pippuriastia, nätti hennon vaaleanruskea esine. Pippuriastian kantena on korkki ja pikkuinen aluslautanen alla. Keramiikkapaja oli tietenkin nimeltään Viapori Pot.  

Sinä kesänä kun mökkiä yritettiin estää menemästä linkkuun, pantiin kerran savusaunan kiukaaseen muutamia savihelmiä ja pieniä eläimiä ja sen sellaista, jotka vaivattiin lapioidusta savipatjasta. Niistä tuli outoja möhkäleitä. Sen lisäksi savi teki ihon kiiltäväksi. Jaloista tuli variksensaappaita, kädet kai olivat sitten variksenlapasia? Se tumma väri hävisi vasta joskus talvella siellä kaupungissa. On se voinut tulla myös järvestä, jonka vesi oli muuttunut ruskeaksi.

Sitten tulivat rastaat

Minua ei kiinnosta kahden vanhan miehen välinen kränä televisiossa. Se ei auta minua eikä maailmaa. Epästabiilit johtajat ja/tai järjestelmät eivät lisää hyvinvointia eivätkä pyrkimystä parempaan maailmaan.

Muistan selvästi tapahtumia yli 70 vuotta sitten eikä näin pahasti maailma-laivaa  ole ennen keikutettu. Tiedemiehet ovat yhtä mieltä siitä että ei ole enää aikaa valmistautua esimerkiksi Mars-siirtokunnan perustamiseen. Tellus-planeetta on ainut kunnollinen asuinpaikka ihmiselle, homo sapiensille. Ihminen vain valitettavasti näyttää pääosin olevan aika tyhmä. Ei osaa katsoa eteensä.

Maailman uutisissa on vaikka mitä. Me muut vanhemmat ihmiset edelleen noudatetaan karanteenisääntöjä, joten hullu maailma alkaa oikeasti väistyä horisonttiin. Sen sijaan tulevat vuoskymmenten muistot. Niin se menee normaaliaikoinakin.

Erityisesti ”hoiva”kodeissa on kuoltu. Olin kauan sitten itse kiertävänä lehtien ja kirjojen lukijana maaseutupitäjissä. Vanhainkodeissa oli elämää. Muutamassa oli vielä jäljellä pihalla, tien toisella puolen navetta, jossa oli karjaa. Vanhat ihmiset saivat käydä tekemässä töitä jaksunsa mukaan. Nyt ihmettelen sitäkin, että uutisia tulee koko ajan eläinrääkkäyksistä, jotka tuntuvat johtuvan siitä että vanhat eivät enää jaksa yksin hoitaa isoa tilaa eläimineen ja muine töineen. Miksi he jäivät yksin?

Maallakin ovat sukujen ja kylien yhteydet katkeilleet. Kylässä saattoi olla alkujaan kymmenkunta taloa, muutama pienempi sitten siellä metsän keskellä, yhteinen riihi ja seppä omassa talossaan. Riihessä toinen pää viljan puimiseen ja vainajien pitämiseen kunnes saatiin hautapaikka. Hautajaiset venyivät jos sattuu olemaan kevät tai syksy. Tuli tulvia eivätkä tiet olleet juuri kulkukunnossa: saviliejua ja suoranaisia lampia keskellä tietä. Ne harvat traktoritkin juuttuivat mutaan.

Muistan sen kun joki oli noussut pelloille. Oli kerran semmoinen tilanne että naapurin isäntä ohjasi hevosta, kun tultiin sillalle, josta näkyi enää muutama kivi merkkinä tiestä. Isäntä kysyi osaanko uida. Muistan nyökänneeni. Ei tarvinnut sillä kertaa uida, jotenkin hevonen löysi itse tiensä. Olin vain mennyt isännän kanssa hakemaan jauhoja ja jotain muuta tarpeellista kirkolta.

Olen nähnyt rospuuton itse. Ja sen riihen. Miten oli mahdollista että seppä teki hommiaan yhdellä riihen seinustalla, erillinen tila oli, mutta ei siinä ollut kuin muutama kivenmurikka palosuojana, laudoista väliseinä? Laudat saatiin koskella olevalta sahalta. Ei siinä ollut edes palon alkuja siinä riihipaja-talossa. Seinät olivat sisältä mustat, koska viljaa ei voinut puida, jos oli öisin halla ja sepälläkin piti olla tulisija. Muistan sen ahjon hengityksen.

Vilja puitiin yhdessä, kuolleet kuljetettiin aikanaan kirkolle. Seppä takoi kaiken tarvittavan sille pienelle kylälle ja joskus kauemmaksikin. Ei hän mitään krumeluureja tehnyt: hevosenkenkiin nauloja ja rekiin rautavahvikkeet, että ei pohja pudonnut matkalla pois.

Nyt on kuin olisi äsken tullut sellainen vieraantumisen aika. Mutta kun taloihin tulivat kuitenkin lehdet ja radio oli joka talossa myös, niin kai ihmiset elivät omaa aikaansa?

Kansakoulu oli muutaman kilometrin päässä. Siinä taloryppäässä oli myös nuorisoseurantalo, urheilukenttä ja traktorikorjaamo. Ja kaksi kauppaa, toisessa myös posti. En tiedä saavatko ihmiset palveluita enää lainkaan. Ihmiset muuttavat kirkoltakin pois, kaupunkeihin. Välillä oli olemassa kauppaloita, mutta ne loppuivat sitten. Ehdin asua yhdessä kauppalassa lapsuusperheen kanssa, sitten muutettiin etelämmäksi.

Tässä ei ole siis mitään ihmeellistä, suunnilleen samanlaista kaikkialla. Kauppala oli vähän isompi kirkonkylä. Siellä oli tori, jonne isännät toivat perunoita ja juureksia syksyisin.

Sieniä ei kaupattu, koska ihmiset olivat saaneet niistä tarpeekseen sotien aikana, kun muutakaan ei ollut syötäväksi. Ihmiset tarkoittavat tässä naisia jotka olivat jääneet kylään kun miehet menivät sotaan. Muutama vanhaisäntä ehkä oli, mutta useimmiten vanhat olivat kyllä emäntiä. Sukupuolijakauma on säilynyt samanlaisena.

Aloin havahtua historian olemassaoloon joskus alta kouluikäisenä toisessa sukutalossa, jossa oli vanhaisäntä. Hän ei asunut itse talossa enää, joku isotäti oli ottanut kotiinsa, mutta kesäisin asui alakerrassa. Olin 2-vuotias kun hän kuoli 100-vuotiaana. Hänestä jäi  jäljelle kiertävän maalarin tekemä vesiväripiirros ruokasalin seinälle. Isopapalla oli ollut silmälasit, semmoiset pyöreät, joiden sangat joustivat. En tiedä kenelle se vesivärimaalaus joutui sitten kun 30 vuotta myöhemmin  talossa tehtiin jako sukulaisten kesken.

Minulla on siitä talosta kaksi vanhan naisen valokuvaa, ovat soikeissa raameissa, tuimat emännät. En tiedä keitä he ovat. Täti katsoi minua lukulasiensa yli, kun olin vielä alta kouluikäinen ja lupasi kertoa kun olen vähän vanhempi. Sitten kun kysyin, hän ei enää muistanut valokuvia olleenkaan, vaan väitti että olen nähnyt unta.

Olen lujasti sitä mieltä että jos minulla on seinällä kehyksissä vakavien naisten valokuvia, niin eivät ne ole unta. Se on todistusaineistoa. Panin vanhojen naisten yläpuolelle Papan valokuvan. Olen aika varma siitä, että valokuvien emännät ovat käskeneet Pappaa pikkupoikana hakemaan vettä ja pilkkomaan hellapuita. Pihalla oleva sauna ja navetta olivat pitkään jäljellä olevan perheen käytössä, samoin kuin uusi talo, mutta enää ei tullut isäntiä ja emäntiä siihen asumaan.

Kylässä ei ehkä ollut yhteisiä riihiä, oliko seppääkään. Mutta tottakai jokaisen sukupolven olisi hankittava ympärillä olevasta maasta elantonsa niin kuin oli tehty jo satoja vuosia. Rappio oli alkanut.

Tässä maassa on kummallista, että jos ihminen muuttaa etelään, se jostain syystä juuttuu sinne, eikä enää osaa tulla takaisin vanhoihin kyliin. Tottakai vanhoissa taloissa on jo uudet ihmiset. Kaupungistuminen tapahtui Suomessa myöhään. Meillä oli presidentti joka kysyi puheessa että ”Onko maallamme malttia vaurastua?”.

Olen miettinyt sitä lausetta kymmeniä vuosia. En tiedä mitä tarkoittaa maltti tässä yhteydessä. Ehkä tuo lause on luettava kirjaimellisesti. Suomalaisilla ei ollut malttia vaan kiirus. Se sitten nyt näkyy: ihmiset asuvat erillään toisistaan.



Tämä uusin vitsaus on johdonmukainen seuraus kaikesta edellisestä. Etiopiassako se oli jossa heinäsirkat söivät kaiken mikä olisi voinut kasvaa maasta tai tehdä hedelmiä puissa? Sateitakaan ei taida tulla.

Kehitys on tapahtunut luonnon kustannuksella. Edesmennyt ystäväni, runoilija Kalevi Seilonen, kirjoitti runokirjan nimeltä ”Köyhien mökkien punaista” ( Tammi 1976). Siinä on  runo maalta, tämmöinen:

”Levottomuus kävelee heinikossa,
sen liepeet hulmuavat vaikka on tyyntä,
se on melkein kuin minä nyt.

Yksin ja kaukana muista.
Karpalomarjassa on katkeraa vettä.
Jokainen sana on paperillakin
kirkuvaa ääntä täynnä.
En ole kasvi.
Se roikkuu vaikka muurin halkeamassa
ja kukkii samanlaisen kukan
kuin muutkin. ”