Euripides I

Euripides (484/480 - 406) eaa.) I
Näytelmiä suomeksi antiikin kreikasta

Kirjoitan muistiinpanoja käsin, sitten koneella soveltuvin osin. Ongelmana on joskus lukukelvoton käsialani. Valaistusta ja asentoa on korjattava. Onneksi on nyt valon määrä lisääntymässä.  

Aluksi tässä eepoksessa on selvitys Euripideen asemasta muiden näytelmäkirjoittajien joukossa. Osin  samaa tietoa on Sofokles-opuksessa (Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes, Elektra, suomentajat: Tua Korhonen, Tommi Nuopponen ja Vesa Vahtikari. Teos 2018) ja  kirjoittajatkin ovat osin samoja. Mutta olen ylipäänsä ollut iloinen näiden klassisistien tavasta kirjoittaa mahdollisimman neutraalia suomea, suomen rytmikin toimii. Olen tässä lukiessani ajatellut, että iso työryhmä on mukana ja varmasti myös keskustelua siitä mikä on tärkeätä ja mikä ei.  

Euripidesta on suomennettu tähän uuteen opukseen Alkestis, Foinikian naiset, Turvananojat, Hekabe, Andromakhe ja Rhesos, suomennettavia on siis kaksi enemmän kuin mitä oli Sofokleelta. Suomentajat ovat Tua Korhonen, Liisa Kaski, Vesa Vahtikari, opus on ilmestynyt vuonna 2020 ja päätyi minulle vasta vuotta myöhemmin.  

Olen hurrannut näiden tuloa. Pitkin lukemismatkaa ihmettelen, ovatko nämä samoja eurooppalaisia nykyäänkin. Näytelmien esittämisestä vuosittaisilla teatterijuhlilla on noin 2500 vuotta.  Samankaltaisuus on taatusti vähentynyt.

Ensimmäinen perusteellinen Euripides-essee on opuksen toimittajan, Vesa Vahtikarin. Se käsittelee Euripideen tuotantoa ja tragedioita jotka ovat säilyneet. Sitten vuorossa on Timo Heinosen ja Heta Reitalan essee nimeltä Euripides, tragedia ja dramaturgia. Tällaiselle teatteria yliopistossa opiskelleelle essee on herkkua. Euripides oli tuottelias kirjailija ja hänen näytelmiään esitettiin hänen elinaikanaan paljon, silti näytelmiä, jotka voisi varmasti kirjata hänen nimeensä, ei ole hirveän paljon. Mutta kokonaan säilyneitä näytelmiä on jäänyt häneltä silti eniten. Näytelmiä kopioitiin, mutta Ateenassa oleva arkisto tuhoutui tulipalossa ja samoin meni Egyptin Aleksandrian mahtava kirjasto.

Sofokleessa oli näyttämölle panosta oikeastaan vain viitteissä enemmän juttua. Nyt on pitkä johdanto nimenomaan teatterista. Muistan Kari Salosaaren luennot syksyllä 1965 ja hänen pohdintansa avoimesta ja suljetusta draamasta. Tässä käydään läpi myös teatteritekniikkaa ja erityisesti eri asioiden nimityksiä kreikaksi. Pidän niistä kovasti, koska ne kuulostavat samalta kuin termit nytkin, vain ovat vähän muuntuneet tullessaan monen kielen kautta suomeen.

Sanoja on paljon. Esimerkiksi Dionysia-juhlat kokosivat monen päivän yleisön suuriin amfiteattereihin. Festareilla oli khorēgos eli tuottaja. He olivat rikkaan yläluokan miehiä jotka tuottajina saivat maksetuksi veronsa Ateenalle. Suomen teattereissa tuskin on yleisesti tuottajia, mutta he mahdollisesta yläluokkaisuudestaan (?) huolimatta eivät taida saada verojaan anteeksi.  

Ensiksi käydään läpi millaisia esitykset olivat. Ja todetaan ensimmäinen ongelma, josta jo Sofokles-opuksessa valitettiin: vain pieni murto-osa esitetyistä näytelmistä on säilynyt. Trilogioista vain Aiskhyloksen Oresteia on jäljellä. Tiedetään että Euripides esitti vuonna 415 eaa. kolmen näytelmän sarjan: Aleksandros, Palamedes ja Troijan naiset. Vain  Troijan naiset on säilynyt.

Teatterisanasto on hauskaa, koska harvoin pääsee miettimään oikein kunnolla, käytännössä, miten sanat ovat tulleet. Eivät välttämättä samanlaisina kuin mitä ne nyt tarkoittavat, meillähän on olemassa teatterityöntekijäryhmä nimeltä koreografit. Mutta siis sanoja: skēnē  on näyttämö.  En ole koskaan käynyt Kreikassa, joten en tietenkään tiedä miltä kieli kuulostaa ja onko kielessä paljonkin eripituisia vokaaleja. Mutta olen käsittänyt, että kieltä ei voi verrata antiikin kreikkaan.

Sitten: päänäyttelijä on protagonisti, vastanäyttelijä on deuterogonisti ja kolmas tietenkin tritagonisti.  Kun näyttelijöitä on peräti kolme, niin katsojat 500-300-luvuilla eaa. ymmärsivät tottakai että oikeata totuutta voi olla vaikea tavoittaa ja käänteitä tulee paljon.

Lukiessani mietin mitä kreikkalaiset ovat tuumineet elämästään. Näytelmäkirjoittajat ovat ymmärtäneet millä tavalla katsomo samaistuu. Siihen tarvitaan kolme näyttelijää, jotka tarvitsevat lisäksi kasan naamioita. Sivuilla 18-19 on selvitetty draaman eri vaiheet ja myös runojalat. Kaikkea ei ole vain lausuttu ääneen, paljon keskustellaan myös resitoiden (vrt. ortodoksinen jumalanpalvelus!). Ja lisäksi lauletaan. Tutkijat ovat nyt suhteellisen varmoja siitä, millaista musiikki on ollut. Kyllä nuotteja on löytynyt koko ajan.  Niiden tulkinta vain on hankalaa. Yksi tapa löytää teatteri-informaatiota klassisesta näytelmästä on käydä läpi keramiikkamaalauksia. Niissä on näyttelijöillä on irvistäviä naamioita ja vieressä lurittaa joku kaksinokkaista huilua.

Ainut Euripideen säilynyt satyyrinäytelmä on Pentti Saarikosken suomentama Kyklooppi vuodelta 1966. Sen ehkä saattaa vielä löytää kirjastoista.  Kaikkiaan 500-300-luvuilta eaa. on tieto yhteensä  noin 5000 näytelmän esityksestä festivaaleilla (kirjoitin aiemmin että 5000 on säilynyt, se ei tietenkään pidä paikkaansa vaikka fragmenttejakin on paljon, tieto oli muistiinpanoissa merkitty tähdellä!). Niitä selvitetään myös Sofokles-opuksessa. Euripides on ollut suosittu, hänen näytelmiään on säilynyt eniten. Pahin takaisku oli tietenkin Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen. Sinne oli tallennettu kaikki mitä siihen asti oli Välimeren alueella kirjoitettu.

Koska näytelmiä esitettiin kaikkialla antiikin maailmassa, niin niitä myös kopioitiin. Samasta syystä monissa kopioissa on mukana näyttämöohjeita. Tottakai näyttämötekniikan ja muusikoiden piti saada omat kappaleensa. Sillä tavalla on juuri musiikkiakin säilynyt. Jotain on musiikista säilynyt,  esimerkiksi voi olla ohje siitä, pitääkö repliikki lausua (huom. runomitat!) vai resitoida vai onko laulettava. Kreikkalaiskatolisessa messussa on paljon resitatiiveja.  Joka tapauksessa tässä kerrotaan että Euripideen näytelmien musiikki on kadonnut. Olin todennäköisesti radiosta kuullut että musiikki, siis nuotinnokset olisi selvitetty.

Euripides on ollut hyvin suosittu näytelmäkirjailija. Ilmeisesti sen takia näytelmiä on säilynyt eniten näistä kreikkalaisista mestareista. Joka tapauksessa niitä on esitetty ja uudelleen sovitettu. Yksi esimerkki on Goethen näytelmä Iphigénie auf Tauris ja tietenkin uusklassiset näytelmät, esim. Racine. On hyvä että myös esitystietokantoja mainitaan (esim. Archive of Performances of Greek and Roman Drama  eli http://www.apgrd.ox.ac.uk/ ja suomalainen vastaava http://ilona.tinfo.fi  joten tietoa on muuallakin kuin kirjastoissa).

Hamartia tarkoittaa virheellistä  ajattelua:
”Hamartian olemukseen liittyy eksistentiaalinen ulottuvuus, joka määrittää tragediaa keskeisesti: tunne ihmiselämän ja onnen hauraudesta ja ennakoimattomuudesta.” (Heinonen ja Reitala)

Teatterintutkijat käyvät läpi oleellisia käsitteitä, jotka liittyvät draaman rakenteeseen ja sisällykseen. Pathos ja hamartia liittyvät yhteen, esimerkiksi syyllisyys-kysymyksessä. Nietzschen ”Tragedian synty” on yksi opus joka kelpaa tämän suomennosvalikoiman oheislukemistoksi.  Myös Aristoteles on kommentoinut tragediankirjoittajia. Monesti tulee mainituksi, että Euripides kirjoittaa henkilöidensä ongelmista sofistiseen tapaan. Sota on hyvä tragedian aihe, ne lisäävät tarinaan uusia ulottuvuuksia, jumalatkin saavat mellastaa.

Näytelmien yleisteemoja: kyse on toiminnasta, pyrkimyksistä, vastakohdista, ylipäänsä liikkeestä − ja tottakai retoriikan keinoista. Tapahtumisen keskellä on filia, kharis tai eros ja Aristoteles kuulostaa sofistilta. Miten sitä sitten pitäisi määritellä? Runousopissa lukee näin: ”tragediassa ei toimita, jotta jäljiteltäisiin luonteita, luonteet syntyvät toiminnasta” ja sillä tavalla Aristoteles tulee määritelleeksi teatterin perusolemuksen. Niin se on perustaltaan myös Stanislavskin ”Luonteen kehittämisessäkin”.

Euripideen suhteen on ihmetelty miten miten hän ei osaa olla tyylipuhdas tragediankirjoittaja. Esimerkiksi Nietzsche ei pidä Euripideen realistisista kohtauksista. Traagikon ei pitäisi kirjoittaa arjen asioista? Läheneekö Euripides sillä tavalla komediankirjoittajia?

Mutta itsekunkin on luettava näytelmät, että saa miettiä mitä ne edustavat. Ei taida kukaan sanoa etteikö niitä voisi edelleen esittää näyttämöillä.  Tapahtumien autenttisuudesta ei voi tietää. Se tulee mieleen, että Euroopan keski-aikana ja myöhemminkin oli teatteriseurueita, jotka toimivat myös uutislähteinä.

Tuskin katsomoon istahtaa ketään 2500 vuoden takaa. Käsittääkseni hän ei pystyy ymmärtämään edes tekstiä, siis puhetta. Ja koska näyttelijän eleet olisivat ”retorisia” ja niitä puhutaan naamion takaa, niin  tuskin hän käsittäisi sitäkään vähää. Ellei esitykseen olisi lisätty oikein paljon liikettä ja taisteluja ja muuta sellaista.  Nyt voi olla todella pitkä kohtaus jossa kuoro kertoo taistelun kulusta.

Kuoro voi olla nimetty, se voi olla vaikka sanansaattaja. Mistä yleisö on tiennyt kuka se tai tämä tyyppi on ja miksi se huutaa ja deklamoi? Teatteria on ollut varmaan aina, aina siitä asti, kun ihmiset ovat puhjenneet puhumaan viedessään uhrilehtoon kukkia ja ruokia. Aivan varmasti ne ihmiset ovat itkeneet ja laulaneet. Suomalaisillakin on itkuvirsiä.

Jatkan siis lukemista.