Hallin haukku II

Sain Harry Salmenniemen luetuksi. Tämä kirja ”Uhrisyndrooma ja muita kertomuksia” on kyllä enemmän proosarunoa kuin se edellinen, Uraanilamppu.  Sitten se kirjailija vielä pränttää pitkiä sivuja siihen keskiosaan viitteitä, jotka on merkitty sinisellä. Minun on vielä mentävä katsomaan uudestaan että ei kai niihin liittynyt mitään syvempää sanomaa.

Voi sieltä maailmankatsomuksiakin löytää jos tahtoo. Mutta enemmän siellä on lyhyitä kohtauksia, jopa pastisseja, joissa ensimmäinen lyö toista korvalle ja päivastoin. Aika lyhyitä kappaleita. Ne alaviitteet sinisine numeroineen ovat hankalasti pienempää fonttia. Minulla on vasemmassa silmässä sinne tänne juokseva musta piste. Ellei tekstissä ole ollut jotain tietokoneohjelman tekemää virhettä, niin sitten joudun miettimään silmälääkärille menoa.  Tämä piste osuu silloin tällöin kirjaan väärässä kohtaa ja luen pisteen, jota tekstissä ei ole. Ajattelin runoilijoiden katkaistuja lauseita.

Esimerkiksi tämä:
”Lukijani tietenkin ajattelevat, että minulle on täytynyt käydä jotain kamalaa, koska olen päätynyt ajattelemaan näin.  Se ei ole totta. Minulle ei ole koskaan sattunut mitään erityisen traumatisoivaa, minua ei  ole käytetty hyväksi eikä edes pahoinpidelty.

Vanhempani ovat kunnollisia ja sydämellisiä ihmisiä. Tästä todistaa siskoni, joka on iloinen.  Hän ei muistuta minua veriryhmältään. Meillä on läheiset genotyypit, mutta fenotyyppimme ovat aivan erilaiset. Siinä on tragedian ydin: siskoni on miellyttävä ja aktiivinen, terve ja iloinen ihminen ja minusta on tullut hänen täydellinen vastakohtansa. ”

Tässä on yksi tai kaksi katkelmaa. Ne ovat vähintään eri kappaleita, mutta saattavat olla eri sivulla. Ensimmäisessä kappaleessa lukee: ”minulle on täytynyt käydä jotain kamalaa”.  En inhoa mitään muuta niin paljon kuin kielen pahoinpitelyä. Käydä -verbiä ei käytetä sattumisen tai tapahtumisen synonyyminä. Kello käy.  Tai silloin on kysymys esimerkiksi suostumuksesta: ”Kyllä se mulle käy”. On mahdollista että minulla on herkkä kielikorva, mutta olen lukenut ja kirjoittanut jo 60 vuotta, niin että olen tottakai jossain määrin herkistynyt. 

Lehdissäkin näkee tuommoista kieltä, se vaikuttaa minusta laiskalta kieleltä. Miksi kenenkään pitäisi antaa itsestään laiskaa kuvaa? Kyllä sitä Oblomoviakin joku  vaivasi, ei se ihan terve ollut.

Olen lukenut Salmenniemen Uraanilampun ja Uhrisyndrooman peräkkäin  ja sähköisenä.  Se on minulle tällä hetkellä paras tapa lukea, koska  silmät eivät jaksa normaali-fonttia ja sitä voi skaalata sähköisessä kirjassa.  Menen vielä katsomaan voiko niistä viitteistä johtua jonnekin muualle. No eivät tietenkään viittaa! Se pitkän ja hämärän luvun nimikin on Viitteet. Mitä pelleilyä tämä nyt on?

Loppupuolella sitten on sen alkupuolen toisintoa, nuoria miehiä sotaretkellä. Mies synnyttää lapsen toiselle miehelle ja siitä syntyy ehkä aivan pieni toivo siitä että jos vaikka sotakin sitten loppuu.  Minulle tulee mieleen se Vietnamin sodasta kertova leffa Apocalypse Now.  

En katsonut sitä koskaan, koska televisiosta näytettiin uutisia samasta tappamisesta. Tässä nyt on kyllä ero.  Uusi taistelu käydään ehkä siitä, että  mies voisi oppia synnyttämään eläviä vauvoja myös.  Silloin ehkä Vihreät baretitkin oppisivat että lapsia pitää helliä ja rakastaa. Sotiminen unohtuisi. Miehet saapastelisivat koteihinsa vauvoja selkärepussa.

Sitten on muistettava  myös meitä muita. Koska on pandemia ja elämä on pelonsekaista väsymystä, niin parhaita lohdun tuojia ovat jälkiruuat. Kaurahiutaleista jäi jäljelle paperipussi. Sen kyljestä  otin ohjeen jota ihmiset voivat sitten soveltaa kuinka tahtovat. Meillä on muinaisen kommuunin peruja jonkun jättämä pieni paistovuoka, keraaminen, semmoinen  sinivalkoinen, taisi olla vielä kasviaihe se koristelu. Valkoinen sisusta, pienet korvat joista vuoan sai uuniin ja sieltä pois. Ja sisältö:

Omenajälkkäri
10 pientä omenaa tai 5 iso
1 tl kanelia
100 g voita tai margariinia
1 dl  fariinisokeria
3 dl kaurahiutaleita
1/2 dl erikoisvehnäjauhoja

Näin:
Sulata rasva, lisää siihen jauhot, hiutaleet ja sokeri, keitos sitten lohkottujen kanelilla maustettujen omenoiden päälle. Paistetaan uunissa 250° asteessa.  Ohjetta voi muutella halunsa mukaan, pääasia on että se on epäterveellinen jälkkäri, joka saa olon tuntumaan hyvältä. Kuuman paistoksen päälle voi lorauttaa reilusti vaniljakastiketta.

Minä en ole niitä ihmisiä, joka tuntee olonsa erityisen  kotoisaksi keittiössä.  Mutta kun nyt sataa lunta edelleen, niin jos omenoita on pöydällä nahistumassa, niin ne voi syödä. Ohje on yksinkertainen.

Maanantai, 1.2. 2021,  luulin että tuosta päiväyksestä tulisi vaikka palindromi, mutta ei mennyt tasan. Olisi mennyt jos ei 0-numero häirinnyt siinä keskellä. Kuun vaihtuminen ei nyt kyllä merkitse mitään. mutta istunpa tässä alakerran sohvalla ja kuuntelen barokkiorkesteria. Yläkerran radiota ei voi enää kuunnella induktiosilmukalla. Se alkaa pöristä ja sitten se loppuu.

Näin elokuvan jonka nimi tuntui tutulta. Tiesin että olen kirjoittanut sen pohjalla olevan kirjan nimen jonnekin. Yhtäkkiä se oli tuossa: Katell Quillévéré: Niin kauan kuin sydän lyö. Olen lukenut sen ja nähnyt sen leffan silloin, kun en juuri voinut liikkua minnekään, siis kahdeksan vuotta sitten, tai seitsemän ja puoli. Minulla on vieläkin tallella se voimakas tunnekokemus, jonka kirja ja/tai elokuva tuottivat. Annoin miehelle paperilappusen jossa oli nimi ja hän toi sen kirjastosta. En muista enää näinkö silloin ensin elokuvan, vai luinko kirjan.

Elokuva herätti henkiin ajatuksen olemassaolon sattumanvaraisuudesta, mutta ei niin ettei se nyt olisi mielessä aika usein, sattuneesta syystä. En tiedä onko kirjoittaja mies vai nainen, mutta hän kuvaa mahdollisimman konstailemattomasti. Siinä on aivan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat miettimään yhtäkkistä kuolemaa. Hölmösti oli tuokin sanottu. Kuka on aivan tavallinen ihminen ja verrattuna kehen? Mutta se vanha näytelmäkin oli nimeltään Jokamies.  


Rupesin lukemaan toisen ”nuoren” miehen tuotosta, Eino Santasen Kapitalismi pilkku. Luulen että olen lukenut Santasen runoja aiemmin. Tämä on proosaa ja hyvää satiiria ja paljon totuutta, siinä kirjoitetaan nykymaailman pakosta kyetä nopeasti muuttumaan vaikka miksi, että sitä leipää ja kattoa pään päällä riittäisi. Ehkä ne ovat rooleja. Mutta paperille präntättynä niistä tulee ihmissirkuksia, joista tuskin tolkuissaan pääsee ulos.  

Salmenniemellä ja Santasella kummallakin on voimakkaita mielikuvia ja kieli millä kuvata ne. Olen  miettinyt tätä kyllä usein. Missä vaiheessa ihmiselle tulee kielen taju? Lapsella on varmasti jo syntyessään kielen rytmi, mutta se, miten sillä kielellä oppii kuvaamaan asioita on eri juttu. Kirjallinen kulttuuri tekee maailmasta ymmärrettävää ja ihmisistä toisilleen tuttuja. Hullunsa on joka maassa, siksi satiiri ja liioittelu ovat välttämättömiä.

Santanen käyttää kirjoissaan erivärisiä fontteja. Ihmisiä ja kohtaloita pitää voida kategorisoida, edes fontein, muutenhan todellisuus sulaa alta pois. En tiedä onko tästä kirjasta apua. Ulkomaailma vaikuttaa edelleen epävarmalta paikalta. Kiinanruusu ja lohikäärmepuu pudottavat lehtiään. Eivät pidä pimeästä.