Hiljaiseloa

On vaikea kuvata eilen kokemaani elokuvailtapäivää, tässä aivan vain kotona. Oikeastaan kun mietin sitä, aivan ensimmäiseksi mieleeni tulee Buñuelin ”Porvariston hillitty charmi”. Elokuvassa puhuttiin ilmeisesti Argentiinan espanjaa. Oli viitteitä sotilasjuntasta, vaikka elokuva oli valmistunut tänä vuonna. Se on ohjaajansa Andreas Fontanan ensimmäinen elokuva: Azor, fiktiivinen tietenkin. Uusin elokuvakerhoni on nimeltään Mubi.

Olen vuosikymmenien mittaan ollut jäsen elokuvakerhoissa ja vetänyt elokuvakerhoja. Elokuvakerhoni eivät olleet mitä tahansa kerhoja, vaan niihin pääsivät osallistumaan ihmiset kaukana kaupungeista. Niistä on pitkä aika, koska viimeistään 1980-luvulla maaseutu alkoi olla niin tyhjentynyt, että hyvien elokuvien katsojia ei enää löytynyt. 

 

Nyt  Mubi pitää ohjelmistossaan eurooppalaisia uuden aallon leffoja. Niitä on kiva katsoa koska hurahdin filmihulluksi 1960-luvulla.  Löysin tämän sveitsiläis-argentiinalaisen elokuvan Berliinin elokuvajuhlien elokuvien joukosta. Englanninkielinen tekstitys tulee tarpeeseen. Kieliä on muitakin, mutta suomi ei ole joukossa.

En ole ennen nähnyt Azorin ihmisluokkaa edes elokuvissa. Se on pienempi ja ohuempi kuin mitä se oli  Buñuelin aikoina, tunnistettavampi. Mutta ennen kaikkea sillä on valtava vaikutus koko maailmaan, koska se päättää maailmantaloudesta nyt. Yksityisen sveitsiläispankin edustajan on käännettävä katseensa pois, kun nuorisoa pidätetään. On oltava vaiti.

Ohut miljardöörikerho ei voi mitään aseille ja armeijoille. Päinvastoin, brutaali todellisuus saattaa lopettaa pikku pankkiirinkin investoinnit kokonaan. Kokouksissa ovat läsnä niin kirkon kuin armeijankin edustajat. Yksi pankkiirin ystävistä on jo kadonnut. Tämä ei ole trilleri. Mutta elokuvan viesti on sekin, että ilmastonmuutos ei ole ensimmäisenä listalla kyse maailmantaloudessa. Sveitsiläispankin investoija tekee työtä jonka osaa.

Tajusin että Azor antaa kuvan siitä, mitä tarkoittaa ”collateral damage”, kun lennokkipommi osuu syntymäpäiviä tai häitä viettävään kohteeseen esimerkiksi  Afganistanissa.  Sodat ja kaupankäynti ovat vain saman asian eri puolia. Aseisiin nimittäin tarvitaan paljon rahaa eikä sitä tule ilman valtaa.

Pankkiiri on matkalla vaimonsa kanssa. Vaimolla tuntuu olevan rooli illallispöydässä, mutta kun päätetään investoinneista ja niiden rahoituksista, naisen on mentävä hotelliin siksi aikaa.

Yksi toistuva elävä asia on vähän väliä: hevoset. En tiedä raviurheilusta yhtään mitään mutta osasin sanoa sen että elokuvassa näytetyt hevoset, joita miehet taputtivat ja joilla naiset pääsivät ratsastamaan kartanossa vietetyn viikonlopun aikana, ovat todennäköisesti lämminverisiä ja jokainen niistä maksaa paljon. Hevoset ovat yksi investointikohde.  Niillä luodaan raamit miesten väliselle kaupankäynnille. 

Kun kävin kesällä pitkällä junamatkalla, vaihdoin junaa lapsuusperheeni kaupungissa, jossa aloitin kouluni. Se on risteysasema kaikkiin ilmansuuntiin, Seinäjoki. Piti odottaa pohjoisen junaa.

Menin kävelemään pitkin radanvartta. Vähän matkan päässä asemalta on rautatien alikulkutunneli. Se on ollut siinä myös 1950-luvun alkuvuosina. Meillä Vaasantalon lapsilla (meitä oli paljon) oli tapa juosta alikulkutietä pitkin raviradalle. Siinä oli aita, mutta löydettiin aina lauta-aidasta oksanreikiä, joista nähtiin. Ne olivat suomenhevosia.

En mennyt raviradalle (ehkä se ei siellä olekaan), lähdin kiertämään kohti kaupungin keskustaa. Olen kulkenut siitä kymmeniä ja satoja kertoja lapsena. Nyt ei ollut jäljellä enää maamerkkejä, ei yhtään ainutta. Kaikki vanhat talot oli revitty. Jostain syystä katu − silloinen tie − oli edelleen paikallaan.

Tilalla oli vieri vieressä kuin legopalikoita suhteellisen korkeita betonitaloja, joita ei erottanut toisistaan.  En nähnyt missään puita. Ennen pienet pihat notkuivat kypsiä omenoita. Käytiin kerjäämässä omenoita. Kurakauppala oli kaunis ja viihtyisä paikka, lapset saapastelivat ja upposivat välillä mutaan.

Eipä siinä sitten ole enää mitään nostalgista. Ei ole mitään syytä mennä takaisin. Silti ihmettelen mikä on tuonkaltaisen tuhovimman syy.  Se oli mukava paikka pysähtyä vaikka olisi ollut matka minne. Ei enää.

Nyt on itsenäisyyspäivän aatto. Luulen että tämä suhteellisen pitkä tauko lopettaa typertyneen tuijotukseni tuohon kansakunnan parhaimmiston esiinmarssiin Linnan juhlissa. Sillä tavalla on ilmeisesti säädyllistä ja kohtuullista ja yhteiskunnallisesti suotavaa kunnioittaa kansakunnan itsenäisyyttä.

Olen  ollut tyrmistynyt television antamasta kuvasta, mutta sitten olen ajatellut että ehkä kyse on leivän sijasta sirkushuvista kansalle. Mitenkähän sen leivän kanssa mahtaa olla.

Muistan kyllä oikein hyvin jonkun koulun kevätjuhlan, mutta vuotta en muista, en edes paikkakuntaa. Olin kyllä lapsi silloin vielä. Kevätjuhlassa oli tyttöjä joilla oli taftihameita ja sifonkiliinoja. Minusta aikuisilla naisilla on tuntunut olevan jotain sellaista päällään tuolla linnan juhlissa.

En ole katsonut ”Tuntematonta sotilasta” itsenäisyyspäivinä.  Kun se Väinö Linnan kirja ilmestyi, isä otti minut puhutteluun. Oli sitä mieltä että en lukisi kirjaa aivan vielä. Kysyin että miksi. Se sanoi että ensin mennään katsomaan yksi elokuva. Leffa oli Hemingwayn kirjasta tehty elokuva nimeltä ”Kenelle kellot soivat”. Elokuvassa oli taistelukohtaus ja isä pani käden silmilleni. Kuiskasin sille että ”Älä!”. Isään oli yhtäkkiä iskenyt epäilys siitä että jos vaikka kertomukset tekevät pahaa.

On eletty sellaista aikaa, että kirjastotäti ei ole vielä päästänyt minua aikuisten hyllyille. Pyysin isältä että ostaisi kirjakaupasta Hemingwayn romaanin. Taisi se ilmestyä aika pian hyllylle. Ehkä seuraavana vuonna. Minulla oli alkanut oppikoulussa ruotsin kielen opetus. Seuraavana vuonna olisi saksa. Arvelin että aika pian pääsisin lukemaan kirjoja niiden alkuperäisillä kielillä.

Nyt vasta,  yli 60 vuotta myöhemmin, alan päästä lukemisen alkuun. Vieras kieleni on supistunut yhteen, englantiin. Luin uudelleen mutta nyt englanniksi Siri Hustvedtin ”Amerikkalaisen elegian”. Sen englanninkielinen nimi oli The Sorrows of an American. Olin pitänyt suomenkielisestä kirjasta. Minusta alkuperäinen ei ollut yhtään sama. Hustvedtin isä ja äiti ovat kumpikin sukujaan norjalaisia, isä isänsä lapsena Amerikassa syntyneenä ja äiti aivan uutena tulokkaana.

Tulin ajatelleeksi että suomentaja, Kristiina Rikman, oli saanut kielen oheen suomalaiselle tuttuja asioita, suomettanut tarinaa. Olin lukenut siinä suomeksi tarinan emigranttisisaruksista. Kun kirjassa lähdetään vanhaan taloon Minnesotassa, farmille, sellaiselle pienviljelystalolle, niin pohjoiseurooppalaisia ne ihmiset ovat olleet. Minnesotassa on enemmän suomalaisperäisiä sukunimiä kuin missään muualla Amerikassa.

Meillä on uusi kissa, joka tuli eläinten orpokodista. Sen nimeksi tuli Lenni. 

Ihmis-Lenni oli isän setä, joka kävi kylässä Pittsburghista tai Waukeganista meillä sukutalossa kesäisin. Ei joka kesä mutta usein. Isän veli meni asumaan ja tekemään työtä pariksi vuodeksi Lennin luo. Lennin Amerikan-nimi oli Lennart Anderson. Ehkä hän ajatteli että paremmin saa työtä ruotsinnimisenä kuin suomalaisena. Mutta Lenni oli hänen syntymänimensä. Lenni oli kiva muutenkin kuin siksi, että sillä oli mukanaan lahjoja lapsille.

Holtitonta menoa

En tehnyt mitään ihmeellistä, ajattelin omiani ja katsoin ulos ikkunaverhon läpi. Ei tuullut ollenkaan. Sadetta ei ole ollut viikkoihin, kuulemma merivesi on alhaalla, mutta en tiedä mikä merkitys sillä on. Joku vesijumppakaveri sanoi, että pohjan muta antaa linnuille ruokaa. Muuttolinnut ovat kyllä jo lähteneet täältä.

Sitten siinä vieressäni kiinanruusu alkoi yhtäkkiä heilua ja viuhtoa holtittomasti. Sillä ehkä oli jotain asiaa. Käänsin katseeni takaisin ulos ja takaisin sisälle: ei edelleenkään tuullut. Ikkunoiden raosta vetää lujaa, joten sisällä tietää heti jos ulkona tuulee. Kuului kova tömähdys. Kiinanruusu jatkoi sanatonta vaikeroimistaan, mutta sen ruukun juurelle oli pudonnut se syksyn viimeinen ruusu. En ollut ikinä nähnyt tai kuullut noin dramaattista viimeisen ruusun poistumista. En ole elävien kirjoissa, sanoi ruusu.

Olin kyllä sanaton, vaikka kiinanruusu sai puhaltamaan säikähdystä ulos aluksi. Kissa syöksyi sohvalta haistelemaan metelin aiheuttajaa, joksi se epäilemättä luuli hiirtä tai lintua. Tottahan se nyt tiesi että ruusu on ruusu.

Sohvapöydällä on yksi valkoinen, tavallinen ruusu joka teettelee avautumistaan, valkoisia ruusuja muistaakseni käytetään hautajaiskukkana, mutta nyt se tuli jostain onnitteluna. Ruusuruusu on tavattoman eteerinen, suorastaan runollinen.

Se sijaitsee Kari Virtasen suunnitteleman sohvapöydän päällä. Maljakon on omin käsin dreijannut vuoskymmenet sitten lappajärvinen Hemminki Ahola, vaasi on siis punasavea, tai oikeastaan siis puhdasta harmaata, joka poltettaessa muuttuu lämpötilasta riippuen mustaksi tai punaiseksi. Virtanen puolestaan asui niihin aikoihin Nurmossa. Asuin silloin Lappajärven naapuripitäjässä.

Kiinanruusun kuolema sai miettimään ankarasti suurehkon pensaan käyttäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että kukan kanta oli ollut jostain syystä tavallista tuhdimpi tapaus. Se taas saattoi johtua siitä, että kiinanruusulla oli hankala kesä. Toukokuussa oli lämpöaalto, joka vaihtui kesäkuussa viluun. Puska oli valmistellut kukintaansa, mutta se joutui perääntymään kiireesti. Ikkunoista ja ovista siis tuulee ja kiinanruusu on eteläaasialainen koristepensas, joten pensas rupesi kukkimaan vasta elokuun lopulla. Kiinanruusu ehkä se on alun perin jostain Vietnamin viidakosta, ainakin talossa ennen asunut vietnamilaisperhe tunsi pensaan heti. Heillä se oli ollut kaupungissa talon ympärillä kasvanut pensasaita, siis Vietnamissa.

Vietnamista muistutti Suomen ulkoministeri viime viikolla. Hänestä tuntui siltä että Syyriasta tulee Euroopalle uusi Vietnam, siis surun ja ahdistuksen kohde. En kiinanruusua katsellessani muistanut napalmia, vaikka pitäisi tietenkin.

Kuva Mickey O'Brien

Olen lukenut tiiviisti Siri Hustvedtin kirjaa Elää, ajatella, katsoa. Kirjassa on lyhyitä ja pitempiä tekstejä, joissa kirjailija käsittelee neurotieteitä ja taidehistoriaa (ainakin) ja miettii esimerkiksi migreenin syntyä. Kirja on oikeastaan sisarteos hänen vuonna 2011 suomeksi ilmestyneelle pitemmälle tekstille nimeltä Vapiseva nainen. Kummankin suomentaja on Kaisa Sivenius. Kieli merkitsee hyvin paljon, varsinkin kun se näissä teksteissä väistämättä on vähän väliä selitettävä tiedetermejä. Tätä kirjaa en lukenut englanniksi, koska on vähän kiire lukemisten kanssa. Tiedetermit ovat englanniksi melkein samoja kuin suomeksi, joskus kirjoitusasu saattaa häiritä.

Hustvedt kirjoittaa retkistään tieteen maailmaan. En ollut oivaltanut että hän on käyttänyt tiedettä hyväkseen kirjoittaessaan esimerkiksi Amerikkalainen elegia-romaaniaan, fiktion maailma kun poikkeaa kovasti humanistisen tai käyttäytymistieteellisen kirjan rakenteesta ja kielestä. Romaanin yksi henkilö on psykoanalyytikko-psykiatri Erik Davidsen, jonka kirjoittamiseksi Hustvedt on tutkinut paljon psykiatrien ei-kenenkään maata, aluetta joka on psykiatrin ja potilaan välillä:

Ajatus analyytikosta neutraalina hahmona on jo pitkään tuntunut minusta  virheelliseltä, mutta toisaalta samoin tuntuu myös ajatus tieteen objektiivisuudesta. Onko mahdollista tyhjentää ihminen kaikesta subjektiivisuudesta, olipa hän analyytikko tai laboratoriossaan häärivä tutkija? Laboratoriossakin tuloksia tulkitsee ihminen, eikä tulkintoja voi eristää tulkitsijan ajattelusta, kielestä ja kulttuurista. Ei ole olemassa mitään kolmatta persoonaa tai lintuperspektiiviä, joka olisi irrallaan ruumiillisesta läsnäolosta. Kokeet eivät ole vapaita ihmisen ennakkoluuloista, mutta kovissa tieteissä niitä voidaan kontrolloida ja toistaa yhä uudelleen. Sama ei päde analyyttisen ympäristön monisävyiseen ilmapiiriin. Alkuajoistaan asti psykoanalyysi on joutunut puolustautumaan sellaisia väitteitä vastaan, että analyytikon ja potilaan välillä molemmin puolin vaihdetut tulkintaehdotukset saastuttavat prosessin ja pilaavat analyysin pätevyyden.

Psykoanalyysi ja psykiatria ovat edelleen käytettyjä hoitomuotoja. Neurotieteet eivät ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ole tulleet esiin jonkun käänteentekevän hoitoehdotuksen kanssa mikäli kyse on ihmisen mielen parantamisesta. En usko että käsitettä ”mieli” on toistaiseksi onnistuttu edes paikallistamaan johonkin tiettyyn osaan ihmisaivoista, sitä ei näe aivoskannerissa. Neurologeilla on paljon ehdotuksia aivojen rakenteesta ja paljon tiedetään, mutta tuskin kukaan rohkaistuu kertomaan mikä osa kuuluu minuuteen ja mieleen saati että onko sielua olemassa.

Hustvedt löytää kirjallisuudesta paljon esimerkkejä mielisairauksien kuvauksista ja niiden hoitoyrityksistä. Mutta Hustvedt ei luonut Erik Davidsenia kirjalliseksi hahmoksi, vaan ajatteli hänet veljekseen, jolla oli psykiatrin ammatti:

Muutin kokemustani, vaihdoin sukupuolta, kirjoitin eri äänellä ja löysin itsestäni lääkärin ja useita potilaita. Koska olin Erik, minulla oli fiktiivinen vastaanotto. Kertojani ja hänen hoitamiensa ihmisten välisistä istunnoista kirjoittaessani ammensin omista paikoistani, tiedetyistä ja ei-tiedetyistä.

Ei minua hämmästytä yhtään lukea kirjailijan kyky samaistua mielikuvitushenkilöihin. Kyllä kai mielikuvitus on olemassa kaikilla ihmisillä. Kaikki eivät vain kirjoita mielikuvitusolennoistaan. Kun luin tästä prosessista, rupesin yksinkertaisesti miettimään, että ehkä maailma olisi  terveempi ja onnellisempikin, jos ihmiset välillä menisivät mielikuvitusmaailmaansa ja eläisivät siellä. 

Kuva Mickey O'Brien

Hustvedt käsittelee myös lapsen kielellistä kehitystä. Hän panee merkille kielen erilaisuuden ennen ja jälkeen luku- ja puhekyvyn. Olin itse vastahakoinen oppimaan lukemista. Minusta oli paljon hienompaa katsoa kirjoja, selata niitä ja kehittää itse tarinoita. Kun sitten koulu pakotti oppimaan kirjaimet, tavaamaan ja ymmärtämään luetun ja sanotun (ja suomi mukava koska se on niin foneettinen kieli), päänsisäinen tarinointini lopahti. 

Se lähti uudestaan liikkeelle vasta pitkän, sairaustalven (joku pahempi tartuntatauti raivosi) jälkeen. Perhe muutti muualle ja kavereille oli sitten kirjoitettava. Aloin kirjoittaa tarinoita kirjeisiin. 

Arkipäivän analyysia

En oikein voi lukea kymmeniä sivuja tätä kirjaa yhteen menoon. Tämä aivan siitä riippumatta luenko sitä unilukemiseksi, löytääkseni jonkun uuden ajatuksen vai vain vahvistaakseni vanhoja ajatuksiani tai parantaakseni itseni siitä tai tästä vaivasta. Nimittäin seuraavaksi minua odottaa uusi kissakäsikirja, jossa taloutemme valtiasta käsitellään persoonallisuus-näkökulmasta.

Kaikki kietoutuu huushollin otusten ympärille ja jokainen meistä kolmesta kieppuu mukana ja ajattelee asioita vähän omaan suuntaansa. Ja koko ajan on käynnissä muutos: ei olla huomenna samoja kuin oltiin eilen.

Kirjoittaja on Sigmund Freud. Kirjan nimi on hykerryttävä: Mooses, telepatia ja paholainen. Soveltavaa psykoanalyysia 1899-1939. Suomennos ja sivunvalmistus: Markus Lång. Helsinki 2014. 232 s. Kustantaja: Books on Demand, paino Nordenstedt, Saksa. Kirja koostuu ennen suomeksi julkaisemattomista Sigmund Freudin artikkeleista. Hän joko ei saanut näitä mahtumaan joihinkin sillä hetkellä työstämiinsä kirjoihin tai sitten ne poikkesivat sen verran muusta hänen kirjoittamistaan kirjoista, niin että hän ehkä jätti ne pois julkaisulistoistaan.

Kirja on kulttuuriteko, ehdottomasti. Minun oli napattava kirja kirjastosta parista syystä. Ensinnäkin Anita Konkka julkaisi syksyllä kirjan nimeltä Unennäkijän muistelmat (Teos) ja siinä puhutaan unista. Kirjassa unen näkijä muistelee. Uni on yksi todellisuus. Ilman unien näkemistä ihminen ei pysy järjissään, noin lyhyesti sanoen. Sen lisäksi unet sanovat kaikenlaista ihmisen kulloisistakin ongelmista, toiveista – ylipäänsä hänen elämästään. Freud on kirjoittanut ihmisten vitseistä ja heidän tekemistään virheistä. Ja sairauksillakin on viestinsä.

Ajattelin että ehkä unisyklini korjaantuu tästä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta häiriöstä ihan vain Freudia lukiessa. Toinenkin syy johtuu kirjoista: jostain syystä johduin marras-joulukuussa lukemaan Siri Hustvedtin kirjoja englanniksi ja hänen kirjallisuuslistassaan on usein Freud. Ehkä hän on vaikuttanut jopa enemmän käsityksiimme ihmisistä kuin toinen juutalaissyntyinen henkilö, Karl Marx?

Tässä nimenomaisessa artikkelissa telepaattisista unista on aika tavalla järjenvastainen ajatus. Unia ihmiset näkevät yksin, erikseen, tiettävästi yhteisiä unia ei ole (vaikka Juice laulaa XV yössä: ”---ja samaa unta nään ja kun aamu on en tiedä missä herään”), sen sijaan telepatian pitäisi olla ajatusten (sähköistä?!) siirtymistä yhden ihmisen päästä toiseen päähän, vaikka satojen kilometrien päästä. Telepatiaa ei ole koskaan pystytty todistamaan olemassa olevaksi ilmiöksi, sen sijaan unia ovat nähneet kaikki.

Näin Freud kirjoittaa kirjeen lähettäjälle, joka tahtoo vahvistuksen sille, että telepaattisia unia oikeasti on olemassa ja että hän on itse juuri nähnyt yhden:

Onko Teille syntynyt vaikutelma, että kaikessa hiljaisuudessa kannatan telepatian todellisuutta siten kuin salatieteilijä esittävät? Siinä tapauksessa pahoittelisin suuresti, että sellaista vaikutelmaa on vaikea välttää. Haluan nimittäin pysytellä täysin puolueettomana. Minulla on siihen myös täysi syy, sillä minulla ei ole asiaan mitään kantaa enkä tiedä siitä mitään. (s. 47)

Freud on kohteliaan pirullinen alusta loppuun. Telepatia ei vain mahdu tähän arkipäivän psykopatologiaan, tai siitä tulee mahdotonta tappelua. Lukekaa esimerkiksi Freudin Unien tulkinta-opus! Unet kertovat kaikenlaista hauskaa meistä kaikista.

Ihminen on mestari keksimään itselleen milloin mitäkin kamalia fyysisiä tai psyykkisiä tai psykofyysisiä ongelmia. Freud on siitä hyvä tiedemies, että hän on vankkumatta tiedon puolella huuhaata vastaan. Pidän paljon Tiina Raevaaran, kirjailijan (koulutukseltaan jonkun kovan tieteen tohtori, en uskalla sanoa minkä, koska sanon kumminkin väärin) Suomen Kuvalehden blogista. Raevaara näyttää jatkuvasti törmäävän myös kaikenlaiseen huuhaa-tietoon. Epätieto on leviämässä kaikkialle ja yhä kiihtyvällä vauhdilla. Monesti väärä tieto voi olla vaarallistakin.

Ihmisparka on hätää kärsimässä, kun yrittää vajavaisella tietämyksellään sortteerata edes jollakin lailla oikeaa tietoa väärästä. Eilen joku amerikkalainen lehti otsikoi että jossain osavaltiossa monta lasta oli sairastunut tuhkarokkoon, vai oliko se nyt vesirokko? Joku sellainen tauti kuitenkin, jota vastaan nykyään rokotetaan.

Kun nyt kyseessä on USA, niin on kerrottava, että sieltä se rokko oli ehtinyt hävitä kokonaan. Amerikassa – kuten myös Euroopassa – on vastuuttomia vanhempia, jotka ovat jonkun uskomus-/epätiedon vuoksi päättäneet olla rokottamatta omia lapsiaan ja sillä tavalla ovat saattaneet vaaraan muita lapsia.

Mikä tahansa lastentauti on vaarallinen ja kelle tahansa ihmiselle lähinnä siksi, että niiden jälkitaudit ovat pahoja. Minulta hävisi vasemmasta korvasta kuulo sikotaudin vuoksi 12-vuotiaana. Ei ollut rokotuksia.

Miksi on aina toivottava pakottavia lakeja, ennen kuin ihmisten järkiintyminen on mahdollista? Se on kerta kaikkiaan järjetöntä. Mikä telepatiassa on niin tärkeää, että siihen on uskottava? Mitä se usko ylipäänsä on? Ehkä sillä sitten tullaan autuaaksi.