Amerikkalaisuus Teemalla

Tälle viikolle sattui Ylen Teeman elokuvafestarit. Muutama elokuva on vielä jäljellä. Elokuvien määrä on joka vuosi vähentynyt. Kaikkia en ehtinyt nähdä, muutamia kyllä. Olen nähnyt niin paljon elokuvia ja ollut niin monessa elokuvakerhossa, että mieleen tulee koko ajan muita leffoja, joita olen nähnyt. En usko että tämänkertaisessa elokuvakokoelmassa on huonoja leffoja. Niitä on vielä nähtävissä myös Ylen Areenassa.

On tärkeää että meillä on elokuvia Areenassa ja Teemalla, siis hyviä. Niiden kautta ihmiset oppivat suunnistamaan myös muissa asioissa vähän kulttuurien ja kieltenkin mukaan.  Toivottavasti EU tajuaa minkä takia Helsingin Sanomat teki valituksen Yleisradion tuotannosta. Meillä oli paljon elokuvakerhoja ennen. En tiedä miksi ne loppuivat. Syytä elokuvien näkemiseen suurilta kankailta on edelleen. Ei taida Helsingin Sanomillakaan olla omaa elokuvateatteria.

Huomioni kiinnitti Clint Eastwoodin nuoruuden näyttelijäntyö naistenmiehenä väärällä puolella rintamaa USA:n sisällissodassa, nimeltään Korpraali McB, vuodelta 1971. Olen nähnyt yhden kerran syvää etelää kuvaavan elokuvan vuosia sitten, sen Tuulen viemää. Siinä oli ehkä jotain kohdallaankin. Tässä 1960-luvusta kertovassa leffassa oli sen sijaan Hollywood päätynyt käyttämään leffakäsiksessä tai romaanissa olevia kliseitä, etelän (konfederaatio) ja pohjoisen (tasavaltalaisten) erosta.

Tämä käsitteli miehiä ja naisia ja orjia. Tässä sisällissota oli jo ratkennut, mutta ihmiset eivät vielä käsittäneet tilanteen muuttumista. Tässä elokuvassa näytetään, miten nuoria tyttöjä koulutetaan sisäoppilaitoksessa: kristinusko on nuorten tyttöjen kasvatuksen perusta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että uskonnon ja vallan kytkös tuottaa omituisia ihmisiä. Miehet ovat raakalaisia muutenkin, koska on sisällissota, tosin kääntymässä etelälle tappioksi. Se on selitettävä tytöille. Todellisuus astuu näyttämölle nuoren miehen hahmossa.

Yhdysvaltain sisällissota oli oikeasti joskus 1860-luvulla. Tässä on ihmisille tullut mieleen että sisällissodasta on 100 vuotta, siksi on tehtävä leffa niistä taisteluista. On käytetty suljettua paikkaa, tyttöjen sisäoppilaitosta.

Siis näin: pohjoisvaltiolainen sotilas on haavoittunut ja raahataan sinne kouluun. Sillä lailla käärme pääsi paratiisiin ja sen ajaminen takaisin niille Louisianan (?) soille oli sitten jo täysmittaisen kaksinaismoraalin oppitunti kaikenikäisille naisille siinä oppilaitoksessa. Paikalla oli yksi musta henkilö, naispalvelija. Muita mustia palvelijoita ei näkynyt. Sen kokoinen kartano ei kyllä selviäisi ilman aikamoista palveluskuntaa. Missä on ajateltu mustan palvelusväen olevan? Ja tekemässä mitä?

Sitten on tietenkin myös yksi toinen, jossa sisällissodan teemoja on häivytetty vielä perusteellisemmin, Buster Keatonin Kenraali, tosihyvä leffa. Ehkä Buster Keatonin leffoja on vielä Areenassa, niitä tuli Teemalla vähän aikaa sitten. Tässä elokuvafestarissa näytettiin muita 1900-luvun alkupuolen elokuvia.

Kenraali on oikein perusteellinen tragikomedia. Mutta sotaan viittaa oikeastaan vain sotilaspuku, eli on tiedettävä millaisia univormuja etelävaltioiset pitävät verrattuna pohjoisvaltioiden sotilaisiin. Keatonin pitää vetää päälleen veturissa olevat vaatteet koska hän kulkee ilmeisesti rintaman läpi. En ole amerikkalainen, joten en tiedä.

Jo Tuulen viemää sai tämmöisen eurooppalaisen ihmisen silmät rävähtämään auki, mutta siellä ääneen pääsi myös musta palvelija, joka asettui taustaksi valkoiselle plantaasikuningattarelle. Verrattuna tähän kaksoisvalotukseen McB  jäi vaisuksi. Mustalle naispalvelijalle ei annettu tarpeeksi ilmaa kasvaa roolihenkilöksi. Mitähän amerikkalaiset me-too -ihmiset ajattelisivat Clint Eastwoodista valkoisen miesvallan edustajana? Nyt ei ehtinyt kasvaa täysmittaista draamaa, kun naiset salavihkaisesti ja päättäväisesti päätyivät miehen suhteen lopulliseen ratkaisuun.

Pystyin kyllä mielestäni aika hyvin näkemään kaksoismoraalin ja sitä mukaa tulevat valheellisen elämän rakennuspuut, joita tarvitsivat ne, joita ehkä edelleen kutsutaan nimellä ”southern belle”. Louisianassa ainakin puhutaan ranskaa. Televisiossa näytettiin sellainen amerikkalainen sarja kuin ”True detective”, joka sijoittui juuri sinne. Tiedä sitten mihin McB sijoittuu, etelään kuitenkin. Kliseet ovat siitä jännittävä juttu, että ne yleensä aina perustuvat jollain lailla todellisuuteen.

Ihmiset istuvat etelävaltiolaiseen maisemaan antamalla siihen viitteen: magnoliat riiputtavat oksiaan.  Sellaista on ulko-oven toisella puolen. Sisäpuoli on tylsä, ilman minkäänlaista intohimoa rakentunut interiööri. Eniten mieleen tulee ehdottomasti joku hotelli tai matkustajakoti. En ole amerikkalaisessa koskaan ollut, mutta elokuvista saa käsityksen standardista.

Amerikkalaisen tragedian prototyypistä tulee mieleen kauhuleffa nimeltä Shine.  Kuva seinään ajaneesta elämäntavasta. Se on luonnottomuutta täynnä, kuvituksineen ne lapsikaksoset, jotka ovat mieltä vailla aivan yhtä lailla. Perheen äiti vain pelkää ja sitten sen päälle kiljuu. Muistin elokuvan ja ne kaksoset Teeman festareiden välillä nähtävistä videoista.

Paikkaa ei ole fyysisesti olemassa. Kun Kubrick teki Hohdon, kuvaan otettiin vain ulkopuolelta Mt. Hoodin rakennus, Timberline Lodge. Sisäkuvat eivät olleet sieltä. Todennäköisesti ne olivat Hollywoodin rakennelmia. Tässä tapauksessa ja muissakin: tuskin se päähenkilö olisi päässyt ison puurakennuksen ovesta sisälle niin helposti kuin tässä kävi. Mt. Hood on Kaskadi -vuoristossa ja tuliperäinen.  Sen juurella sijaitsee Portlandin suurkaupunki, joka tulee tuhoutumaan seuraavassa isommassa maanjäristyksessä. Niin kävi San Franciscolle. Olen myös kuullut että ei uusiakaan rakennuksia ole rakennettu ison maanjäristyksen kestäviksi.

Kun näin asiasta kertovan dokumenttielokuvan, ihmettelin miksi se kaupunki piti rakentaa tismalleen samaan paikkaan uudelleen. Mikä pakko siinä oli?


En ehtinyt katsoa kuin muutaman elokuvan. Näkemistäni paras oli tietysti ”Ilta Andren kanssa”, ohjaajana Ranskan Uuden aallon Louis Malle. En ollut nähnyt sitä kuin kerran aiemmin. Ei ollut myöskään huono USA:n nykytodellisuutta kuvaava ”Amerikkalainen utopia”, ohjaajana Spike Lee, musiikista vastaamassa David Byrne, josta en ollut ikinä ennen kuullutkaan.

Luin sittemmin että hän on ollut rock-yhtyeessä nimeltä Talking Heads, jota en ollut kuunnellut koskaan ennen. Ehkä en kuullut sitä nytkään. Musiikki ja tanssi ja liike toimivat pätevästi niin kuin esimerkiksi Broadwayllä.  Utopia on semmoinen demokratia, jolloin poliisitkaan eivät voisi enää ampua mustia ihmisiä noin vain. Voisivat pidättää, mutta eivät tappaa.

Talvilapset II

Oheisvahinkoja on tapahtunut vuosia jo pelkästään amerikkalaisten joukkojen rymistellessä jossain päin maailmaa. Maailman lapset ovat kärsineet. Tämä viimeisin Yhdysvaltain presidentti ei ehkä oikein ole ymmärtänyt missä työpaikassa on. Tämä ei ole pelkästään minun huomioni. Hän tuntuu flirttailevan sotaretoriikalla. Sitten hän joutuu perumaan lupauksensa vetää amerikkalaisjoukot pois.

Hän kyllä näkee pahoja ihmisiä kaikkialla. Esimerkiksi Meksikosta tulevat ovat raiskaajia ja huumekauppiaita.  Sitten aikuisten huonoista ja rikollisista tavoista poisoppimiseksi (?) lapset piti erottaa vanhemmistaan ja panna telttaleireihin. Kukaan ei enää tiedä missä lapset ovat. On talvi. Heitä on kuollut maahanmuuttoviranomaisten kynsissä.

Sodat syttyvät. Aikuiset ihmiset eivät näe politiikan ja siihen kietoutuvan sotilasvallan ja rahan merkitystä sotiin. Jos he tajuaisivat, he tekisivät monta asiaa eri tavalla.

Ajattelin tietysti myös niitä suomalaislapsia Isis-järjestön pakolaisleirillä. Siellä on viime päivinä kuollut yli 500 ihmistä. Yli 300 heistä oli lapsia. Al Hol-leirillä on talvi. Se voi olla vähän lämpimämpi kuin meillä mutta ei paljon, se on myös telttaleiri. En tiedä onko siellä satanut, tämän pitäisi olla sadeaikaa Välimeren etelärannalla, mutta ilmastonmuutos on jo kauan sotkenut sadekausia. Joskus niitä ei tule.

Saavatko lapset puhdasta vettä juodakseen? Leirillä ovat myös lasten äidit. Mutta joidenkin suomalaisten mielestä ne kymmenkunta suomalaisäitiä ja kolmisenkymmentä lasta ovat turvallisuusuhka. 

Ymmärrän kyllä että ihmiset osaavat rakentaa viholliskuvia. Ihminen on ollut jo kauan siinä oikein taitava. Isisläisyys on paha juttu, koska siinä ei ole taustalla edes mitään valtiota. Sen kalifaatin perustaminen ei onnistunut. Aseita ei ollut ehkä tarpeeksi. Sitä paitsi maata on aika helppo vallata, mutta sen pitäminen on eri asia.

En tiedä islamilaisuudesta muuta kuin sen oikeastaan, että se on viimeisin syntyneistä monoteistisista uskonnoista juutalaisuuden ja kristinuskon jälkeen. Sellaista olen lukenut että Koraanissa puhuttaisiin pyhästä sodasta − samalla tavalla kuin kristityt puhuivat ristiretkien aikaan pyhän maan valtaamisesta.  Jotkut muslimit kuitenkin puhuvat pyhästä sodasta ihmisen henkilökohtaisena pyrkimyksenä tulla paremmaksi ihmiseksi. Mutta sitten on ihmisiä, joiden mielestä sota on vain vihollisten tappamista.

Monesta syystä monoteismi on väärillä jäljillä. Yksi syy on tietenkin patriarkaatti. Naiset ja lapset jäävät jalkoihin. Koulun historian tunnilla piti kerran miettiä sotien syitä. Yksi oli saalis jota saataisiin palkaksi sodasta. Samasta kertoo Bertolt Brechtin näytelmä Äiti Peloton (Mutter Courage). Äiti kulki vankkureineen ja lapsineen taistelukentältä toiselle ja myi tavaraa. Lapsille kävi aika huonosti. Mutta äiti pärjäsi hyvin.

Jotkut äideistä saavat hyviä tuloja. Ehkä he ostavat uudet vankkurit, tekevät sitten uusia lapsia jotka taas häviävät. Näitä 30-vuotisia sotia on Euroopassa ollut.

Verrattuna entisiin aikoihin jolloin ritari otti yhteen toisen kanssa, pommitukset, tykistö ja kaikki se tuottavat ne rauniot, joiden alle lapset jäävät. Naiset sitten joutuivat orjiksi tai jäivät lasten kanssa raunioihin.

Oli sitten ajatus sotaan ryhtymisestä mikä tahansa, se ei ole rakentava. Sodalla ei rakenneta maita saati luoda ystävällisiä naapuruussuhteita. Sodilla ei pidetä kunnossa koteja, ei pystytä huolehtimaan lasten hyvinvoinnista ja ennen kaikkea koulutuksesta. Sitä paitsi kaikkiin maailman kouluihin pitäisi saada rauhankasvatus pakolliseksi aineeksi.

Kyllä kai Lähi-Itään on jo saatu aivan tarpeeksi aikaan raunioita. Ne ennen kukoistavat kaupungit, kauppapaikat, keitaat − kaikki se mikä sai ihmiset ilahtumaan ja kasvamaan ihmisenä, kaikki on pyyhitty pois. On jo aivan tarpeeksi kylvetty pommeja ja tapettu lapsia. Ihmisten pitäisi taas aloittaa alusta. Eväät ovat heikot.  Ne lapset jotka jäivät henkiin, pääsevätkö he kouluun? Tytötkin?

Sodille eivät koskaan ole naiset ja lapset voineet mitään. Heikommat jäävät jalkoihin. Juuri äskettäin luin  kirjan Auschwitzista, yhden niistä monista. Yksi uhreista, Primo Levi, kemisti ja kirjailija, jäi henkiin tuhoamisleiristä ja joutui pitkälle matkalle kotiin. Kirjan nimi on ”Aselepo”. En ole varma miksi se oli kirjan nimi. Joutuivatko hänen piinaajansa Nürnbergin tuomioistuimeen? Saatiinko heidät kiinni?

Levi oli yliopistossa opiskellut kemisti. Hänen piti yrittää tarttua elämään kiinni uudestaan. Italialaisilla oli oman sotansa jälkeen edessään aselepoja ja neuvotteluja. Mussolini kyllä ammuttiin, mutta miten mahtoi käydä kollaboraattoreiden?  Kyliä myöten maa oli jakaantunut. Ja miten olivat jaksaneet partisaanien perheet kun miehet olivat vuorilla taistelemassa? Talvilapsiakin varmaan oli.

Talvilapset tulivat nyt mieleen kun Syyriassa ei edes yritetä aloittaa rauhaa.  Yhdistyneiden kansakuntien pitäisi kyetä järjestämään kansainvälinen sotatuomioistuin, nopeasti. Käsittääkseni ehdotuksia on jo käsiteltävänä.

Mutta sen uutisen jälkeen Irakissa leimahti ja Iran uhittelee maailman suurimmalle asemahdille USA:lle, niin nämä diktaattoreiksi ja ilmeisen  kuolemattomiksi itsensä ajattelevat vanhat miehet ovat aloittaneet  uhkailunsa uudestaan. Yksi Iranissa ja toinen Amerikassa, kolmas Syyriassa. Samanlaista uhoa, ei mitään järkeä.

Miksi vanhat miehet haluavat valtaa? He tajuavat jo, etteivät elä enää kovin kauan. Heidän pitää saada vielä tuntea olevansa elossa. Voisivatko ne kääntää silmänsä ehkä kirjahyllyyn ja istua alas ja lukea? Sitten istua hiljaa paikallaan ja miettiä lukemaansa. Eikö?  No,  entäs jos viettäisivät rauhallisen koti-illan perheensä kanssa? Äiti ja lapset menivät kylpylään, kun se on jo avattu.

Mutta vanhat miehet istuvat bunkkereissaan. Istuvat edelleen ja johtavat vaikka nuoret miehet, ne sotilaat, on jo tapettu.

Miksi valtiot ajautuvat itsetuhoisiin tilanteisiin?  Vanhuus ei tietenkään tarkoita viisautta. Mutta miksi sitten ihmiset uskovat näiden sodanhimoisten vanhojen miesten kykyyn johtaa sitä valtiota? Aivan niin kuin kerta kerran jälkeen vanhat miehet onnistuisivat tekemään jonkinlaisen silmänkääntötempun. Sitä paitsi epädemokraattisissa maissa ei ole vapaita vaaleja.

Katsoin lasta pihalla. Pieni poika oli polvillaan lumessa pihalla ja rakensi lumesta jotain. Hymyili minulle kun menin ohi. Pojan iho oli tumma, ei näyttänyt syyrialaiselta. Kyllä hän oli jostain Saharan eteläpuolelta. Poika näytti kuin ei ole koskaan nähnyt lunta ennen. Ehkä hän on juuri tullut tänne, pakolainen.

Suomessa on sanonta ”Se juna meni jo!” jota käytetään tilanteissa kun kaivataan takaisin johonkin mikä oli ennen ja tiedetään että se on mennyttä.

Ajattelin siis junaa.  Junan veturinkuljettaja ei tietentahtoen aja rotkoon tai päin vuorenseinämää. Veturinkuljettaja on veturissaan siksi, että hän tahtoo pitää henkikultansa ja saada palkkaa, jos pientäkin, siitä että kuljettaa matkustajat määränpäähänsä. Ja on jos mahdollista myös ajoissa. Aikakysymys on vähemmän tärkeä kuin turvallisuus jos ollaan vuoristossa.

Lännenleffassa voi olla kohtaus, jossa takana olevasta vaunusta saapuu tyyppi pyssyn kanssan ja uhkaa tappaa veturinkuljettajan ellei pysähdytä ja juuri tuon tai tämän kaktuksen kohdalla. Kyllä tuommoisen veturi-vertauskuvan soisi jäävät fiktion puolelle. Ei kai Lähi-Idässäkään ole ihan niin hulluja ihmisiä että he haluavat junan päätyvän rotkoon?


Buster Keatonin leffassa Kenraali  ajettiin myös junalla, mutta silloin oli Yhdysvaltain sisällissota. Se maa ei ole vieläkään rämpinyt ylös sieltä rotkosta. Elokuvahistorioitsijoiden mukaan sen junan pudottaminen alas jokeen on ollut studion kallein temppu ikinä.

Mutta junaesimerkki on vain yksi pitkässä pohdinnassa, joka liittyy minän ja toisten ihmisten asemaan. Sattumalta luen nyt Lena Anderssonin kirjaa nimeltä ”Enpä usko - ajatuksia ja kannanottoja”. Andersson on riikinruotsalainen kirjailija ja  Dagens Nyheterin kolumnisti. Hänkin käyttää esimerkkinään junaa. Nyt kuitenkin konduktööriä, joka kuuluttaa saapumisesta Tukholmaan että ”Saavumme Göteborgiin.”. Hän ei halunnut Tukholmaan ja tuli kertoneeksi sen.

Konduktöörin mielestä saapuminen ei voi tarkoittaa muuta kuin kotia, vaikka onkin työkseen saapumassa milloin minnekin. Tavallinen lapsus. Göteborgin kaupunki on ollut vuosia otsikoissa rauhattomuuksien vuoksi.  Göteborg on etelässä ja iso kaupunki. Siellä on kaupunginosia, joista kerrotaan ettei poliisi enää uskalla mennä sinne.

Muistan Tukholman kesistä  1960-luvulla Dagens Nyheterin otsikot, joissa kerrottiin että suomalaisraggarit ja assyrialaiset tappelevat. Se metroasema on hyvin voinut olla Tensta.  En ollut ennen  edes kuullut raggari-sanaa, enkä ollut tiennyt että suomalaisnuoret ovat tappelemassa aseinaan polkypyörän ketjut, enkä ollut tiennyt että nykyaikanakin on vielä assyrialaisia. Ei se muuten ollut Tensta vaan Skärholmen.

Uutiset aiheuttivat päivittelyä Södersjukhusetin taukohuoneessa, yritin pysytellä keskustelusta erossa koska olin suomalainen. Suomalaiskaverini valmistautuivat menemään illalla tansseihin Bal-Palaisiin. Löysin joskus vähän aikaa sitten vanhasta kirjeestä Bal-Palaisin kuitin. Summa oli nuhrautunut pois. Vuosi taisi olla 1966. Ehkä se oli vaatesäilön kuitti. Sen kuitin toisella puolen oli ystävän viesti: “Muistatko?”.


Mutta Syyrian Assad, oli hän nyt sitten presidentti tai kuningas, on kuitenkin ollut ehkä subjektiivisen harhan vallassa, että valta on hyvä ja sen takia hän saa sitä käyttää. Kaikki eivät olleet sitä mieltä, että hänen valtansa oli hyvä.  Kenen valta sitten voisi olla hyvä?

Maa on sitten nyt raunioina. Pienten lasten äitejä kulkee vieläkin raunioissa etsimässä talvilapsiaan. Assad ei ole assyrialainen vaan alaviitti.