Kaamoksen valoa

Tuli viikonloppu jolloin en oikeastaan kuin katson leffoja, tai enemmänkin, viisi päivää nähdä elokuvia! Keskiviikkona oli ensimmäinen elokuvailta, klo 20.00-01.28, eli todella pitkä, mutta ei yhtään väsyttävä. Sinä aikana näytettiin vain kaksi leffa, japanilaisia. Niiden merkitys korostui. En ollut nähnyt kumpaakaan aiemmin. Ensimmäinen oli nimeltää Shoplifters, ohjaaja oli Hirokazu Kore-eda. Semmoista vähän länsimaistunutta hienosti kuvattua elokuvaa. Tässä aiheena oli perhe.

Perhe ei ollut n.k. isä-äiti-lapset -perhe, vaan hyvien ystävien kimppa. Joukkoon kuului myös isoäiti, joka ei tainnut olla kenenkään isoäiti. Lapset, vanhempi poika ja nuorempi tyttö tulivat aikuisten matkaan olemaan ja elämään, kävelivät heidän elämäänsä. Kellään ei ollut rahaa ja idea oli elättää koko konkkaronkka pihistämällä ruoka. Perhe asui murjussa. Vaikutti siltä että paikka oli suhteellisen etelässä, koska juuri lämmitystä ei siinä ollut. Lapset ja aikuiset nukkuivat lähellä toisiaan, joten lämpö säilyi.

Viranomaiset huomasivat sitten että isoäiti oli haudattu pihalle. Sen vuoksi kaikki jäsenet otettiin kiinni. Lapset pantiin lastenkotiin, sieltä ne kyllä pääsivät kouluun, mutta surivat otto-vanhempiaan. Se nuorin, tyttö, oli vasta 5-vuotias ja oppi jo pihistämään tavaraa. Tietysti elokuvan kysymys on se, miksi ystävien muodostama kimppa ylipäänsä oli jollain lailla kielletty.

Viranomaiset eivät olleet kiinnostuneet tavaran pihistämisestä vaan siitä, että aikuiset olivat heidän mielestään siepanneet lapset. Kauppias piti perhettä jokapäiväisenä riesana, mutta ei halunnut nostaa siitä meteliä. Japanilaiset jutut ovat kiinnostaneet minua aina, tässä tulee etsimättä mieleen se, että onpas siinä kauppias, kun ei puolusta omaisuutensa menettämistä. Ehkä kapitalismi ei ole saarivaltiossa vielä lyönyt itseään läpi? Omituinen juttu.

 Elokuva on puheenvuoro lasten oikeuksien puolesta. Lapsilla pitää olla turvalliset kotiolosuhteet. Nyt ne voivat olla mitä tahansa, koska vanhemmat omistavat lapset. Niinhän se on meilläkin. Kyllä perheiden ja sukujen kiemuraiset ja kaikin puolin lainmukaiset(kin) suhteet tulevat näkyville monissa japanilaisissa elokuvissa. 

 

Tärkein siinä sarjassa taitaa olla 1950-luvulla leffoja tehnyt Jasuhiro Ozu. Hän päätyi kuvaamaan lähinnä Japanin nopeaa keskiluokkaistumista. Sehän on edelleen jatkunut. Vaikeata sanoa miten kehitys on kehittynyt viime vuosikymmeninä, mutta on leffoissa jo käsitelty myös organisoitua rikollisuutta, yakuzoja, jotka toimivat aika lailla samoin kuin italialais-amerikkalaiset mafiosot. Kummankin maan, siis Italian ja USA:n, elokuvateollisuus on kertonut myös ammattirikollisuudesta. Sen päivät tuskin päättyvät ikinä. Niistä elokuvista on vaikea päätellä minkälaista yakuzojen rikollisuus on. Japani on outo ja eksoottinen maa.

Toinen elokuva oli japanilaista kansanrunoutta, tarinoita. Olen nähnyt tuota genreä jonkin verran, lähinnä tietysti samurai-tarinoita, Akira Kurosawan ja joidenkin muiden leffat, mutta kansantarinoiden puolelta sitten esimerkiksi Mitsubishin Kalpean kuun tarinoita. Siinä taisi jo olla kuvattuna yksi nyt nähdyistä, se on nimeltään Hiukset. Tämä elokuva oli todella pitkä ja perusteellinen. En pitkästynyt hetkeksikään.  Ohjaaja oli Masalei Kobayashi, filmin valmistusvuosi oli 1965, eli saattaa olla varhaisempi kuin Mitsubishin Kalpean kuun tarinat. Pitää tsekata. Peter von Baghin Elokuvan historia-kirjassa on varmasti ainakin Kurosawan aiheet ja ehkä myös Mitsubishin. 

Tämän elokuvan nimi oli Kwaida. Ja oli siellä myös Kobayashi,von Baghin kirjassa.

En ole ikinä nähnyt tällaista vähän kuin No-näytelmiin perustuvaa leffaa. Tässä oli esimerkiksi maalattuja taustafondeja. Ehkä leffa on kuvattu ulkoilma-näytelmien pohjalta. Rakennukset ovat vanhoja, luonto tuntuu vielä voivan hyvin. Mutta en tiedä mikä oli Japanin teollistumisen määrä, ehkä heillä on vielä enemmän puuta kuin meillä. Teollistuminen alkoi jo 1920-30-luvuilla mutta taisi kerta kaikkiaan loppua II maailmansotaan. Japani selvisi siitä tuhosta kollektiivisen kurinalaisuutensa takia nopeasti. Mutta varmasti kaikki muistavat atomipommit ikuisesti.

Kiinnostavaa on myös noiden 1100-luvun ja 1800-lukujen sotien kuvaus. Koben kaupungin edustalla käytiin kahden korkea-arvoisen suvun välillä (toinen oli Genjin suku) suuri meritaistelu 1800-luvulla. Elokuvassa esitetään siinä kohden suurta maalausta, jossa taistelun vaiheet näkyvät. Ensimmäiseen sotaan liittyy myös uskonnon vaihtuminen. Vanha uskonto tietää henkien edelleen taistelevan ihmisten sieluista, siis shintolaisuus. Pitkä biwan soittajan tarina oli aavetarina ja musiikki ja laulu soivat hautausmaalla. Olen joskus nähnyt kuvia siitä buddhalaismunkista joka kirjoitettiin täyteen suojaavia kirjainmerkkejä, että vainajien haamut eivät veisi munkkia muassaan. Tai sitten olen nähnyt pätkän elokuvasta jossain, ehkä Mark Cousinsin elokuvan historia-televisiodokumentissa.

Mutta ymmärrän haamujen puvuista jotain, koska tiedän että edelleen japanilaiset muistelevat samurai-tarinoita ja muita sotatarinoita valmistamalla täysin autenttisia sotilas-uniformuja, joita ei voi tuottaa teollisesti. Minulla on kuvakirja noista taisteluesityksistä ja niiden valmisteluista, kirjan on kirjoittanut Mitsuo Kure ja sen nimi on Sotaiset samurait. Kirja on jostain syystä suomeksi ja asianharrastajan kirjoittama. Suomi on hieman horjuvaa.

Ei, horjuva on väärä sana. Suomenkielinen teksti on hyvin kurinalaista. Mutta siinä on sellaista tiiviyttä, että se menee niukkuuden puolelle, sitä on vaikea ymmärtää. Kun jokainen sotisopa on kuvattava mahdollisimman tarkkaan ja se on sitten myös tehtävä kirjallisesti selväksi, niin lukemisesta alkaa tulla vaikeata. Teos on kyllä aarre. Eihän sitä tiedä kuinka kauan japanilaiset ovat vielä kiinnostuneita pitkien sisällissotiensa ajan  kulttuurisista jutuista.

Taisteluiden muistoesityksiä on käsittääkseni edelleen. Japani oli vuosisatoja suljettu maa. Sinne ei päästetty ulkomaalaisia lukuunottamatta muutamia satamia, jonne esimerkiksi kiinalaiset ja korealaiset kauppiaat saattoivat tuoda tavaroita. Onhan japanilaisväestö tietysti joskus tullut mannermaalta. Käsittääkseni ne hevoset, joita osallistuu myös taisteluihin, ovat käsittääkseni läheistä sukua mongolianhevoselle. Sitten japanilaiset kirjoitusmerkit ovat samanlaisia, osin ainakin, kuin kiinalaiset.

Olen tietysti suhteessa japanilaisiin hyvin läntinen ihminen. On Japanissakin väestö, joka ei ole sukua kiinalaisille tai mongolialaisille, ainu-kansa pohjoisessa Hokkaidon saarella. Muistaakseni on niin, että kun ainu-kansalta kerättiin muistitietoa, tarinoita ja lauluja ja sellaista, niin se arkisto on kuitenkin isompi kuin Suomen kansanrunousarkisto, jos siihen lasketaan myös tarinat mukaan. En tiedä onko sitä julkaistu. En edes tiedä onko olemassa ainu-kielen tutkimusta niin kuin meillä on karjalan kielen osasto ainakin Joensuussa ja sitten rajan takana Petroskoissa, mikäli sitä ei ole tässä välissä lopetettu. Tosin ainujen kieli ei taida olla sukua japanille?

Ainujen kulttuurista ilmeisesti tiedetään jotain. Yritin katsoa japanilaista saittia, johon luvattiin englanninkieliset tekstit. Ei ollut. Siinä oli jonkinlainen piiritanssi käynnissä. Vaatteet eivät näyttäneet japanilaisilta, siis ei kimonoita. En tiedä mistä oli kyse. Mutta ehkä ainu-kansa ei ole korkeassa kurssissa. Wikipedia antaa jotain tietoa, mutta esimerkiksi sitä kansanrunousarkistoa ei mainittu lainkaan. Siitä on kuitenkin ollut puhetta muutama vuosikymmen sitten.


Nyt eletään niin selvästi historiatonta aikaa, että olisi pitänyt naulata jotenkin kiinni ne tiedonmuruset joita silloin annettiin. Ainuille on netin mukaan rakennettu kyllä Sapporon tienoille oma museo. Miksikähän tietoja ei tihku nettiin asti? Sellaisen tiedonhippusen löysin, että näinä aikoina eli viime vuonna olisi ollut enää kaksi äidinkielenään ainua puhuvaa ihmistä. Historiasta kyllä kerrottiin ja se oli täynnä sotia sekä japanilaisten että venäläisten kanssa.

Venäjällä oli viime vuonna kirjattu peräti 109 ainua Kuriilien saaristossa. Mutta mahtoiko sekään olla oikea tieto? Toisaalta on tietenkin oma syyni kun en osaa lukea venäjää enkä japania. En taida ehtiä enää oppia niitä. Kaiken lisäksi sinne pitäisi päästä paikan päälle, koska kielet ja tavat ovat niin selvästi erilaisia kuin täällä. Mutta joka kerta kun näen japanilaisia elokuvia, vajoan miettimään ihmiskunnan historiaa. Kai se jostain sieltä päin olisi löydettävissä, peruskulttuuri, jos voisi kuvitella sellaista olemassa.