Mannerin matkassa II

Ja nyt sitten jos on mahdollista niin luen eteenpäin. Eeva-Liisa Mannerin poliittiset runot. En muistanut niitä.

Sitten muistin, että Espanjassa ovat alkaneet aktiivisesti etsiä Espanjan sisällissodan uhreja ja erityisesti suomalaisia. Siitä kerrottiin radion uutisissa. On Suomessa ollut tiedossa että Francoa vastaan lähti taistelemaan paljon suomalaisia, mutta en ollut tiennyt että sielläkin on käynnissä hautojen etsiminen.

Karjalassa etsimiset on lopetettu koska suomalaisten joukkohaudat ovat olleet Sandarmohissa, joka on Venäjän Karjalan aluetta. En tosin tiedä missä menevät Karjalan autonomisen tasavallan rajat. Ehkä niitä on muutettu sitten Neuvostoliiton loppumisen. Suomen rajaa ei ole muutettu, se menee siitä mihin se määrättiin Jatkosodan loputtua.

Kun luin Tuula Hökän toimittamaa näytelmäkirjaa, jossa on mainittu Mannerin runokokoelmat, huomasin että hän oli kommentoinut erityisesti runoteosta nimeltä ”Niin vaihtuivat vuodenajat”. Siinä kokoelmassa on mukana myös maisemia ja ihmisiä Malagasta ja muualta Espanjassa. Nyt vasta käsitin että runoilija on ollut Espanjassa useaan otteeseen. ”Niin vaihtuivat vuodenajat” on vuodelta 1964.

Olen lukenut näitä runoja, mutta en tiennyt että ratkaiseva asia Malagassa on ollut lämpötila. Sen Hökkä kertoo. Se kertomus tuli siinä yhteydessä kun Manner hankki itselleen maalta talon, joka sijaitsi Kangasalan Havisevan kylässä.  Ilmeisesti runoilija tahtoi asumaan lomallaan (mikäli runoilijoilla semmoisia on) juuri niin runollisesti nimettyyn kylään. Arvelen että kylässä on ollut paljon haavikoita.

Mutta siinä talossa oli kylmä. Manner palautti talon entiselle omistajalle, mutta Malagan kokemuksen jälkeen halusi sen takaisin ja sai.  Ehkä Espanjan talojen lämmitys on ollut kehnonlaista. Välimeren rannalla sijaitsevat maat ovat suhteellisen viileitä paikkoja varsinkin talvella ja tietenkin kun merillä on tapana myrskytä. Vanhoissa maalaistaloissa on vain yksinkertaiset ikkunat.

On siis syytä lukea noita runoja uudestaan. Omaankin koottujen runojen kirjaani on tullut mukaan runoja joita en ole lukenut. Ja tosiaan: runoilijalla on ollut yhteys Espanjaan jo aiemmin.

Kalenterin mukaan eletään pääsiäistä. On kylmä, lumet sulavat hyvin hitaasti. Pesty villapusero oli aamulla jäässä, nyt se sentään taipuu jo kun aurinko paistaa edes tuon meren kylmyyden läpi. Mutta viima tunkee sisälle asti. On lähdettävä ulos kävelemään ja täytyy panna tarpeeksi vaatetta niskaan.  Vuodenajat ovat sekaisin, ne eivät vaihdu mitenkään ennustettavasti enää.

Sitten muistin että minulla on myös Mannerin proosaa: Varokaa, voittajat (Tammen Kurki-sarja, 1976, uudistettu painos, alkuperäinen ilmestyi 1972: Mannerilla oli tapana muokata tekstejään ennen uutta julkaisua). Kirja kertoo proosan keinoin ja runoilijan kielellä Espanjasta. Tulen miettineeksi, kuinka kaukana se on todellisuudesta. Ei se kyllä reportaasi ole. Mutta on se kertomus todellisuudesta. Todellisuuden ihmiset keskimäärin kokevat erilaiseksi.

Muistan kirjan ostamisen. Sen kannessa oli kuva joka sopi kirjan sisältöön. Kuva on piirros siitä kuolleesta miehestä torilla. Nuori mies. Otin kirjan käsiini ja kuvassa on signeeraus: Kaivanto -72. Siis Kimmo Kaivanto, jolla oli Tampereen keskustorin varrella sijaitsevassa talossa ateljee. Tiesin siitä jo ennen kuin muutin yliopistoon opiskelemaan. Kansi on vaikuttava. Nyt kun sitä katson (enkä muista kirjan tarinasta paljonkaan), tulen ajatelleeksi, että tietokoneilla tehdyt muunnellut valokuvat tai muu sellainen kuvitus ovat paljon kylmempiä kuin tuo Kaivannon kuva, joka näyttää olevan mustekynällä tehty piirros paperille, eikä siis etsaus.

Kustantamot voisivat tehdä oikeiden kuvataiteilijoiden kanssa sopimuksia sen sijaan että valitaan paino, joka sitten hätäpäissään soittaa mainosammattilaiselle. En tiedä käykö kirjojen kanssa oikeasti näin, mutta yhä vähemmän tulen tarttuneeksi kirjaan kannen suunnittelun ja varsinkin kuvituksen vuoksi. Tunnistan käsin tehdyn kuvan. Kone niin kuin tietokone vaikka, kohtelee kuvauksen kohdetta kylmästi.

Hökkä käy läpi ”Niin vaihtuivat vuodenajat”- runokirjaa. Minulla on ongelma. Minulla on Mannerin runot 1956-1977. Kirja on Tammen julkaisema vuonna 1980 ja sen copyright näkyy olevan Eeva-Liisa Mannerilla. Tiedän että Manner tarkisti runojaan ja saattoi muuttaa niiden sisältöä. Tässä  kirjassa sisällysluettelossa kyllä ovat teokset, mutta lisäksi tässä on kursiivilla esitettyjä aiheita, kuten ”Niin vaihtuivat vuodenajat”, ”Heikentynyt syksy kuoli”, ”Tuttujen lintujen historiasta”, ”Äänien ja tuoksujen biografiasta”, ”Ajan ja tilan suhteista”,  ”Empiirisen minän kokemuksia” ja ” Seferis”, viimeksi mainittu oli kreikkalainen runoilija. Ehkä Seferis tarkoittaa Mannerin suomennoksia? En tiedä olenko lukenut Seferistä kovin paljon, jos olen niin vuosikymmeniä sitten.

Minusta on reilua että Manner otti sitten copyrightin itselleen. Mutta jos yritän jäljittää jotain aihetta niin minulla voi olla ongelma. Manner on paljolti kutonut yhteen eri aiheista melkeinpä runoelmia. Mutta jos Manner on saanut päättää mitä runoja ja varsinkin mistä syystä hän tahtoo mukaan valikoituihin teoksiinsa, niin kyllä hän tekee myös lukijalle palveluksen kokoamalla runoista sarjoja ja antamalla niille nimen.

Se ei tarkoita sitä että Manner tieten tahtoen haluaa lukijan lukevan juuri noita runoja, mutta juuri aiheiden mukaan koottu kirja antaa runokirjastakin tarinallisen kuvan.  Viimeisimmät runot joita olen tavannut aika hartaasti ovat olleen Armas Äikiän suomennokset Vladimir Majakovskin runoista nimellä ”Hyvin!”. Majakovski vaeltaa runoissa ympäri juuri syntynyttä Neuvostoliittoa, joten se on eräänlainen historiallinen tarina.

Runokokoelmia toivottavasti saadaan edelleen kirjoittaa ja julkaista missä tahansa järjestyksessä. Niinhän niitä luetaankin. Minusta se ei ole mitenkään väärin. Sellainen käsittääkseni kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Tulen vain miettineeksi tässä sitä millaisen urakan Hökkä on ottanut kantaakseen, kun on saattanut yhteen kirjallisuuden lajien mukaiset kootut julkaisut, siis Eeva-Liisa Mannerin. Ja siis toden totta: näytelmistä minulla näyttää olevan myös lasten näytelmän edellinen versio eli  ”Kauhukakara ja Superkissa. Kissaleikki. Prologi ja kaksi näytöstä” (Kirjayhtymä, 1982).

Kirjan kansi on Mannerin ystäväperheen emäntä eli Ritva Immonen. Kun Manner Jarl Hellemannin kanssa mietti koottuja, hän toi näytelmien joukkoon tuon lasten oopperaksi suunnittelemansa kissanäytelmän. Hellemann tiukkasi kannen tekijää ja että mistä se kissa oli siihen tullut. No oli ystäväperheen taiteilija ja aivan selvästi kissojen tuntija. Kissa on hurja. Manner oli sanonut Hellemannille, että kyllä kai runoilijatkin saavat ottaa bastardinsa mukaan.

Kun olin ottamassa äsken kirjan kannesta kuvaa, niin tietysti meidän Lenni-kissa hyökkäsi paikalle. Älähdin ja tassut hävisivät pöydältä.  Se oli suuri virhe. Lenni oli käsittänyt että puhun kissoista. Hän itse oli juuri noussut ylös olohuoneen sohvan päällyskankaasta muotoilemastaan pussista, jossa hän näytti aivan kengurulta.  En ole edes yrittänyt käydä korjaamassa kangasta paikoilleen, koska siinä vaiheessa Lenni hyökkää puolustamaan luomustaan. Kissat tietävät mitä tahtovat.

Nyt Lenni sitten ottaa hyvin ohuen pilviverhon läpi tulevaa aurinkoa parvekkeella. Ehkä se toimii kengurupussin korvikkeena. Australialaiset kutsuvat  pussissa istujia nimellä Joey, joka tarkoittaa siis kengurun lasta, sanotaanko meillä että pentu? Mutta Lennillä on ollut viime ajat riesanaan pihan harakat ja varikset, jotka tahtovat nokkaista sitä ohimennessään. Sekä lintujen että kissojen refleksit ovat salamannopeita.

Variksia ja harakoita hillitsee parvekkeen katto. Lenniä kutsuttiin sen taloon tullessa nimellä häivekissa niiden uusien amerikkalaisten lentokoneiden mukaan. Englanniksi stealth plane, kissoista ne lentokonevalmistajat eivät ole tainneet ottaa oppia. Lenni on kissa joka ilmestyy yhtäkkiä tähän kun olimme ajatelleet, että siellä se istuu parvekkeella ja ottaa auringonkylpyä.

Mörö-kissa laulaa tällä tavalla tuossa Mannerin näytelmässä Kauhukakara ja Superkissa:
”Linnut taittavat taipaleet huikeat
Ja tähtien mukaan suunnistavat
Niillä veressä kello on kosminen.
Sitä vailla on vain ihmispoloinen.

Saisinpa kiinni sen lintusen!
Sitä vaanisin, ihan himoiten.
Sen siivistä oppia ottaisin.
Jonain päivänä lentäisin itsekin.”

Maailman meteliä

Aamulla kissan huomion herättivät eestaas syöksyvät linnut. Ne ovat rastaita, jotka toivoivat että pihlajanmarjoja olisi jäänyt edellisten jäljiltä. Ne ilmeisesti puhuivat jotain. Lennillä on todella tarkat korvat.

Silmäni ovat harjaantuneet näkemään linnut. Niitä seurasin jo lapsena kun lintuja oli paljon enemmän kuin nyt. Meillä on lintukiikarit, mutta rastaat näkivät liikkeen heti ja painuivat muille pihoille. Ne olivat sellaisia rinnastaan punaruskeita, vatsastaan kellertäviä otuksia. Räkäteiksi vähän liian värikkäitä kumminkin. Rastaat tuntee lennosta. Nämä yksilöt tekivät syöksyjä pihan poikki niin että pihan kaksi harakkaa, vai neljäkö niitä on,  joutuivat siirtymään taaemmaksi etteivät jäisi rastaiden nokkien tielle. Harakoilla on yleensä hallussaan ilmatila.

Asiaa tutkittuani jään epätietoisuuden valtaan siitä mitä rastaita. Niitä oli aika paljon. Ja niitä oli jo toissapäivänä. Yhden kuvan perusteella ne olivat mustakaularastaita, semmoista punakaulaista varianttia ja visiteeraamassa Siperiasta. Siis ilmeisesti muuttomatkalla. Rastaat ovat hankalaa porukkaa tunnistettavaksi sen vuoksi, että kaikilla rastailla on paljon värivariaatioita. Rastaiden pitää pesimäaikanaan olla huomaamattomia, sopeutua ympäristöön. Nyt saa jo olla värejä.

Vastapäisellä katolla oli kyyhkyjä. Puluja ne eivät olleet, näillä oli selvä yhtenäinen väri. Niitä oli ehkä parikymmentä, joukossa oli muutama vaaleampi, jotka kyllä tunnistin turkinkyyhkyiksi. Niitä asui joen varrella edellisessä kotipaikassa. Katsoin Wright-veljesten lintukirjaa. Siinä oli uuttukyyhky ja siitä näkyi, että niiden siivet olivat alapuolelta mustia, niistä tuli juovat profiilikuvaan, jonka ne näyttivät minulle päin. Mutta kyyhkytkin näkivät kiikarin ja häipyivät.

Kumpikin kyyhky on Suomessa rauhoitettu. Etelä-Euroopassa niitä ammutaan. Wrightin veljesten uuttukyyhky ja sepelkyyhky (ehkä Savonlinnassa ei ollut turkinkyyhkyjä?) oli tapettu, roikkuivat siivet alaspäin naulasta. Uuttukyyhkystä näkyi tieto myös täältä Vaasasta. Kyyhkytkin lähtevät täältä ensin Söderfjärdeniin ja uuttukyyhky ja sepelkyyhky muuttavat usein yhdessä.

Kaikki linnut ovat harvinaistuneet. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että niillä ei ole enää kotimetsiään. Metsät on hakattu niin tyystin että linnuille ei enää löydy kolopuita. En ole kuullut että lähistöltä olisi suojeltu mitään metsiä. Päinvastoin, kaupunki on aloittanut vähän isommat hakkuut kaikilla omilla maa-alueillaan. Katsoin sinitiaisia ja talitiaisia jotka hyppelivät puissa. Ne ovat pikkuisia. Eivät ole poikueet ennen olleet noin pieniä. Ruokaa ei ole ollut tarpeeksi, ehkä ei vettäkään hellekesänä. Miten noin pikkuiset tintit selviävät jos talvesta tulee kylmä?  

Ihminen voisi ehkä ymmärtää sen verran edes, että jos linnut eivät menesty, niin ei menesty ihminenkään. Kaikki eläimet ovat sopeutuneet ilmastoon ja kasveihin joita maapallolla elää. Metsä on monien eläinlajien koti. Metsä suojelee esimerkiksi vesistöjä, hakatut metsät tuhoavat niitä. Maa tarvitsee aurinkoa ja vettä. Ilmakaan ei pysy hengitettävänä jos ei ole aurinkoa ja vettä.

Ehdin sentään nähdä kyyhkyjä ja rastaita jotka ovat lähdössä. Ulkona ei ole erityisen kylmä, mutta sen verran on, että jossakin ne torkkuvat yöajat ja tulevat sitten syömään aamulla. Kyyhkyt ehkä lähtivät ruokailtuaan kokoontumispaikalle, jossa kurjet ja hanhet jo ovat. Joutsenet lähtevät myöhemmin.

Olen aistinut jonkinlaista muutosta koulujen ulosnäkyvässä menossa. Lapsista on tullut kovaäänisempiä, ne kiljuvat niin että minä (melkein kuuro) saan niistä kirkuvista äänistä pääni kipeäksi uimahallin pukuhuoneessa. Ehkä tässä on tapahtumassa jotain yleisempääkin muutosta, joka näkyy jo lintujen metelissä. Miksi lasten pitää kiljua huomiota?

Ihmismaailmassa on tuttua se, että saan kirjeen verottajalta. En ymmärrä kirjeen sisältöä. On yritettävä etsiä apua jostain. Ehkä kirjaston kansalaisinfo osaa auttaa? Kirjasto on uimahallin ohella paikka mitä tarvitsen useimmin. Voi tietysti olla että verottaja on saanut uudet tietokoneeet ja tahtoo harjoitella niiden käyttöä? Tai on perustettu uusi virka, jonka tehtävänä on informoida kansalaisia?

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Pitkään voi mennä niin, että mitään ei satu silmiin, johon olisi omakohtainen suhde. Mutta sitten niitä tulee oikein ryväs. Muistaakseni maailmankaikkeuden olemukseen kuuluu jonkinmoinen kasaantumisteoria. Pitkään tyhjää ja tylsää ja sitten alkaa tapahtua.

Luin pari päivää sitten Tom Stoppardin haastattelun, kirjoittaja ja haastattelija oli New York Timesin Maureen Dowd. Lehdissä on aina maksumuuri, mutta New York Times’n artikkeleita saa lukeakseen muistaakseni kolme ja sen jälkeen on lehti tilattava.

Suhtauduimme aika lailla nuorena julkisuuteen nousseeseen Stoppardiin epäillen. Olimme aika hiljakkoin alkaneet opiskella draamaa ja tietenkin suunnilleen 20-vuotiaina kriittiset silmämme osuivat erehtymättä epäilyttäviin nimiin ja ilmiöihin. Että vaikuttaa snobilta tuo Tom Stoppard, vain vähän vanhempi kuin me.  Mutta kyllä me kaikki halusimme uusia näytelmiä ja runoja ja muuta kirjallisuutta.

Ilmeni että New Yorkin Broadwaylle tuleva esitys nimeltä Leopoldstadt on Stoppardin omaelämänkerrallinen tarina, tietysti draaman lakien mukaan runollisesti käsiteltynä, etäännytettynä. Joudun heristämään sormeani sille 20-vuotiaalle itselleni nyt.

Haastattelussa on puhe Stoppardin elämän kulusta. Hän ei ole Euroopan ainut holokaustista selviytynyt lapsi, jonka juutalaisuus oli salattava. Hänen perheensä päätyi Englantiin, ainoastaan isä kuoli pakomatkalla, äiti ja kaksi poikaa säilyivät hengissä sillä matkalla. Pääsivät Itävallasta monimutkaista pakoreittiä Intiaan ja vasta sieltä Englantiin, jossa äiti meni uusiin naimisiin ja lapset pääsivät kouluihin.

Olin äimistynyt siitä että 77 vuotta sodan jälkeen edelleen tulee noita tarinoita. Saksa kielsi sodan jälkeen natsismin, siihen vivahtavankin. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa mutta tulevaisuuteen on mahdollista suunnata.

Tuota artikkelia edelsi David Grossmanin viimeisimmän kirjan ”Hevonen meni baariin” (Sus echad nichnas lebar 2014) suomennoksen lukeminen. Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, mutta kirjan pääosin käännös on englanninkielisestä versiosta A Horse Walks into a Bar (2017). Alkuperäinen kirja on hepreaa, siis kieltä jota puhutaan ja kirjoitetaan Israel-nimisessä valtiossa. Suomentaja Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, suomennos on julkaistu vuonna 2018. Grossman tuntuu minusta uudelta Amos Ozilta. Tarina on voimakas ja siinä tuntuu Israelin onneton tarina, siis kansakuntana ja jatkuvan sisällissodan kanssa kipuilevana maana. Palestiinaa Israel ei käsittääkseni ole vieläkään tunnustanut.

Grossman saa muistamaan amerikanjuutalaisen Lenny Brucen tarinan. Hänestä on tehty elokuvakin, siis stand-up koomikosta. Häntä esitti amerikkalaisessa elokuvassa Dustin Hoffman. Se ehkä on vielä netissä saatavissa. Ehkä Lenny Brucen omaelämänkerrallinen kirjakin on suomennettu? Bruce oli kuuluisa silloin kun asuin USA:ssa, mutta ei tullut kohdatuksi. Hän esiintyi ehkä eniten Kalifornian yökerhoissa. En ole käsittääkseni ikinä ollut yökerhossa.

Grossmanin stand-up mies esitellään näin:
”Lyhyt heiveröinen, silmälasipäinen mies lennähtää sivuovesta kuin jonkun potkaisemana. Hän ottaa muutaman huteran askeleen, kompastuu ja kaatuu, mutta pysäyttää itsensä lyömällä kädet puulattiaan ja töksäyttää sitten takapuolensa pystyyn.  Hajanaisia naurahduksia yleisöstä. Klubille virtaa edelleen äänekkäästi juttelevia ihmisiä. ’Hyvät naiset ja herrat!’ ilmoittaa tiukkahuulinen mies valopöydän luota. ’Aplodit Dovaleh G:lle!’ Lavalla mies on edelleen kyyryssä kuin apina, isot silmälasit vinossa. Hän kääntyy hitaasti saliin päin ja tähyää sinne rävähtämättä.
’Ai hetkinen’, hän mutisee, ’tämä ei taidakaan olla Caesarea?’ Naurahduksia. Hän suoristautuu hitaasti ja pyyhkii kätensä. ’Agentti kusetti näköjään taas.’”

Luin tuon paikan nimen: eikö paikka ole Raamatussakin ja kirjoitetaan suomeksi Kesarea? En ole varma siitä miten kirjoitusmuodot nykyään menevät. Englanniksi tuo varmaan olisi Caesarea, joka nimi ehkä tarkoittaa Caesarin kaupunkia tai kylää. Mutta paikan nimi onkin Netanya, josta ehkä tulee nimi Netanyahu, Netanyan asukas. Tästä lähtee liikkeelle romaani, josta tulee vanhenevan pellen muotokuva.

Nykyään Suomessakin on stand-up -koomikoita, televisiossa niitä löytyy vielä enemmän. Ensimmäinen muotokuva pellestä jonka muistan lukeneeni oli Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella, 1948 (suom. A.K.M. Taipale, Karisto 1960). Kaikkien viihdyttäjien tarinat tuntuvat surullisilta. Sirkuksissa juuri pellet ovat surusta suunniltaan, aivan itkevien maskiensa näköisiä. Ihmiset tahtovat nähdä vapaa-aikanaan ihmisiä joilla menee vielä huonommin.

Miettiessäni Grossmanin vuonna 2017 voittaman Booker-palkinnon pelleä osui korviini Kalle Haatanen ja Tommi Ushanov, Ylen radio1:n tuotantoa ja Areenassa. Keskustelivat sitten Simone de Beauvoir’sta, Simone Weil’ista, Hanna Arendtista ja Ayn Randista. He olivat jo tunnettuja filosofien (?) piirissä tultuaan USA:han. Vain Simone de Beauvoir tuli takaisin Eurooppaan, Ranskaan. Mutta hän olikin ainut ei-juutalainen tuosta nelikosta.

Simone Weil taas joutui jonkinlaisen uskonnollisen esteen (?) vuoksi käytännöllisesti katsoen luopumaan omasta elämästään. Ei se ollut oikeastaan itsemurha. Ei kyennyt syömään koska hänen sisarensa ja veljensä mantereella eivät saaneet ruokaa. Hän oli sodan aikana Lontoossa.

Keskustelu koski kirjaa nimeltä Vapauden tuli, kirjoittaja on Wolfram Eilenberger, suomennos siis Tommi Ushanovin. En ole lukenut kovin systemaattisesti filosofiaa. Mutta nämä naiset kyllä tunnen. Ayn Rand on ainut jota en ole lukenut lainkaan, mutta hänen nimensä nousi esiin Yhdysvaltain entisen presidentin, nro 45:n, kannattajien puheissa. Ihmisoikeudet olivat Saksan aloittaman maailmansodan vuoksi loppuneet Euroopasta ja kaikki joutuivat elämään miten kuten koko sodan ajan. Amerikkaan pysyvästi päätyneet Hanna Arendt ja Ayn Rand julkaisivat tuotantoaan Yhdysvalloissa, myös de Beauvoirin kirjoja oli käännetty englanniksi.

Sitten vielä näiden kokemusten jälkeen Englannin Elisabet II kuoli. Häntä on muisteltu nyt jo monta päivää. Britit pitivät kuningattarestaan. Saa nähdä miten kuningas Charles III selviää.

Uutisviikko

Keskipalkka perustuu koko maan palkkatietoihin vuodelta 2020. Keskipalkka kasvoi 52 € (1,7 %) vuodesta 2019 vuoteen 2020.
    Hoitajien keskipalkka/kk:
Kunnalliset:      3 207 €   (45 209 henkilöä)
Valtion palkkaamat: 3 474 €   (513 henkilöä)
Yksityiset työnantajat:    3 062 €      (9107 henkilöä)
Hoitajien keskipalkka siis vuodelta 2020. Käsittääkseni kyse on bruttopalkasta. Lähde on työvoimaviraston Duunitori, niin että edustanee työnantajien informaatiota.  En tiedä ovatko numerot oikeita vai vääriä. Kysymys on tilastotieteestä.

Minun piti opettaja-auskultoinnin osana suorittaa tilastotieteen kurssi ja päästä tentistä läpi. Sitä varten piti lähettää muut kaksi perheen jäsentä maalle opiskelun ajaksi. Onneksi semmoinen paikka oli olemassa. Muuten tuskin olisin päässyt läpi. En käsittänyt asiasta yhtään mitään. Tenttikirjojakin oli, mutta kaikki perustui matematiikkaan.

Minulla oli keskikoulussa matematiikan, fysiikan ja kemian opettaja, joka esitellessään ilmoitti että tytöt eivät sitten matemaattisissa aineissa menesty. Uskoin sen heti. Mutta minun oli silti päästävä tentistä läpi. Minulle oli käynyt 14-vuotiaana aivan samoin kuin silloin jo aikuisena (mikäli ihminen on aikuinen ikinä): pääsin silloin geometrian ehdoista läpi niin, että tajusin avaruusgeometrian järjestelmän unessa päivää ennen koetta. Mutta eivät ne unessa nähdyt matematiikat kestäneet kovin kauan päivätajunnassa.

Hoitajalakosta  on vaikea sanoa mitään. Ne eivät ole korkeita, nuo palkat, mutta kyllä ihmisillä on huonompiakin palkkoja. Televisiossa korostetaan sitä, että hoitajien työ on vastuullista ja tärkeää.

Varmaan se on näkynyt korona-pandemian hoidossa.  Minulla on tuttuja hoitajia, jotka vaikuttavat nääntyneiltä. Tämmöistä kulkutautia ei ole ollut sitten espanjankuumeen 1918-20, ja varmaan vähän kauemminkin. Tuskin kukaan on voinut varautua kulkutautiin, vaikka semmoisista on varoiteltukin, semmoinen voi olla ihmiskunnan kohtalonkysymys.


Vähän aikaa sitten Ylen 1:n radion aamuna oli Taiteilijatapaaminen, haastattelija Liisa Vihmanen, joka osasi kysyä mitä on immersiivinen, vastausta en ymmärtänyt. Taiteilijat: tanssitaiteilija Valtteri Raekallio, runoilija Eino Santanen. Muutamia kiinnekohtia radio-ohjelmassa (Yle radio 1, 17.4., eli pääsiäissunnuntaina kello 12.05). Muuta radiota en kuuntele.

Kaipaan kyllä oikeata radiota, jonka joku internet-yhtiö leikkasi meiltä pois. Meillä oli antenni seinässä. Se oli tarpeen koska betonitalossa on niin paljon rautaa, että tavallinen antenni ei toimi. Tulimme asuntoon osin sen takia, että semmoinen antenni on. Olen tuntenut betoniraudoittajia niiltä ajoilta, jolloin piti saada teatteriin myös ammattiliittojen ihmisiä tietämään ja viihtymään.

Siitä työstä maksettiin aika paljon. Se oli/on niin raskasta työtä, että  harva säästyy vammoilta työssä. En tiedä miten on hoitajien vammautumisen laita. Yksi sukulaismies meni opiskeluaikaan rakennukselle kesätöihin. Yksi sääntö oli: jos näkee joitain vähän isompia kappaleita tulevan alas telineiltä, niin pitää huutaa että varisee. Se sitten putosi itse ja huusi alastullessaan että ”Varisee!”, vietiin siitä sairaalaan paikattavaksi.

Taiteilijatapaamisen aluksi kerrottiin miten taiteilijat tapasivat: paikka oli Paltamon taiteilijaresidenssi ja runoja luettiin navetassa. Paikalla oli etelän taiteilijaväkeä. Sellainen konstellaatio oli tietenkin poikkeuksellinen, niin että ehkä toistensa töistä pitävät  tanssitaiteilija Valtteri Raekallio ja runoilija Eino Santanen sitten pitivät yhteyttä. Ehkä pitäisi sanoa taiteilijoiden resonoivan toisissaan. He saivat soittaa musiikkia, josta pitävät.

Kertoivat mitä musiikkia kuuntelivat työskennellessään. En muista nimeltä muuta kuin Laurie Andersonin Big Science- älppäriltä se biisi jossa sanotaan että ”This is your captain, we’re all going down”. Jos yritän löytää vain sen yhden biisin, joudun kuuntelemaan koko älppärin. En löydä sitä yhtä minkään nimen perusteella. Ilmeisesti lentokone syöksyy alas. Biisin nimiä ei sanota.

Tuon soittaminen kyllä herätti. Muistan hyvin mistä ostin sen levyn: Firenzestä. Päästiin Grassinan residenssiin päivä sen jälkeen kun Firenzessä olisi ollut Laurie Andersonin konsertti. Nyt siis kuuntelen älppäriä. Paitsi että en näytä saavan sitä paitsi YouTubesta. No, minulla on se jossain. Kuulostaa siltä, että biisit liudentuvat toisiinsa, eikä kyseessä ole vain tiukasti rajattuja biisejä. Kuuntelen juuri osaa jota *ei* ollut sillä älppärillä.

Joka tapauksessa taiteilijatapaamisen tanssitaiteilija pyysi Big Science-levyä. Ja siinä on kapteeni kertomassa, että tullaan alas. Me kaikki.  Sinänsä tarina sopii hyvin tähän, koska maailma on uhkaavassa tilanteessa.

Tässä YouTubesta löytämässäni on paljon elektronista musiikkia (niin kuin alkuperäisessäkin), mutta myös jousiorkesteri. Tuntuu siltä että tämän kuuntelemisessa menisi päivä jos toinenkin. Sopii tähän aikaan ja mielentilaan.

Lisäksi: Raekallio kertoo mitä teki Big Science -musiikin kanssa:  hän ei kertonut miten pitää tehdä vaan antoi tanssijoiden tuottaa liikettä. Tahtoi antaa vain musiikin johdatella, koska tanssijat ovat tottuneet tuottamaan liikettä musiikkiin. Ehkä koreografialle ei ollut hirveästi tarvetta, kun koreografia on muuttunut yhteiseksi tekemiseksi? Mutta en siis nyt tiedä mikä esitys Big Science-levystä on ollut tuossa radioesityksessä. Mutta se ei ahdista, päinvastoin.

Netissä on selitys: orkesterit olivat tilanneet Laurie Andersonilta esityksiä, mutta Anderson ei ole tiennyt miten merkitään musiikkia. Tässä on Oaklandin sinfoniaorkesteri soittamassa ja mukana on osia ”Big Science”-  ja ”Land of the Brave” -levyistä. YouTubessa moni kertoi kommenteissa, että ei ollut tiennyt mitä kaikkea Anderson on tehnyt. Kiinnostavaa. Nyt on etsittävä minkälaista musiikkia Laurie Anderson tekee tällä hetkellä. Huonot korvani virkistyivät.

Aivoissa on onneksi monia kerroksia. Samaa fiilistä tässä oli kun muutama päivä sitten kuuntelin  Tampere Biennalen konserttia, jossa oli erilaista uutta musiikkia. Muistaakseni useimmat suomalaisten säveltäjien tuotantoa. Ylen sivustot ovat hyviä ihmiselle jolta on viety radio: voi kuunnella kokonaisia konsertteja.

Ei tämä Anderson ollut mitenkään huono. Nähtävästi joku on pitänyt tallenteista huolta, koska esitykset ovat olleet 1978-80. Moderni musiikki on sillä tavalla hankalaa, että voi olla vaikea määritellä kuulemaansa. Voi sanoa jollekulle että mene kuuntelemaan se Oaklandin orkesterin teos noista Andersonin älppäreistä, mutta jos tuttu kysyy että miksi?

Maailma on mennyt sellaiseksi, että kukin oman tietokoneensa kanssa kokee sitä tai tätä, mutta yhteisiä kokemuksia ei tule. Edes samassa fyysisessä tilassa.

Nämä ovat vain vahinkoja, ohjelmat ja musiikit. Onneksi antavat yllätyksiä. Ulkona paistaa aurinko ja minä keksin tekosyitä itselleni, että ei tarvitse ryhtyä esimerkiksi siivoamiseen.

Ei ole kiire. Lukemisia riittää. Herään aamuisin pää kipeänä, koska posliinikukka alkoi kukkia. Se riehaantuu aina valon tullessa. Mutta on se kaunis tuoksu ja päänsärky aivan kuin rangaistus siitä. Lenni-kissa lähestyi sitä kukkapöytää nenä väristen. Ehkä se ei ole tavannut raskasta tuoksua ennen elämässään, jota se on nyt elänyt seitsemisen vuotta.

Lenni on välillä hyvin levoton. Se on saattanut kulkea ulkona, koska sillä on lihakset kunnossa, sillä on pitkät jalat ja se on kaikin puolin täydellinen. Se tulee ovelle kun ihmiset tulevat kotiin. Alkaa luottaa vähitellen.

Hiljaiseloa

On vaikea kuvata eilen kokemaani elokuvailtapäivää, tässä aivan vain kotona. Oikeastaan kun mietin sitä, aivan ensimmäiseksi mieleeni tulee Buñuelin ”Porvariston hillitty charmi”. Elokuvassa puhuttiin ilmeisesti Argentiinan espanjaa. Oli viitteitä sotilasjuntasta, vaikka elokuva oli valmistunut tänä vuonna. Se on ohjaajansa Andreas Fontanan ensimmäinen elokuva: Azor, fiktiivinen tietenkin. Uusin elokuvakerhoni on nimeltään Mubi.

Olen vuosikymmenien mittaan ollut jäsen elokuvakerhoissa ja vetänyt elokuvakerhoja. Elokuvakerhoni eivät olleet mitä tahansa kerhoja, vaan niihin pääsivät osallistumaan ihmiset kaukana kaupungeista. Niistä on pitkä aika, koska viimeistään 1980-luvulla maaseutu alkoi olla niin tyhjentynyt, että hyvien elokuvien katsojia ei enää löytynyt. 

 

Nyt  Mubi pitää ohjelmistossaan eurooppalaisia uuden aallon leffoja. Niitä on kiva katsoa koska hurahdin filmihulluksi 1960-luvulla.  Löysin tämän sveitsiläis-argentiinalaisen elokuvan Berliinin elokuvajuhlien elokuvien joukosta. Englanninkielinen tekstitys tulee tarpeeseen. Kieliä on muitakin, mutta suomi ei ole joukossa.

En ole ennen nähnyt Azorin ihmisluokkaa edes elokuvissa. Se on pienempi ja ohuempi kuin mitä se oli  Buñuelin aikoina, tunnistettavampi. Mutta ennen kaikkea sillä on valtava vaikutus koko maailmaan, koska se päättää maailmantaloudesta nyt. Yksityisen sveitsiläispankin edustajan on käännettävä katseensa pois, kun nuorisoa pidätetään. On oltava vaiti.

Ohut miljardöörikerho ei voi mitään aseille ja armeijoille. Päinvastoin, brutaali todellisuus saattaa lopettaa pikku pankkiirinkin investoinnit kokonaan. Kokouksissa ovat läsnä niin kirkon kuin armeijankin edustajat. Yksi pankkiirin ystävistä on jo kadonnut. Tämä ei ole trilleri. Mutta elokuvan viesti on sekin, että ilmastonmuutos ei ole ensimmäisenä listalla kyse maailmantaloudessa. Sveitsiläispankin investoija tekee työtä jonka osaa.

Tajusin että Azor antaa kuvan siitä, mitä tarkoittaa ”collateral damage”, kun lennokkipommi osuu syntymäpäiviä tai häitä viettävään kohteeseen esimerkiksi  Afganistanissa.  Sodat ja kaupankäynti ovat vain saman asian eri puolia. Aseisiin nimittäin tarvitaan paljon rahaa eikä sitä tule ilman valtaa.

Pankkiiri on matkalla vaimonsa kanssa. Vaimolla tuntuu olevan rooli illallispöydässä, mutta kun päätetään investoinneista ja niiden rahoituksista, naisen on mentävä hotelliin siksi aikaa.

Yksi toistuva elävä asia on vähän väliä: hevoset. En tiedä raviurheilusta yhtään mitään mutta osasin sanoa sen että elokuvassa näytetyt hevoset, joita miehet taputtivat ja joilla naiset pääsivät ratsastamaan kartanossa vietetyn viikonlopun aikana, ovat todennäköisesti lämminverisiä ja jokainen niistä maksaa paljon. Hevoset ovat yksi investointikohde.  Niillä luodaan raamit miesten väliselle kaupankäynnille. 

Kun kävin kesällä pitkällä junamatkalla, vaihdoin junaa lapsuusperheeni kaupungissa, jossa aloitin kouluni. Se on risteysasema kaikkiin ilmansuuntiin, Seinäjoki. Piti odottaa pohjoisen junaa.

Menin kävelemään pitkin radanvartta. Vähän matkan päässä asemalta on rautatien alikulkutunneli. Se on ollut siinä myös 1950-luvun alkuvuosina. Meillä Vaasantalon lapsilla (meitä oli paljon) oli tapa juosta alikulkutietä pitkin raviradalle. Siinä oli aita, mutta löydettiin aina lauta-aidasta oksanreikiä, joista nähtiin. Ne olivat suomenhevosia.

En mennyt raviradalle (ehkä se ei siellä olekaan), lähdin kiertämään kohti kaupungin keskustaa. Olen kulkenut siitä kymmeniä ja satoja kertoja lapsena. Nyt ei ollut jäljellä enää maamerkkejä, ei yhtään ainutta. Kaikki vanhat talot oli revitty. Jostain syystä katu − silloinen tie − oli edelleen paikallaan.

Tilalla oli vieri vieressä kuin legopalikoita suhteellisen korkeita betonitaloja, joita ei erottanut toisistaan.  En nähnyt missään puita. Ennen pienet pihat notkuivat kypsiä omenoita. Käytiin kerjäämässä omenoita. Kurakauppala oli kaunis ja viihtyisä paikka, lapset saapastelivat ja upposivat välillä mutaan.

Eipä siinä sitten ole enää mitään nostalgista. Ei ole mitään syytä mennä takaisin. Silti ihmettelen mikä on tuonkaltaisen tuhovimman syy.  Se oli mukava paikka pysähtyä vaikka olisi ollut matka minne. Ei enää.

Nyt on itsenäisyyspäivän aatto. Luulen että tämä suhteellisen pitkä tauko lopettaa typertyneen tuijotukseni tuohon kansakunnan parhaimmiston esiinmarssiin Linnan juhlissa. Sillä tavalla on ilmeisesti säädyllistä ja kohtuullista ja yhteiskunnallisesti suotavaa kunnioittaa kansakunnan itsenäisyyttä.

Olen  ollut tyrmistynyt television antamasta kuvasta, mutta sitten olen ajatellut että ehkä kyse on leivän sijasta sirkushuvista kansalle. Mitenkähän sen leivän kanssa mahtaa olla.

Muistan kyllä oikein hyvin jonkun koulun kevätjuhlan, mutta vuotta en muista, en edes paikkakuntaa. Olin kyllä lapsi silloin vielä. Kevätjuhlassa oli tyttöjä joilla oli taftihameita ja sifonkiliinoja. Minusta aikuisilla naisilla on tuntunut olevan jotain sellaista päällään tuolla linnan juhlissa.

En ole katsonut ”Tuntematonta sotilasta” itsenäisyyspäivinä.  Kun se Väinö Linnan kirja ilmestyi, isä otti minut puhutteluun. Oli sitä mieltä että en lukisi kirjaa aivan vielä. Kysyin että miksi. Se sanoi että ensin mennään katsomaan yksi elokuva. Leffa oli Hemingwayn kirjasta tehty elokuva nimeltä ”Kenelle kellot soivat”. Elokuvassa oli taistelukohtaus ja isä pani käden silmilleni. Kuiskasin sille että ”Älä!”. Isään oli yhtäkkiä iskenyt epäilys siitä että jos vaikka kertomukset tekevät pahaa.

On eletty sellaista aikaa, että kirjastotäti ei ole vielä päästänyt minua aikuisten hyllyille. Pyysin isältä että ostaisi kirjakaupasta Hemingwayn romaanin. Taisi se ilmestyä aika pian hyllylle. Ehkä seuraavana vuonna. Minulla oli alkanut oppikoulussa ruotsin kielen opetus. Seuraavana vuonna olisi saksa. Arvelin että aika pian pääsisin lukemaan kirjoja niiden alkuperäisillä kielillä.

Nyt vasta,  yli 60 vuotta myöhemmin, alan päästä lukemisen alkuun. Vieras kieleni on supistunut yhteen, englantiin. Luin uudelleen mutta nyt englanniksi Siri Hustvedtin ”Amerikkalaisen elegian”. Sen englanninkielinen nimi oli The Sorrows of an American. Olin pitänyt suomenkielisestä kirjasta. Minusta alkuperäinen ei ollut yhtään sama. Hustvedtin isä ja äiti ovat kumpikin sukujaan norjalaisia, isä isänsä lapsena Amerikassa syntyneenä ja äiti aivan uutena tulokkaana.

Tulin ajatelleeksi että suomentaja, Kristiina Rikman, oli saanut kielen oheen suomalaiselle tuttuja asioita, suomettanut tarinaa. Olin lukenut siinä suomeksi tarinan emigranttisisaruksista. Kun kirjassa lähdetään vanhaan taloon Minnesotassa, farmille, sellaiselle pienviljelystalolle, niin pohjoiseurooppalaisia ne ihmiset ovat olleet. Minnesotassa on enemmän suomalaisperäisiä sukunimiä kuin missään muualla Amerikassa.

Meillä on uusi kissa, joka tuli eläinten orpokodista. Sen nimeksi tuli Lenni. 

Ihmis-Lenni oli isän setä, joka kävi kylässä Pittsburghista tai Waukeganista meillä sukutalossa kesäisin. Ei joka kesä mutta usein. Isän veli meni asumaan ja tekemään työtä pariksi vuodeksi Lennin luo. Lennin Amerikan-nimi oli Lennart Anderson. Ehkä hän ajatteli että paremmin saa työtä ruotsinnimisenä kuin suomalaisena. Mutta Lenni oli hänen syntymänimensä. Lenni oli kiva muutenkin kuin siksi, että sillä oli mukanaan lahjoja lapsille.