Amerikkalaisuus Teemalla

Tälle viikolle sattui Ylen Teeman elokuvafestarit. Muutama elokuva on vielä jäljellä. Elokuvien määrä on joka vuosi vähentynyt. Kaikkia en ehtinyt nähdä, muutamia kyllä. Olen nähnyt niin paljon elokuvia ja ollut niin monessa elokuvakerhossa, että mieleen tulee koko ajan muita leffoja, joita olen nähnyt. En usko että tämänkertaisessa elokuvakokoelmassa on huonoja leffoja. Niitä on vielä nähtävissä myös Ylen Areenassa.

On tärkeää että meillä on elokuvia Areenassa ja Teemalla, siis hyviä. Niiden kautta ihmiset oppivat suunnistamaan myös muissa asioissa vähän kulttuurien ja kieltenkin mukaan.  Toivottavasti EU tajuaa minkä takia Helsingin Sanomat teki valituksen Yleisradion tuotannosta. Meillä oli paljon elokuvakerhoja ennen. En tiedä miksi ne loppuivat. Syytä elokuvien näkemiseen suurilta kankailta on edelleen. Ei taida Helsingin Sanomillakaan olla omaa elokuvateatteria.

Huomioni kiinnitti Clint Eastwoodin nuoruuden näyttelijäntyö naistenmiehenä väärällä puolella rintamaa USA:n sisällissodassa, nimeltään Korpraali McB, vuodelta 1971. Olen nähnyt yhden kerran syvää etelää kuvaavan elokuvan vuosia sitten, sen Tuulen viemää. Siinä oli ehkä jotain kohdallaankin. Tässä 1960-luvusta kertovassa leffassa oli sen sijaan Hollywood päätynyt käyttämään leffakäsiksessä tai romaanissa olevia kliseitä, etelän (konfederaatio) ja pohjoisen (tasavaltalaisten) erosta.

Tämä käsitteli miehiä ja naisia ja orjia. Tässä sisällissota oli jo ratkennut, mutta ihmiset eivät vielä käsittäneet tilanteen muuttumista. Tässä elokuvassa näytetään, miten nuoria tyttöjä koulutetaan sisäoppilaitoksessa: kristinusko on nuorten tyttöjen kasvatuksen perusta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että uskonnon ja vallan kytkös tuottaa omituisia ihmisiä. Miehet ovat raakalaisia muutenkin, koska on sisällissota, tosin kääntymässä etelälle tappioksi. Se on selitettävä tytöille. Todellisuus astuu näyttämölle nuoren miehen hahmossa.

Yhdysvaltain sisällissota oli oikeasti joskus 1860-luvulla. Tässä on ihmisille tullut mieleen että sisällissodasta on 100 vuotta, siksi on tehtävä leffa niistä taisteluista. On käytetty suljettua paikkaa, tyttöjen sisäoppilaitosta.

Siis näin: pohjoisvaltiolainen sotilas on haavoittunut ja raahataan sinne kouluun. Sillä lailla käärme pääsi paratiisiin ja sen ajaminen takaisin niille Louisianan (?) soille oli sitten jo täysmittaisen kaksinaismoraalin oppitunti kaikenikäisille naisille siinä oppilaitoksessa. Paikalla oli yksi musta henkilö, naispalvelija. Muita mustia palvelijoita ei näkynyt. Sen kokoinen kartano ei kyllä selviäisi ilman aikamoista palveluskuntaa. Missä on ajateltu mustan palvelusväen olevan? Ja tekemässä mitä?

Sitten on tietenkin myös yksi toinen, jossa sisällissodan teemoja on häivytetty vielä perusteellisemmin, Buster Keatonin Kenraali, tosihyvä leffa. Ehkä Buster Keatonin leffoja on vielä Areenassa, niitä tuli Teemalla vähän aikaa sitten. Tässä elokuvafestarissa näytettiin muita 1900-luvun alkupuolen elokuvia.

Kenraali on oikein perusteellinen tragikomedia. Mutta sotaan viittaa oikeastaan vain sotilaspuku, eli on tiedettävä millaisia univormuja etelävaltioiset pitävät verrattuna pohjoisvaltioiden sotilaisiin. Keatonin pitää vetää päälleen veturissa olevat vaatteet koska hän kulkee ilmeisesti rintaman läpi. En ole amerikkalainen, joten en tiedä.

Jo Tuulen viemää sai tämmöisen eurooppalaisen ihmisen silmät rävähtämään auki, mutta siellä ääneen pääsi myös musta palvelija, joka asettui taustaksi valkoiselle plantaasikuningattarelle. Verrattuna tähän kaksoisvalotukseen McB  jäi vaisuksi. Mustalle naispalvelijalle ei annettu tarpeeksi ilmaa kasvaa roolihenkilöksi. Mitähän amerikkalaiset me-too -ihmiset ajattelisivat Clint Eastwoodista valkoisen miesvallan edustajana? Nyt ei ehtinyt kasvaa täysmittaista draamaa, kun naiset salavihkaisesti ja päättäväisesti päätyivät miehen suhteen lopulliseen ratkaisuun.

Pystyin kyllä mielestäni aika hyvin näkemään kaksoismoraalin ja sitä mukaa tulevat valheellisen elämän rakennuspuut, joita tarvitsivat ne, joita ehkä edelleen kutsutaan nimellä ”southern belle”. Louisianassa ainakin puhutaan ranskaa. Televisiossa näytettiin sellainen amerikkalainen sarja kuin ”True detective”, joka sijoittui juuri sinne. Tiedä sitten mihin McB sijoittuu, etelään kuitenkin. Kliseet ovat siitä jännittävä juttu, että ne yleensä aina perustuvat jollain lailla todellisuuteen.

Ihmiset istuvat etelävaltiolaiseen maisemaan antamalla siihen viitteen: magnoliat riiputtavat oksiaan.  Sellaista on ulko-oven toisella puolen. Sisäpuoli on tylsä, ilman minkäänlaista intohimoa rakentunut interiööri. Eniten mieleen tulee ehdottomasti joku hotelli tai matkustajakoti. En ole amerikkalaisessa koskaan ollut, mutta elokuvista saa käsityksen standardista.

Amerikkalaisen tragedian prototyypistä tulee mieleen kauhuleffa nimeltä Shine.  Kuva seinään ajaneesta elämäntavasta. Se on luonnottomuutta täynnä, kuvituksineen ne lapsikaksoset, jotka ovat mieltä vailla aivan yhtä lailla. Perheen äiti vain pelkää ja sitten sen päälle kiljuu. Muistin elokuvan ja ne kaksoset Teeman festareiden välillä nähtävistä videoista.

Paikkaa ei ole fyysisesti olemassa. Kun Kubrick teki Hohdon, kuvaan otettiin vain ulkopuolelta Mt. Hoodin rakennus, Timberline Lodge. Sisäkuvat eivät olleet sieltä. Todennäköisesti ne olivat Hollywoodin rakennelmia. Tässä tapauksessa ja muissakin: tuskin se päähenkilö olisi päässyt ison puurakennuksen ovesta sisälle niin helposti kuin tässä kävi. Mt. Hood on Kaskadi -vuoristossa ja tuliperäinen.  Sen juurella sijaitsee Portlandin suurkaupunki, joka tulee tuhoutumaan seuraavassa isommassa maanjäristyksessä. Niin kävi San Franciscolle. Olen myös kuullut että ei uusiakaan rakennuksia ole rakennettu ison maanjäristyksen kestäviksi.

Kun näin asiasta kertovan dokumenttielokuvan, ihmettelin miksi se kaupunki piti rakentaa tismalleen samaan paikkaan uudelleen. Mikä pakko siinä oli?


En ehtinyt katsoa kuin muutaman elokuvan. Näkemistäni paras oli tietysti ”Ilta Andren kanssa”, ohjaajana Ranskan Uuden aallon Louis Malle. En ollut nähnyt sitä kuin kerran aiemmin. Ei ollut myöskään huono USA:n nykytodellisuutta kuvaava ”Amerikkalainen utopia”, ohjaajana Spike Lee, musiikista vastaamassa David Byrne, josta en ollut ikinä ennen kuullutkaan.

Luin sittemmin että hän on ollut rock-yhtyeessä nimeltä Talking Heads, jota en ollut kuunnellut koskaan ennen. Ehkä en kuullut sitä nytkään. Musiikki ja tanssi ja liike toimivat pätevästi niin kuin esimerkiksi Broadwayllä.  Utopia on semmoinen demokratia, jolloin poliisitkaan eivät voisi enää ampua mustia ihmisiä noin vain. Voisivat pidättää, mutta eivät tappaa.

Suomalaiset kirjailijat ja yksi saamelainen lavalla

6.11. eli pyhäinmiesten päivä. Ihmettelin lapsena miksi vain miehet ovat pyhiä. Jos naisetkin olisivat pyhiä, ja lapset heidän mukanaan (vaikka on heillä isätkin) vaikka vain siksi että he elävät jonkinlaista viattomuuden aikaa, vaikka siihen voi sisältyä kaikenlaista julmuutta ihan sinällään. Lapsella ei ole moraalia. Sillä se taitaa olla vasta jonkinlaisen ihmisyhteisön tuote. Vai onko? Onko lapsi kiltti vain palkkion toivossa?

Joka tapauksessa Suomessa on nyt sitten alkanut talviaika ja sen myötä tuli monen päivän matalapaine, pilvet roikkuivat matalalla ja välillä satoivat. Nyt pilvet repeilevät ensimmäistä kertaa mutta tuulee. Kohta varmaan sataa lunta. On kylmä sisälläkin. 

Edellinen viikonloppu sujui Helsingissä kirjamessuilla. Mutta vain sinne matkustavat pääsivät vaeltamaan missä tahansa. Minä katselin Helsingin Sanomien videoita, kaikkia en ole katsonut mutta tarpeeksi. Kun olen muutaman kerran ollut siellä kirjamessuilla kävelemässä, niin en osannut olla kateellinen hesalaisille. Kirjoista tietää kuitenkin parhaiten niin, että lukee niitä. Minusta parhaiten niihin pääsee sisään esseiden kautta, kritiikkikin voi olla hyvä. Esseet ovat harvinainen kirjallisuuden laji. Mutta oli muutama esseistikin läsnä.

Kirjailijoista yritetään kovasti rakentaa sellaista kuvaa, että he olisivat jonkinlaisia brändejä, joita on kuultava aivan sen takia että kirjailija on poikkeava henkilö, koska ei ole osannut jättää kirjaimia ja kirjoittamistaan sikseen sen jälkeen kun oppi kirjoittamaan ja lukemaan. Kirjailijat ovat epätavallisia henkilöitä. Sen sijaan rikkaat kovasti maalatut ja laitetut menestyjät eivät ole yhtä kiinnostava ilmiö, koska he eivät oikeastaan osaa muuta kuin ottaa omakuvia sellaisen puhelimen perään laitettavan kepin avulla.

Olin kerran kävelemässä Helsingin rannalla ja näin edessä aivan ilmeisesti suhteellisen nuoren ihmisen, joka heilautteli hiuksiaan tuulessa ja puhui. Rupesin katsomaan ympärilleni, ketään ei näkynyt. Säikähdin että ehkä joudun kohtaamaan jonkun mielenhäiriöön joutuneen ihmisen ja minun olisi osattava tehdä jotain. Sitten huomasin kepin ja puhelimen. Olen onneksi suhteellisen kuuro, joten en tiedä mitä tämä videobloggari  sanoi. Oli kyllä kirkas syyspäivä aivan niin kuin nytkin täällä pohjoisempana. Varsinkin nuoret ihmiset mielellään ottavat itsestään niitä eläviä kuvia, meikkaavat itsensä sellaiseksi kuin toivoisivat olevansa. Se ei edellytä erityisiä henkisiä kykyjä, ei tarvitse olla esimerkiksi näyttelijä.

En aio kysyä mitä niille koulussa nykyään oikein opetetaan. Mutta he tulivat mieleen, nämä videobloggarit, kun mietin kirjailijoita ja heidän haastattelijoitaan. Tulin ohjelmaa katsoessani siihen tulokseen että kyseessä oli aivan ilmeisesti kirjojen mainostus. Minusta mainonta on kirjojen suhteen hyvä koska kirjakritiikit ovat jatkuvasti vähentyneet. Oikeastaan kirjoista on aika vaikea saada tietoa enää, ennen oli paljon enemmän lehtiä ja niissä saattoi syntyä keskusteluakin kritiikeistä.

Tämä on tietysti jo vanha aihe ja liittyy esimerkiksi maakunnallisten lehtien kuolemaan.  Niistä monet olivat eri poliittisten puolueiden lehtiä ja silloin näkökulmat olivat erilaisia. Tosin kulttuurisivut olivat niitä, joita lukemalla saattoi päästä eroon poliittisesta puheesta. Poikkeuksiakin tietysti oli. Lehtien kuolemaa ennusti se, kun kulttuurin saamaa palstamäärää laskettiin alas.

Se tarkoitti lehdistön sivistystehtävän vähenemistä. Ja kun lehti asetti merkkimäärät tiukoiksi, kukaan ei pystynyt sanomaan oleellisia asioita esimerkiksi kirjoista. Esseet harvinaistuivat.

Olen ollut kaikenlaisten muiden töiden lisäksi senttari. Kuulun arvostelijoiden liittoon (SARV), joka puhuu kritiikeistä, ei senttauksista. Senttarit olivat köyhiä kirjoittajia, jotka rakastivat kirjallisuutta ja muita taiteita ja tahtoivat kaikkien rakastavan niitä. Monella senttarilla oli ihmisten onnellistuttamistehtävä, ajoittain onnistunutkin. Piti osata kirjoittaa, mutta palstan sentit oli tiedettävä eikä myöhemmin merkkien tullessa tietokoneiden aikaan merkkimäärää ei saanut saanut ylittää.  Kun lehdet kuolivat yksi toisensa jälkeen, senttareiden työpaikat vähenivät ja sitten taisivat jo kadota.

Vietin siis pari päivää katsoen nk. striimejä, hyvin yksinkertaisesta tapahtumasta eli kirjailijan haastattelusta. Englanninkielisestä stream-sanasta (suom. virta) väännettiin suomalainen sana, joka tarkoittaa että digitaalisella videokameralla saadaan katselijoiden tietokoneisiin asti se keskustelu, jota käytiin Helsingin Messukeskuksessa.  Minusta fyysinen tila, siis Messukeskus oli hankala. Silloin kun olin siellä in corpore (lat.), jouduin kulkemaan osan ajasta kepin kanssa ja ihmisiä oli vaikea väistellä kun ne menivät puolijuoksua standiltä toiselle. Standi on koroke, joissa haastattelut tapahtuivat. En tiedä miksi nuo nimet ovat englantia.

En ole lukenut haastateltavien kirjoja, lukuunottamatta yhtä, jonka on suomentanut Kersti Juva. Häneltä ilmestyi kirja Tolkienin suomentamisesta (Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta, SKS 2021). Mutta en ole lukenut sitä suomennoksena vaan alkuperäisenä. Olen joutunut nuorempien sukupolvien inttämisen kohteeksi kun en ole ymmärtänyt mistä henkilöistä on kyse. Sen kyllä tiesin että kun Juva puhui haltijoista niin hän kirjoitti haltia. Minulle on sama mikä kirjoitusmuoto on, käsittääkseni on kyse Rivendellin asukkaista (englanniksi elf, monikko elves). En ole tehnyt vielä päätöstä Tolkien-suomennoksen lukemisesta, koska lukemattomia kirjoja on niin iso pino. Ehkä Juvan kirja kuuluu tietokirjallisuuden heimoon? Joka tapauksessa Juva on hauska ja terävä ihminen ainakin tämän haastattelun perusteella.

Muuta tietokirjallisuutta (jonka määritelmää on ehkä avarrettava vähitellen!) ovat kirjoittaneet Hanna-Reetta Schreck (Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia), Johanna Venhon Tove Jansson-opus nimeltä Syyskirja ja luonnon tulevaisuudesta kirjoittaneet Piia Elonen, Juha Kauppinen (jonka isä on blogiystäväni) ja Laura Ertimo. Esseitä ovat kirjoittaneet Suvi Auvinen, Olli Löytty ja Sylvia Hosseini. Näitä on sen verran paljon, että on otettava selvää onko tietokirjallisuus ehkä muuttunut akateemisesti kuivasta tutkielmakirjallisuudesta kaunokirjallisen esseen suuntaan, jossa kirjailijan minä saa olla läsnä.

Ei noista brändättyjä ihmisiä löydy mitenkään. Sitten omalakiseen tietokirjallisuuteen kuuluu myös Katja Ketun Ismo Alanko-elämänkerta. Ei Alankokaan mikään brändi ole vaan aivan oikea rokkari. Haastattelija löysi myös Jari Tervon, joka kirjoitti Mikael Agricola-elämänkerran nimellä ”Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa”.  Kirjailija oli löytänyt tuon tiedon pääskyistä. Ehkä se on ollut jossain SKS:n arkistossa.

Tässä eivät ole kaikki haastattelut. Niitä on katsottavissa Hesarin digipuolella, jos on lehden tilaaja. Luulen että tahdon ensimmäiseksi lukea Utsjoen saamelaisen Niillas Holmbergin romaanin ”Halla Helle”. Pidin runoilija Holmbergin teksteistä paljon, hänen musiikkiaan en ole tietääkseni vielä kuullut, mutta tiedän että hän on saamelais-aktivisti ja varmaan puuhaamassa totuuskomissiossa Suomen kolonialismia vastaan. Haastattelija Suvi Ahola lupasi tutkia saamelaisten kolonialisointia ja Niillas Holmberg taas jotain muuta. Hän tuskin perääntyy aktivismistaan. Vaikutti siltä että haastattelija ja upiuusi prosaisti olivat sopineet loppulauseesta, kummankin osapuolen, suomalaisen ja saamelaisen, etukäteen. Se tuli luontevasti ilman mitään erityistä brändäystä.


Ennen lukemisia ja kirjastovirkailijoiden hätyyttämistä on kyllä katsottava Ylen Areenasta dokumentti, joka kertoo nuorten saamelaisten kamppailusta oikeuksiensa puolesta: ”Eatnameamet - Hiljainen taistelumme”. Se kannattaa kaikkien ihmisten katsoa, koska saamelaiset taitavat olla Euroopan ainut jäljellä oleva alkuperäiskansa. Heillä ei ole täällä Euroopan pohjoisosassa, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän valtioissa vähemmistöasemaa, joka heillä YK:n mukaan pitäisi olla. Totuuskomissioita ilmeisesti puuhataan myös Ruotsissa. Norjan tilanteesta en tiedä.

Katson usein saamenkieliset uutiset, Oddasat, uutisia saamenmaasta, mutta eivät taida päästä Venäjän puolelle raportoimaan. En ole tuosta kuitenkaan aivan varma. Ei kai koko Kuolan niemimaa ole sotilasaluetta? Vai onko? Entä entinen Petsamon alue, tulivatko kaikki koltat sieltä Suomen puolelle vai onko heitä vielä siellä?