On vaikea kuvata eilen kokemaani elokuvailtapäivää, tässä aivan vain kotona. Oikeastaan kun mietin sitä, aivan ensimmäiseksi mieleeni tulee Buñuelin ”Porvariston hillitty charmi”. Elokuvassa puhuttiin ilmeisesti Argentiinan espanjaa. Oli viitteitä sotilasjuntasta, vaikka elokuva oli valmistunut tänä vuonna. Se on ohjaajansa Andreas Fontanan ensimmäinen elokuva: Azor, fiktiivinen tietenkin. Uusin elokuvakerhoni on nimeltään Mubi.
Olen vuosikymmenien mittaan ollut jäsen elokuvakerhoissa ja vetänyt elokuvakerhoja. Elokuvakerhoni eivät olleet mitä tahansa kerhoja, vaan niihin pääsivät osallistumaan ihmiset kaukana kaupungeista. Niistä on pitkä aika, koska viimeistään 1980-luvulla maaseutu alkoi olla niin tyhjentynyt, että hyvien elokuvien katsojia ei enää löytynyt.
Nyt Mubi pitää ohjelmistossaan eurooppalaisia uuden aallon leffoja. Niitä on kiva katsoa koska hurahdin filmihulluksi 1960-luvulla. Löysin tämän sveitsiläis-argentiinalaisen elokuvan Berliinin elokuvajuhlien elokuvien joukosta. Englanninkielinen tekstitys tulee tarpeeseen. Kieliä on muitakin, mutta suomi ei ole joukossa.
En ole ennen nähnyt Azorin ihmisluokkaa edes elokuvissa. Se on pienempi ja ohuempi kuin mitä se oli Buñuelin aikoina, tunnistettavampi. Mutta ennen kaikkea sillä on valtava vaikutus koko maailmaan, koska se päättää maailmantaloudesta nyt. Yksityisen sveitsiläispankin edustajan on käännettävä katseensa pois, kun nuorisoa pidätetään. On oltava vaiti.
Ohut miljardöörikerho ei voi mitään aseille ja armeijoille. Päinvastoin, brutaali todellisuus saattaa lopettaa pikku pankkiirinkin investoinnit kokonaan. Kokouksissa ovat läsnä niin kirkon kuin armeijankin edustajat. Yksi pankkiirin ystävistä on jo kadonnut. Tämä ei ole trilleri. Mutta elokuvan viesti on sekin, että ilmastonmuutos ei ole ensimmäisenä listalla kyse maailmantaloudessa. Sveitsiläispankin investoija tekee työtä jonka osaa.
Tajusin että Azor antaa kuvan siitä, mitä tarkoittaa ”collateral damage”, kun lennokkipommi osuu syntymäpäiviä tai häitä viettävään kohteeseen esimerkiksi Afganistanissa. Sodat ja kaupankäynti ovat vain saman asian eri puolia. Aseisiin nimittäin tarvitaan paljon rahaa eikä sitä tule ilman valtaa.
Pankkiiri on matkalla vaimonsa kanssa. Vaimolla tuntuu olevan rooli illallispöydässä, mutta kun päätetään investoinneista ja niiden rahoituksista, naisen on mentävä hotelliin siksi aikaa.
Yksi toistuva elävä asia on vähän väliä: hevoset. En tiedä raviurheilusta yhtään mitään mutta osasin sanoa sen että elokuvassa näytetyt hevoset, joita miehet taputtivat ja joilla naiset pääsivät ratsastamaan kartanossa vietetyn viikonlopun aikana, ovat todennäköisesti lämminverisiä ja jokainen niistä maksaa paljon. Hevoset ovat yksi investointikohde. Niillä luodaan raamit miesten väliselle kaupankäynnille.
Kun kävin kesällä pitkällä junamatkalla, vaihdoin junaa lapsuusperheeni kaupungissa, jossa aloitin kouluni. Se on risteysasema kaikkiin ilmansuuntiin, Seinäjoki. Piti odottaa pohjoisen junaa.
Menin kävelemään pitkin radanvartta. Vähän matkan päässä asemalta on rautatien alikulkutunneli. Se on ollut siinä myös 1950-luvun alkuvuosina. Meillä Vaasantalon lapsilla (meitä oli paljon) oli tapa juosta alikulkutietä pitkin raviradalle. Siinä oli aita, mutta löydettiin aina lauta-aidasta oksanreikiä, joista nähtiin. Ne olivat suomenhevosia.
En mennyt raviradalle (ehkä se ei siellä olekaan), lähdin kiertämään kohti kaupungin keskustaa. Olen kulkenut siitä kymmeniä ja satoja kertoja lapsena. Nyt ei ollut jäljellä enää maamerkkejä, ei yhtään ainutta. Kaikki vanhat talot oli revitty. Jostain syystä katu − silloinen tie − oli edelleen paikallaan.
Tilalla oli vieri vieressä kuin legopalikoita suhteellisen korkeita betonitaloja, joita ei erottanut toisistaan. En nähnyt missään puita. Ennen pienet pihat notkuivat kypsiä omenoita. Käytiin kerjäämässä omenoita. Kurakauppala oli kaunis ja viihtyisä paikka, lapset saapastelivat ja upposivat välillä mutaan.
Eipä siinä sitten ole enää mitään nostalgista. Ei ole mitään syytä mennä takaisin. Silti ihmettelen mikä on tuonkaltaisen tuhovimman syy. Se oli mukava paikka pysähtyä vaikka olisi ollut matka minne. Ei enää.
Nyt on itsenäisyyspäivän aatto. Luulen että tämä suhteellisen pitkä tauko lopettaa typertyneen tuijotukseni tuohon kansakunnan parhaimmiston esiinmarssiin Linnan juhlissa. Sillä tavalla on ilmeisesti säädyllistä ja kohtuullista ja yhteiskunnallisesti suotavaa kunnioittaa kansakunnan itsenäisyyttä.
Olen ollut tyrmistynyt television antamasta kuvasta, mutta sitten olen ajatellut että ehkä kyse on leivän sijasta sirkushuvista kansalle. Mitenkähän sen leivän kanssa mahtaa olla.
Muistan kyllä oikein hyvin jonkun koulun kevätjuhlan, mutta vuotta en muista, en edes paikkakuntaa. Olin kyllä lapsi silloin vielä. Kevätjuhlassa oli tyttöjä joilla oli taftihameita ja sifonkiliinoja. Minusta aikuisilla naisilla on tuntunut olevan jotain sellaista päällään tuolla linnan juhlissa.
En ole katsonut ”Tuntematonta sotilasta” itsenäisyyspäivinä. Kun se Väinö Linnan kirja ilmestyi, isä otti minut puhutteluun. Oli sitä mieltä että en lukisi kirjaa aivan vielä. Kysyin että miksi. Se sanoi että ensin mennään katsomaan yksi elokuva. Leffa oli Hemingwayn kirjasta tehty elokuva nimeltä ”Kenelle kellot soivat”. Elokuvassa oli taistelukohtaus ja isä pani käden silmilleni. Kuiskasin sille että ”Älä!”. Isään oli yhtäkkiä iskenyt epäilys siitä että jos vaikka kertomukset tekevät pahaa.
On eletty sellaista aikaa, että kirjastotäti ei ole vielä päästänyt minua aikuisten hyllyille. Pyysin isältä että ostaisi kirjakaupasta Hemingwayn romaanin. Taisi se ilmestyä aika pian hyllylle. Ehkä seuraavana vuonna. Minulla oli alkanut oppikoulussa ruotsin kielen opetus. Seuraavana vuonna olisi saksa. Arvelin että aika pian pääsisin lukemaan kirjoja niiden alkuperäisillä kielillä.
Nyt vasta, yli 60 vuotta myöhemmin, alan päästä lukemisen alkuun. Vieras kieleni on supistunut yhteen, englantiin. Luin uudelleen mutta nyt englanniksi Siri Hustvedtin ”Amerikkalaisen elegian”. Sen englanninkielinen nimi oli The Sorrows of an American. Olin pitänyt suomenkielisestä kirjasta. Minusta alkuperäinen ei ollut yhtään sama. Hustvedtin isä ja äiti ovat kumpikin sukujaan norjalaisia, isä isänsä lapsena Amerikassa syntyneenä ja äiti aivan uutena tulokkaana.
Tulin ajatelleeksi että suomentaja, Kristiina Rikman, oli saanut kielen oheen suomalaiselle tuttuja asioita, suomettanut tarinaa. Olin lukenut siinä suomeksi tarinan emigranttisisaruksista. Kun kirjassa lähdetään vanhaan taloon Minnesotassa, farmille, sellaiselle pienviljelystalolle, niin pohjoiseurooppalaisia ne ihmiset ovat olleet. Minnesotassa on enemmän suomalaisperäisiä sukunimiä kuin missään muualla Amerikassa.
Meillä on uusi kissa, joka tuli eläinten orpokodista. Sen nimeksi tuli Lenni.
Ihmis-Lenni oli isän setä, joka kävi kylässä Pittsburghista tai Waukeganista meillä sukutalossa kesäisin. Ei joka kesä mutta usein. Isän veli meni asumaan ja tekemään työtä pariksi vuodeksi Lennin luo. Lennin Amerikan-nimi oli Lennart Anderson. Ehkä hän ajatteli että paremmin saa työtä ruotsinnimisenä kuin suomalaisena. Mutta Lenni oli hänen syntymänimensä. Lenni oli kiva muutenkin kuin siksi, että sillä oli mukanaan lahjoja lapsille.
1.)En ole harrastanut elokuvakerhoja, mutta tapasin Helsingissä asuessani käydä käydä Helsingissä elokuva-arkiston näytöksissä Orionissa, upeassa art déco -kauden salissa. Ensimmäinen näkemäni filmi siellä oli Bunuelin ja Dalin Andalusialainen koira. Toinen oli M kaupunki etsii murhaajaa. Äkkiä ei tule mieleeni muuta kuin Citizen Kane. Jotain muutakin Fritz Langin tuotantoa oli.
VastaaPoistaElokuvaharrastus oli elämässäni jonkinlainen ryöpsähdys, kuten moni muukin asia, vaikkapa kirjojen lukeminen. Nääntyyhän sellaisesta.
2.) Tuleepa mieleeni vanha Tikkurila ajalta, jolloin se vielä oli Melsingin maalaiskuntaa. Laajoilta alueilta purettiin omakotitalot ja jäljelle jäivät omenapuut, joiden satoa keräilin. Nyt on betonia säntillisissä riveissä niilläkin tonteilla ja sielläkin, missä ennen sienestin.
3.) Saattaa herätä kysymys, ovatko kansakunnan parhaimmistoa kaikki Linnaan maamme itsenäisyyttä juhlimaan marssivat. Kai joukossa sentään jokunen nakkivaraskin on.
4.) Elämässäni on ollut koko joukko kissoja, mutta ei Liisin veroista. En silti ole omistanut ainuttakaan kattia. Liisi joutui reviiritappeluun tai ehkä ketun raatelemaksi ja eläinlääkärin mukaan siitä ei olisi kuin vaivaiseksi sisäkissaksi. Voisin hyvinkin olla sellainen, jos minua ruokittaisiin ja joskus paijattaisiin. Varmaan kehräisinkin.
Kalevi
VastaaPoistaMinä en Hesassa asuessani käynyt elokuva-arkistossa. Taisin käydä leffassa vain iltaisin. Jostain syystä päiväsaikaan en ehtinyt elokuviin. Arkiston leffat olivat useimmiten lauantai-iltapäivisin. En myöskään juuri koskaan nähnyt telkkaria. Oli kiire töissä tai sitten lapsen kanssa.
Elokuvan katsominen oli samaa kuin teatterissa käynti, johon opin myös lapsena ja nuorena jo. Koulutoverin isällä oli elokuvateatteri ja se oli ehkä sadan metrin päässä kotoani. Silloin oli 1950-luku. Välitunnilla keskusteltiin elokuvista.
Varmaan Tikkurila on suunnilleen Seinäjoen kokoinen. Seinäjoella on tietysti Aalto-keskuksensa, mutta Alvar Aalto-säätiö toistaiseksi on kieltänyt betonibrutalismin siltä alueelta. Se on hyvä juttu, mutta ne mukavat talot on jyrätty siitä aivan keskustasta. Ei ole enää omenapuita. Ei niin mitään.
Se Linnan juhlien porukka tuskin on ollut niin nälkäinen kuin mitä nakkivarkaat ovat olleet. Oletan. Tai niin nuori. Tarkemmin ajatellen lokit kai niitä nakkeja ovat eniten varastaneet. Eikä ne marssineet sinne Linnaan vaan tulivat takseilla, se parhaimmisto ihmisistä. En tiedä onko lokeilla nokkimajärjestys. Kanoillahan on, aivan oikeasti.
Olet tainnut kertoa Liisista ennenkin. En usko että kissoja voi omistaa. Lenni alkaa tottua meihin ja pitää valveilla keskellä yötä. Kun häntä ei yhtään nukuta öisin eikä siis minunkaan pidä nukkua. Tuota toista ihmistä se sensijaan ei häiritse. Sama oli muutaman muunkin kissan kohdalla. Lennin edeltäjä, Lidia, puraisi minua nenään kun en halunnut nousta ylös antamaan sille ruokaa näihin aikoihin. Puremajälki näkyy vieläkin ja sitä kutittaa.
Ei maataloissa aina päästetty kissaa edes tupaan. Kissojen paikka oli navetta. Mutta kissan kehräys ja sen nautinnollinen venyttely on nautittavaa seurattavaa.
On mentävä nyt antamaan katille sapuskaa.
Nyt kun katselen kommenttiani havaitsen kirjoittaneeksi yön kähmässä luvattoman huonoa äidinkieltä, mutta kaipa se asiansa ajoi.
VastaaPoistaJaa. Jos nyt merkitsen tämän virheen (olen ollut joskus äidinkielen opettajan sairaslomasijaisena sentään!): "havaitsen kirjoittaneeksi" ja verbin kirjoittaa adverbimuodon pitäisi kuulua: kirjoittaneeni!
VastaaPoistaKun olet aikuisopiskelija niin sinulle suodaan mahdollisuus opponointiin!
Oikaisu on tietysti aiheellinen, mutta koska kyseessä on pelkkä lapsus, ehdotan, ettei sitä oteta arvostelussa huomioon.
VastaaPoistaAh. Et ole huomannut että me emme täällä opistossa arvostele. Mutta kirjoitamme kyllä pyynnöstä, että olet osallistunut!
VastaaPoistaEhkä meidän pitäisi keskustella yömyöhään kirjoittamisen haasteista? Olen useasti syyllistynyt suoltamaan mitä sattuu kun aivot nukahtelevat, vaikka muuten olen mielestäni kovasti hereillä.
Toisaalta: öisin on aikaa. Ja on kirjoittamisen rauha.