Euripides VII

 

Andromakhe, suomennos Liisa Kaski
”Ensiesitys vuoden 425 eaa. tienoilla, mahdollisesti Ateenan ulkopuolella. Suomennos perustuu Philip. T. Stevensin ja James Digglen toimittamiin kreikankielisisiin editioihin. Sulkeissa olevat näyttämöohjeet ovat suomentajan tulkintoja, jotka pohjaavat alkutekstin antamiin vihjeisiin ja klassisen tragedian esityskonventioihin.”

Alussa Andromakhe esittelee itsensä. Paikka on ”Theeba, kilikialaisten kaupunki, Aasian maan kruunu”, maa on nimeltään Fthia. Niin kuin muidenkin Euripideen näytelmien alussa, niin tässäkin on lyhyt suorasanainen esitys näytelmän alkutilanteesta. Andromakhe on Troijan sodan leski, hänen puolisonsa oli Hektor, joka tapettiin ja perheen poika Astyanaks heitettiin alas muurilta.

Paikka on siis Fthia, ei aavistustakaan miten se äännetään. Mutta kaupunki on siis Aasian Theeba, helleeneillä on omansa. Andromakhe on paennut Neoptolemoksen talosta nuoren vaimon Hermionen uhkailuja merenjumalatar Thetiksen temppeliin. Merenjumala taas on Poseidon. Tästä ja muistakin Troijan sotaa käsittelevistä teksteistä olen käsittänyt niin että Poseidon hoitaa merenkulun ja kalastajien asioita mutta Thetis taas on enemmänkin pienempien paikkojen ja esimerkiksi saaristolaisten suojelusjumalatar. Kullakin paikkakunnalla on oma perinteinen suojelusjumalansa tai -jumalattarensa.

Andromakheen pitkä monologi selvittää hänen tilanteensa. Neoptolemos on mennyt Delfoihin selvittämään kiukutteluaan Apollon Arvuuttajaa kohtaan, sillä välin Neoptolemoksen vihitty vaimo, Spartan Menealoksen tytär Hermione on kutsunut Spartasta isänsä auttamaan häntä pääsemään eroon Andromakheesta, jolla on Neoptolemoksen kanssa lapsi. Talon tilanne on tulehtunut koska Andromakheella on lapsi mutta Hermioneella ei. Niinpä laillinen valtiatar, Hermione, on päättänyt että Andromakheesta, jalkavaimosta, on päästävä eroon ja lapsesta myös, että hänestä tulisi myös äiti. Andromakhe on siis pelkästään sotasaalista.

Andromakhe lähettää palvelijattarensa viemään viestiä Peleukselle, Neoptolemoksen isoisälle. Isä, Akhilleus, kaatui Troijassa, kun hän helleenien joukossa oli sitä valtaamassa. Andromakhe laulaa siinä Thetiksen alttarilla:

Korkeaan Troijaan toi Paris morsiamen sijaan
                           tuhon
Kun makuukammioonsa toi kumppanikseen Helenan
jonka vuoksi, oi Troija, keihäin ja liekein sinut valloitti
tuhatlaivainen Ares, Hellaan kiivas joukko.
Ja minulta vei miehen.
                       Muurien ympäri hevosin Hektoria kiskoi
Akhilleus, aaltoisan Thetiksen poika.
Minut talutettiin häähuoneestani meren rantaan
ja hartioilleni heitin kuin hunnun kauhean
                                                            orjuuden.
Kyyneleet
             kymmenet
                           laskivat
                                      poskia pitkin.
Kun jätin kaupungin, vuoteen ja mieheni tomuun.
Miksi, oi miksi piti kurjan
                 vielä nähdä päivän kirkas valo
          Hermioneen orjana?

Tämä laulu on tärkeä ja viitteessä kerrotaan miksi. Se vaikuttaa olevan harvinainen laulun runojalaksi: eleginen distikhon, joka perustuu daktyylisen heksametrin ja pentametrin vaihteluun. On mahdollista että Euripides käytti tällaista ensimmäistä kertaa. Tuli luoneeksi valituslaulun mitan.
 
Nyt on muistettava, että Hermione on Meneleaoksen ja Helenan tytär ajalta ennen kuin Helena löysi Pariksen Ida-vuorten rinteiltä paimenesta. Siinä oli kyse maailman kauneimman naisen tittelistä. Paris antoi sen Helenalle omenan muodossa. Vai oliko se toisin päin? Mutta kauneuskilpailuista oli joka tapauksessa kyse. Oliko niin että Helenan piti puraista omenaa? Siinä tapauksessa se kuulostaa samankaltaiselta jutulta kuin se Raamatun Eevan ja Aatamin seikkailu paratiisissa ja käärmeen viettelys.

Seuraa herkullinen sanailu Hermioneen ja Andromakheen välillä. Tämä on sitä osastoa Euripideeltä, josta Aristoteles taatusti oli vihainen: ottaa nyt puheeksi naisten välinen mustasukkaisuus ja tuoda arvokkaaseen tragediaan mustasukkaisen vaimon ja jalkavaimon välinen riita! Tämä ei ole ainut kerta kun naisten väliseen epäsopuun puututaan tässä näytelmässä. Hermione naureskelee että vai että luotat vielä siihen Akhilleuksen poikaan. Andromakhe on omaksunut saman patriarkaatin käsityksen naisten kamaluudesta kuin jotakuinkin kaikki:

”Luotan, niin. Kummallista: kesyttömiä käärmeitäkin
vastaan joku jumala antoi kuolevaisille lääkkeet
mutta siihen mikä on tuhoisampi tulta ja kyytä
ei ole rohtoa keksinyt vielä kukaan. Naisen pahuus!
Millainen onnettomuus me olemme ihmiskunnalle!”

Sitten kun Menelaos (Hermionen isä) löytää Andromakheen ja Neoptolemoksen lapsen, joka oli viety piiloon, ja Menelaos julmistelee senkun kerkiää, Andromakhe vastaa Menelaoksen omakehuun:

” Voi maine, maine! Lukemattomat kuolevaiset, joista
syntyessään ei ole mihinkään, sinä turvotat suuruuteen.
Jos kunnia on totuudesta peräisin, minä onnittelen −
mutta valheen suomalla maineella ei ole mitään arvoa. Vain
sattumalta voi sellainen ihminen joskus vaikuttaa järkevältä.”

Mutta ehkä, koska on nainen ja joutunut orjaksi, niin hän ei sano tuota ääneensä. Ei hän pelkää Menelaosta, mutta nähtävästi tahtoo sanoa itsekseen sanansa maineesta. Tässä kuuluu nyt Spartan ja Ateenan välinen sota. Menelaos oli Spartan kuningas. Tässä Andromakhe ja Menelaos keskustelevat siitä, minkälaisista ansioista ihminen voi ruveta kehumaan maineellaan. Viitteessä käytetään sanontaa ”naiseva riita” eli gynaikeia eris. En tiedä miten muuten tuo olisi voitu suomentaa, mutta viitteessä kerrotaan tarkoitettavan tätä erityisesti Hermionen ja Andromakheen välistä riitaa tai riitaa jossa taistellaan naisesta tai naisen vuoksi, niin kuin Troijan sodan alkusyy oli Helenan ja Pariksen liitto.

Liisa Kaski miettii viitteessä, että ehkä Menelaos oli itse naismainen ottaessaan naisten jutut vakavasti. Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että naisten ja miesten väliset suhteet ovat aivan yhtä huojuvalla pohjalla kuin ne ovat nykyisinkin. On muistettava, että naiset ja lapset olivat talon vapaiden miesten omaisuutta ja siinä kaikki. Kun sitä ajattelee, niin aika pienellä huutamisella hirveät epäoikeudenmukaisuudet ratkaistaan.

Onhan tässä näkyvissä myös naisten keskeinen eriarvoisuus. Andromakhe on ylimyssukua ja/tai sellaiseen naitu, mutta kun hän on orja, talon nuorempi nainen, Hermione, saa vallan hänen ylitseen, koska Troijan Hektorin vaimoa ei enää ole. Silti Hermionesta saa Euripideen käsittelyssä sellaisen kuvan, että hän on nuori eikä ehkä sen takia kaikesta Spartan kuninkaan tyttären statuksestaan huolimatta ole aivan vakavasti otettava. Näissä näytelmissä ei niputeta yhteen oikeudettomia naisia luonteeltaan samankaltaisina olioina.

Andromakhe on sen verran Hermionea vanhempi, että voi asettua vastustamaan myös vaimon osan saaneen tytön isääkin, aivan riippumatta hänen kuninkuudestaan. Vaikka naisista tässä puhutaan lievästi hulluina olioina, ei myöskään Menelaosta säästetä. Ikä on yksi asia muiden joukossa, joka näkyy ihmisten käytöksessä, kuten Kuoro kertoo:

”Pitelemätön on vanhusten heimo,
Vaikea sen äkäisyyttä torjua.”

Menelaos häipyy, koska näkee ettei selviä Peleuksesta. Peleus vie mennessään sitten Andromakheen ja lapsen, pois turvaan. Taloon jää vain nuori Hermione, joka yrittää tappaa itsensä, mutta palvelijat ehtivät estää hölmöilyn. Sitten paikalle osuu Orestes, joka on Hermionen ensimmäinen sulhanen, kunnes Menelaos keksi Neoptolemoksen. Tässä pyörityksessä on luettava tekstin jokainen repliikki, koska itkun ja valituksen keskellä uusia ihmisiä tulee paikalle.

Kun Orestes on tässä eräänlainen deus ex machina, on suositeltavaa että lukijat hankkivat oheisaineistokseen Oresteian, joka Kirsti Simonsuuri on suomentanut (Love, 1991). Tragedioiden miehet ovat kaikkialle ehtineitä sankareita, joten heistä on riittänyt moniin tarinoihin. Naiset tekevät hölmöjä asioita aivan samalla tavalla, mutta eivät sentään valtaa kokonaisia maita ja polta esimerkiksi Troijaa poroksi. Tässä tarinassa on siten vielä juonimassa Orestes, joka onnistuukin sitten saamaan Neoptolemoksen hengiltä.

Asialla on väkijoukko joka sekavana röykkiönä tungeksii Delfoin temppeliin kivet kädessään. Tässä tapahtuu ihme: pyhäkön uumenista kantautuu ääni, joka saa joukkion palaamaan takaisin. Olen ollut sellaisessa temppelissä. Se oli keskellä luolaa oleva pylväs ja pylväässä syvennys. Siihen syvennykseen kun puhui niin ääni kaikui toiseen kerrokseen asti. Tässä merenjumalatar Thetis sitten vielä kertoo, että syy Neoptolemoksen kuolemaan oli Pallas Athenen tahto.  

Jumalat nähtävästi eri käänteissä seisovat siinä keskellä käännettä ja tienhaaraa. Pitävät ehkä käsiään koholla ja kääntelevät peukaloitaan ylös ja alas. Nyt, koska tragedian tapahtumapaikka oli Fthia, niin viimeisimmäksi asioita hoitaa sitten saarelaisten jumalatar, jonka Neoptolemoksen isoisä Peleus kyllä tuntee oikein hyvin nuoruudestaan. Sitä suhdetta kun katsoo aleneviin sukupolviin, niin Andromakheen lapsikin on jumalattaren sukua, Thetiksen lapsia. Vanhapari saa toisensa jälleen.

 

Liisa Kaski: Naisen osa.
On lainattava tähän Kasken esseen tiivistystä näytelmän maailmasta:
”Lyyristen laulujaksojen perusteella näytelmän ytimessä on siis yhtäältä sodan syttymiseen johtanut yksittäisten ihmisten valintojen summa, jumalten leikki ja sattuma, toisaalta sodan mukanaan tuoma liittojen ja perheiden hajoaminen ja kokonaisten sukujen sammuminen. Ei ole väliä puhutaanko Troijan sodasta, peloponnesolaissodasta vai oman aikamme aodista, tulos näyttää aina samalta. 420-luvun Ateenaa puhuttanut aihe on traagisen tunnistettava kaikkina aikoina.”

Kaski kertoo miten se kauneuskilpailu käytiin. En tiedä oliko Hermes kilpailun alullepanija, mutta hän vie Heran, Athenen ja Afroditen Pariksen eteen. Afrodite onnistuu lahjomaan Pariksen, palkkioksi Paris saisi maailman kauneimman naisen Helenan. Helena on valitettavasti naimisissa Spartan kuninkaan Menelaoksen kanssa. Siitä sopasta syttyy sitten Troijan sota, jossa Priamoksen kuningassuku menettää kaiken. Troija poltetaan. Andromakhe päätyy orjaksi Fthiaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että kauneuskilpailuita typerämpää eivät ihmiset enää voi keksiä. Kun niistä voi käytä jopa sotia!

Kasken mielestä Euripides saattaa kirjoittaa spartalaistyttöjen vapaasta kasvatuksesta, kun esimerkkeinä ovat Helena ja Hermione. Jään miettimään oliko myös Ateenassa mietitty naisten koulutusta ja sivistystä? Hehän eivät olleet vapaita kansalaisia. Ei Euripides ollut erityisen naisvastainen kuitenkaan. Naiskuvan vertailuksi Kaski tarjoaa Sofokleen Elektraa. Se on ehdottoman hämmentävä. Olen lukenut sen muutama vuosi sitten, mutta Elektran käyttämä kieli, hänen ehdottomuutensa ja korkea etiikkansa ovat kyllä samankaltaisia kuin Andromakheen. Mutta kumpikin nainen osaa myös olla kiukkua ja raivoa täynnä.

Voiko oraakkelin suomentaa sanalla arvuuttaja? Olin aina kuvitellut että Delfoissa istuu ennustaja. Mutta tietenkään ennustaja ei esitä ennustustaan suoraviivaisesti, vaan kuulijalle jää tehtäväksi ymmärtäminen, arvoituksen ratkaisu. Nyt sitten nuo viimeisimmät asiat saavat miettimään, ainakin minut, oliko mahdollista että Troijan sota oikeasti käytiin. Tässä näytelmässä Thetis kertoo, että Epeirosin (Epiroksen) maan Khaoniaan tulee kuninkaaksi Helenos ja Helenoksen myötä Andromakhe ja hänen poikansa pääsevät takaisin palatsiin. Troija ei siis lopullisesti tuhoudu. Peleus ja Thetis puolestaan jatkavat yhteiseloaan ikuisesti.
 
Kaski kirjoittaa sitten missä kaikkialla Andromakhea on esitetty. Yksi näytelmän uusista kirjoittajista on ranskalainen Racine. Elokuvaohjaaja Jacques Rivette ohjasi vuonna 1969 Elokuvan nimeltä Hullu rakkaus (L’amour fou). Se on nähtävissä netissä ja siinä kerrotaan Andromakheen näytelmän ohjaamisesta. Hullu rakkaus on hyvin 60-lukulainen, mutta siinä on jotain tavattoman kaunista ja kiehtovaa. En ollut nähnyt leffaa aiemmin, vaikka todennäköisesti se on näytetty Tampereen Kinopalatsissa samoin kuin kaikki muutkin uuden aallon elokuva 1960-luvulla. En ollut vuonna 1969 Suomessa. Elokuva on nelituntinen ja pysyi mielestäni hyvin kasassa.

Esseensä alussa Liisa Kaski esittää runositaatin:
Ajattelen sinua, Andromakhe, joka putosit
   suuren puolisosi käsivarsilta ja päädyit
  pöyhkeän Pyrrhoksen orjakarjaksi − joka
  tyhjän haudan äärellä vavisten kyyhötät,
Hektorin leski − ja nyt, ah!  − Helenoksen vaimo!
Charles Baudelaire, Pahan kukat (Suom. Antti Nylén 2011, alkuteos Les Fleurs de Mal, 1861)