Murakami ja muita aikalaisia

Luin äsken Manchesterissä ilmestyvän osuuskunnallisen Guardian-lehden kirjallisuus-osastosta tarinan Haruki Murakamista. Olen lukenut Murakamia sen verran että tiedän hänen olevan kotonaan vähän kaikkialla (Norwegian Woods!), häntä on käännetty kaikille mahdollisille kielille. Japani on jotain toista maata.

Tiedemiehet ovat viime aikoina saaneet selville asioita Japanin pohjoissaarella sijainneesta ainu-kansasta. Sillä tuntuu olevan (olleen, heitä on omakielisiä enää muutama kymmenen) rikas kansanperinne, kieli jolle ei ole löytynyt sukulaisia ja kohtalona jäädä unohduksiin, koska pohjoisessa vallitsevat venäläiset ja etelässä japanilaiset.

Suuremmat maat ja kulttuurit nielaisevat pienemmät. Se sinänsä on kummallinen asiain tila. Syyksi väitetään, että jos jossakin ei ole valtaa, niin se täytyy perustaa. Hirveitä onnettomuuksia on sen vuoksi tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Politiikan kommentaattorit puhuvat jostain sellaisesta kuin valtatyhjiö. 

Ehkä tulevaisuudessa löydetään jostain merkkejä siitä, että joskus tulijat ovat olleet ystävällisiä. Nyt siitä ei ole paljon merkkejä. Toinen kansa, Intian kupeessa olevien saarten adamaanit, on onnistunut säilymään itsenäisenä. Kun heitä yritettiin tulla auttamaan tsunamin kynsistä, he heittivät keihäitä helikopteriin, joka putosi mereen. Intia ei miehittänyt ainakaan sitä saarta.  Käsittääkseni saarille ei ole lupaa rantautua, ne ovat jonkinlainen itsehallintoalue. Lisäksi: kukaan saarelaisista ei kuollut tsunamissa, koska he pystyvät lukemaan meren liikkeitä. Ehkä he ovat olleet siellä aina?

Mahdollisesti  adamaanit ovat ainujen geeni-sukulaisia. Kielet muuttuvat nopeammin kuin geenit. Tai ainakin kansojen DNA:sta voidaan lukea merkkejä siitä, että siellä tai täällä on sukukansoja. Vähiin sukulaiset voivat mennä ennen kuin heistä löydetään jäänteitä.  Ainuja asuu käsittääkseni Japanissa ja jollain Kuriilien saarilla vielä.

Ihmiset  eivät ole kuolemattomia ja sen takia heillä varmaan on ollut tarve rakentaa itselleen jumaluuksia, jotka sitten voivat olla niitä kuolemattomia. Kreikkalaiset olivat siitä hauskoja, että heillä oli myös ihmisten ja jumalten lapsia keskuudessaan. Mutta kyllä muinaiset kreikkalaiset silti kävivät sotia ja hamusivat valtaa ja omaisuuksia.  Sitten kun joku tragedian kuoro kysyi että millä selitätte nämä kammottavuudet, ihmiset olivat viattomia: emmehän me mitään mutta kun nuo jumalten lapset.

Ainuilla on suuri määrä suullista runoutta. En tiedä missä semmoinen arkisto on, mutta kyllä kai se on tallessa. Sitä on kai käännetty japaniksi, muuten tuota säilynyttä runoutta (tarinoita, myyttisiä kertomuksia?) ei varmaan olisi tallessa. Ehkä japanilaiset säilyttävät sitä jossain arkistokellarissa, en tiedä. En ole nähnyt uutisia siitä, että siitä olisi ilmestynyt painettuja kirjoja missään. Ehkä kielen puhujia ei ole enää tarpeeksi? Ajatus tuntuu ahdistavalta. 

 

Ainuja on elossa, mutta ei oikeastaan kuitenkaan elossa. Olemassaoloksi ei riitä pelkkä fyysinen otus, sen- ja tämäntapainen ja -näköinen homo sapiens.

Ainut tulivat mieleen kun luin Murakamista sen pienen jutun. Siinä ei puhuttu kirjallisuudesta. Siinä haastateltiin  Murakamia vaatteista. Taisi siinä olla tekstimainontaakin välillä. Joka tapauksessa kirjailija ei pidä solmioista. Ne eivät tunnu mukavilta. Olin iloinen siitä, että hän kertoi sen, koska aivan syyttäsuotta miehet on pakotettu pitämään virallisissa tilaisuuksissa sitä kammottavaa kuristavaa vaatekappaletta.  Ainujen ei ehkä tarvitse pitää solmioita.

Ajattelin japanilaisia elokuvia. Vaikka Akira Kurosawan leffoissa on paljon julmistelevia samuraita (jotka ovat samantapaisia sotureita kuin entisajan eurooppalaiset ritarit haarniskoissa),  niin oli heidän sotisovissaan helpompi liikkua kuin kanniskellen sitä rautamäärää mukanaan niin kuin ritarit ja sotilaat Euroopassa.

Ehkä japanilaisilla ei ollut tarpeeksi metalleja?  Vaikka olihan heillä keihäitä ja miekkoja. Olen nähnyt kuvia heidän rintahaarniskoistaan, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi kudottu paksuista kaisloista ja ruo’oista.  Ehkä Kurosawan samuraiden aika on ollut aiemmin. Heillä näytti olevan vain tavallisen judokan varusteet. Ehkä he kävivät kotona vaihtamassa asua kun lähtivät taisteluun.

Se Guardianin lyhyt juttu oli naisen kirjoittama. Kuvituksena oli Murakami istumassa nojatuolissa pukeutuneena t-paitaan ja farkkuihin harteillaan ehkä villapaita.  Kirjoittaja ei  muistuttanut että nuorena Murakami opiskeli Yhdysvalloissa. Siellä on ollut tapana pitää vahvasta kankaasta tehtyjä denim-puuvillaisia haalareita ja pitkiä housuja ainakin siitä asti kun sen maan länsirannikon valtasi kultakuume.  Suunnilleen siihen malliin farkkujen historia menee. Farmari-housut? Suomessa ainakin näyttää siltä, että maanviljelijät pitävät suojahaalareita, ei farkkuja.

Tarinaan liittyy myös Ranska. Taisi olla niin, että denim-kangas kehiteltiin nimenomaan ranskalaisissa tehtaissa. Sitten kauppamiehet myivät sen ranskalaisen kankaan suurella voitolla takaisin kultakuumeen sokaisemille amerikkalaisille, jotka tarvitsivat kaivamiseen työhaalareita. Ainakin sellaista tarinaa kerrottiin kirjassa Niin kauas kuin yötä riittää.  Sen kirjoittaja loi unohtumattoman teoksen jonka kertomus pätee vielä tänäänkin. Louis-Ferdinand Celinen (1894-1961) paksu romaani on klassikko. Jotain outoa liittyi hänen tekemisiinsä II maailmansodan aikana, mutta en muista mitä.  Olisiko hän voinut olla kollaboraattori? Ihmisistä ei aina tiedä mihin ne ryhtyvät.

Olen lukenut Murakamia sen verran, että tunnistan hänet Kurosawan maanmieheksi. Japanissa asuu enimmäkseen japanilaisia ja maa eristäytyi muusta maailmasta erittäin hyvin ja tehokkaasti  vuosisatojen ajaksi. Kirjahyllyssäni näyttää olevan vain yksi Murakamin teos, Kafka rannalla (Tammen Keltainen kirjasto 2009, alkuperäinen 2002, suom. Juhani Lindholm), olen lukenut muita sitä mukaa kun niitä on kirjastoon ilmestynyt.  Suon Murakamille mukavan pukeutumisen. En ole ikinä ymmärtänyt miksi miesten on jo nuorina ja lupaavina ammattilaisina kuristauduttava sellaiseen kauluriin. Tunnen kyllä solmion historian, mutta en käsitä miksi kaulaliinasta piti vääntää sellainen kamaluus, jonka kanssa ei ihminen saa kunnolla päätä kääntymään.

Mutta aivan yhtä hirveä kidutusväline on naisilla: korkokengät. Yksi vesijumppakaveri kertoi ortopedinsä esittäneen, että nyt se sitten nähtiin. Mikä siis? No se mitä siitä seuraa kun naiset hylkäävät korkokenkänsä ja kuvittelevat vapautuvansa! Että kun painetaan menemään lättänöissä  tennareissa tai muissa juoksukengissä tasaista asfalttia pitkin, niin kuka tahansa ortopedi tietäisi että polvet siinä menevät. Tulee nivelrikko ja sitten tarvitaan kirurgeja!

Minusta kertomus kyllä tuntui omituiselta. Korkokengissähän koko selkäruoto vääntyy väärään asentoon. Niiden kanssa ei voi juosta bussiin tai junaan. Nainen joutuu nuoresta lähtien vääntämään selkänsä mutkalle ja jo mahdollisesti alkanut S-mallinen skolioosi, jonka jo vääränlainen koululaukku aiheuttaa, muuttuu nivelrikoksi ja syyttäsuotta naisparat sitten tukkivat leikkausjonoja.

Nyt kun eletään poikkeusaikoja, niin leikkausjonot on unohdettu. Ehkä tulevaisuuden kirurgit osaavat suoristaa vinoutuneen selkärangan? Onhan meillä jo tehty tekohampaitakin vuoskymmeniä. Ehkä kirurgit oppivat tekemään kokonaisia keinoselkärankoja. En oikein pysty kuvittelemaan niitä, mutta olen kuullut että nikamia osataan jo vaihtaa. Mahtavatko ne kestää?

Lumisade taukosi. Nyt on syytä lähteä kävelylle. Pihassa keikuttavat pyrstöjään harakat. Ne ovat olleet tässä koko talven, kestäneet myrskyt ja pakkaset. Siltä ne näyttävät että olisi jo aika kevään tulla.