Hallin haukku

Luin eilen loppuun Harry Salmenniemen ”Uraanilamppu ja muita kertomuksia”. Tätä ennen olen lukenut pari hänen runokirjaansa - ja tietenkin Teksas, sakset, joka houkutteli nimensä vuoksi. Eilinen on novellikokoelma. Kun luin hänen runojaan, niistä tuli tunne, että välistä on jäänyt paljon tavaraa pois.  Mutta oli niissä aika intensiivinen fiilis.

Salmenniemeä on näytetty myös istumassa ja kirjoittamassa, on mahtanut olla joku televisio-ohjelma.  Vai olenko kuvitellut koko jutun? Hänellä oli  pieni työpöytä, ja edessään lehtiö, kirjoitti käsin.

Uraanilampussa on käsinkirjoitettuja kohtia. Niiden kanssa minulla oli ensin ongelmia. Hän kirjoittaa tekstaustyylillä. Kirjaimet eivät liu’u toisiinsa. Salmenniemi on niin nuori, että hänelle ei ehkä ole opetettu kaunokirjoitusta.

Meillä oli mustekynä ja kirjoitusvihko, jossa oli vaakaviivat. Kun piirsi kirjainta, piti osua kahden viivan väliin. Kirjaimissa oli pyöreitä kaaria ja esimerkiksi G ei ollut noin mielikuvitukseton kirjain. Opettaja sanoi että  g-kirjain ei kuulu suomalaisiin kirjaimiin, paitsi joskus. Esimerkkilauseet olivat: ”aurinko paistaa” ja ”auringon kehrä”. Sitten luokka opetteli sanomaan äng-äännettä.

Opettaja kirjoitti esimerkit mustalle liitutaululle: ei ensimmäistäkään virhettä, mutta vihossani oli musteläikkiä ja ylipyyhittyjä sanoja, koska käsi jotenkin yritti kirjoittaa omalla tavallaan. Olin tyytyväinen sellaisiin tunteihin, kun sai käyttää lyijykynää ja kumia.

Meillä oli kaksoispulpetit ja opettaja määräsi istumajärjestyksen.  Vieressä istuvalla pojalla oli ritsa ja se ampui sillä toisia lapsia ja ammuksena oli pieni pala kumia joka teki kipeää. Se oli poika joka ei juuri sanonut mitään. En muista että se poika olisi kirjoittanut mitään. Ehkä se oli osannut jo kirjoittaa ja lukea. 

Toisiinsa sidotuista kirjaimista tulee käsiala kauan sen jälkeen vasta, kun on oppinut kirjoittamaan sujuvasti. Ihmisen pystyy tuntemaan käsialastaan. Kun kodin hajoamisen jälkeen asuin tätini kanssa, meillä oli yhtenä vuonna grafologia harrastuksena. Meillä oli tapana huvitella lehden grafologin diagnoosien kanssa ja matkia perheenjäsenten tai tuttujen käsialaa ja katsoa sitten mitä grafologi niistä sanoisi. Grafologi löysi kaikenlaisia luonteenpiirteitä ihmisten käsialasta. Tädin ja minun lempisukulaisen käsialasta se sanoi että tämmöiset alakaaret kirjaimissa tarkoittavat epäluotettavuutta. Innostuttiin grafologin älyttömyydestä vielä enemmän.

Opin lukemaan kaikenlaisten ihmisten käsialoja. Myöhemmin työssä jouduin lukemaan pöytäkirjoja, runoja ja kertomuksista, siitä oli apua. Pahinta ovat lääkärien lääkemääräykset, kun niistä ei saa selville reseptiä olematta apteekkari.

Tekstauskirjoitus on paljon hitaampaa kuin olisi kaunokirjoitukseen perustuva käsiala, omanlaiset kirjaimet. Meillä taisi olla vielä keskikoulussakin vuoden verran kaunokirjoitusta. Sitten siitä tuli piirustusta ja maalausta.

Salmenniemi rupesi käyttämään kirjassa tekstaustekstejä yhtäkkiä. Ei kovin pitkään, sitten tulee jo seuraava teksti ja sen merkiksi ilmestyi valokopio (?) Piranesin (1720-78) kaupunkisuunnittelukuvista, mahtipontisia monen rakennuksen kokoisia ihmismuurahaisen pesiä. Siitä tuli tietenkin mieleen Metropolis, Fritz Langin hieno leffa vuodelta 1926. Olen nähnyt siitä  restauroidun version ja suurella kankaalla. Rakennukset vaikuttavat kuvissakin kyllä rakentamiskelvottomilta.  

Mutta Piranesin piirroskäsiala oli enemmän oikeata ”käsialaa”, jonkinlaista kuvallista kaunokirjoitusta kuin  mitä olivat Langin leffan kulissit.  Kulisseista tulivat mieleen Bauhausin ajan asumiskoneet. Ehkä näen vain Piranesin kuvissa historian? Mutta en ole erityisesti nostalgiaan taipuvainen.

Nyt on  kunnioitettava ja palvottava rumuutta.  Sellainen aikakausi.

Olen kotona ja kirjoitan tai luen. On saatava selvää käsialastani, mikä on aina vähän hankalaa. Minulla on muistiinpanovihko vieressäni melkein aina. Sillä tavalla ajatus pysyy tunnistettavana, kirjainten kaarissa.
 
Johdun ajattelemaan asiaa vaihteeksi vähän uudelta kantilta. Käteen osui Helen Macdonaldin Haukka-kirja. Olin ajatellut miten minut opetettiin kirjoittamaan. Siinä oli selvästi koulimista: opettaja kävi aina välillä hylkäämässä musteläikkäni. Kirjassa kerrotaan haukan kesyttämisestä. Käsittääkseni coshawk on meidän kanahaukkamme. Niitä ovat metsästäjät käyttäneet apulaisinaan. En ole vielä niin pitkällä haukan kesyttämistarinassa, että ymmärtäisin mitenkään, että haukka ei söisi sitä löytämäänsä saalista. Lapsetkin pannaan kouluihin kesytettäviksi.

Yksi sukulainen kasvatti suomenpystykorvia. Se oli joskus ehkä 1950-60-luvuilla. Ne ovat niitä tavallisia joka pihan koiria, joita opetettiin haukkumaan saalista. Mutta miten pystykorvien kasvattajat saivat koiran olemaan syömättä haukkumaansa otusta? Toivottavasti ihmiset eivät lyöneet koiria.

Suomenpystykorva on se punaruskea koira. Meillä oli kesät kanssamme semmoinen koira, mutta se oli melkein valkoinen, muuten kuin mikä tahansa pystykorva. Grönlannissa on sennäköisiä vetokoiria.

Joka tapauksessa haukan kesyttämiseen menee aikaa. Tässä nuori opiskelijatyttö hankkii itselleen haukan ja päätti opettaa sen. Hän luki kirjoja haukanmetsästyksestä. Kun juttelin koirankasvattajan kanssa lapsena, niin tajusin, että kaikkia eläimiä ei voi kesyttää ollenkaan. Muistan silloin ajatelleeni, että ei eläimiä saa pitää sitten eläintarhoissakaan.  

Helen luki kirjaa, jossa White-niminen ihminen oli taistellut haukkaa kesyksi. Kesytyksen yksi vaihe oli ollut semmoinen, että hän piti haukkaa hereillä ja kävelytti sitä käsivarrellaan kuusi tuntia kerrallaan. Sitten oli kuusi tuntia lepoa. Kesyttäjä oli ollut uupunut. Yhdessä vaiheessa hän lausui haukalle ulkomuististaan otteita Hamletista, Macbethistä, Richard II:sta ja Othellosta.  Lukemisen oli oltava samanlaista koko ajan: ”tragedian tuntu ei saanut kuulua äänestä”.  Sen päälle se kesyttäjä (joka oli mies) lausui vielä Shakespearen sonetteja ja vihelsi virsiä. Taisi olla niin että haukat, myös kanahaukka, osaavat viheltää. Ehkä kanahaukat puhuvat keskenään viheltämällä?

Tottakai juuri kun olen ottanut tehtäväkseni sukeltaa Shakespearen teksteihin,  löydän juttuja Shakespearesta. Jostain syystä Shakespearea on  kaikkialla. Kai se alkoi sieltä teatteriopiskelijoiden ongelmista vanhan Williamin parissa. Siis tämänkertainen Shakespeare-buumi. Mutta saisi niitä olla useamminkin.

Tottakai haukankesyttäjä, siis britti, osaa pitkiä pätkiä ulkoa Shakespearen näytelmistä ja runoista! Ajatteliko hän että tottakai brittimetsän haukka ymmärtää kansalliskirjailijaa, mikäli häntä Englannissa siksi kutsutaan?


Mutta tuskin suomalainen pystykorvankasvattaja olisi osannut lausua ääneensä Aleksis Kiven tekstejä niin että koirat olisivat ymmärtäneet. Vaikka siinä laulussakin on siitä oravaisesta:
 

Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.

Aleksis Kivi on ehkä Suomen kansalliskirjailija. Minulla on suuria vaikeuksia lopettaa oman Kivi-kirjani lukemista. Istun se sylissäni vähintään kerran vuodessa, löydän sieltä aina jotain uutta. Kirja on ehkä noin 700-sivuinen järkäle. Suomen paras kirjailija? Aivan turha kysymys. Mutta on tuo hyvä runo.