Ketjuja

Tämänhetkinen elämäni ei ole mitenkään kummallista. Se on aivan tavallista. Minulla on linkkejä erilaisiin paikkoihin, vähän niin kuin itseni rakentamia tietotoimistoja, ihmisiä jotka osaavat kirjoittaa. Joitakin saatan tuntea, mutta esimerkiksi New York Times’ista tuskin ketään. On minulla sukua sielläpäin, niin että sillä tavalla voi olla tuttuja. Mutta en tiedä pikkuserkkujeni nimiä. Olen kadottanut heihin yhteyden, vaikka heitä on lähtenyt monessa sukupolvessa Amerikkaan.

Tavallaan elän toisissa todellisuuksissa. Mutta kun katsoo vähän tarkemmin niin ei se sitä olekaan. Aamulla avasin New York Timesin ja osuin aivan varoittamatta W.H. Audeniin. Meillä on hänen lyhyiden runojensa kirja täällä kotona: Collected Shorter Poems 1927-1957. NYT’issä julkaistu runo menee näin:

Musée des Beaux Arts
About suffering they were never wrong,
The old Masters: how well they understood
Its human position; how it takes place
While someone else is eating or opening a window or just walking
      dully along;
How, when the aged are reverently, passionately waiting
For miraculous birth, there always must be
Children who did not specially want it to happen, skating
On a pond at the edge of the wood:
They never forgot
That even the dreadful martyrdom must run its course
Anyhow in a corner, some untidy spot
Where dogs go on with their doggy life and the torturer’s
       horse
Scratches its innocent behind on a tree.

In Brughel’s Icarus, for instance: how everything turns away
Quite leisurely from the disaster; the ploughman may
Have heard the splash, the forsaken cry,
But for him it was not an important failure; the sun shone
As it had to on the white legs disappearing unto the green
Water; and the expensive delicate ship that must have seen
Something amazing, a boy falling out of the sky,
Had somewhere to get to and sailed calmly on.   

Olo jatkuu vähän outona. Todellisuus on nyrjähtänyt niin että kirjoista on yritettävä löytää oikeat asiat.  Tiedän kyllä milloin olen oikeilla jäljillä. Tuo W.H. Audenin runo oli yksi osumista.

Voi olla että tarvitaan muutenkin enemmän startteja. Tässä tulee ongelmaksi se, että kun Ukrainan sota on käynnissä, niin olo on niin kehno ja huomaamaton: sitä voi tuijottaa jotakin blogia eikä tajua vähään aikaa lukemaansa. Niin että sitten seuraava linkki:  ja tiedän että moni  muu löytää noita myös. Tuo löytyy Ville Ropposen blogista. Jostain syystä linkkien luominen on hankalaa. Ehkä kulttuuristen selitysten tarve on kasvanut ja sen takia siinä suunnassa netissä on ruuhkaa?

Mutta parasta tällä erää on kuitenkin Niillas Holmbergin lukeminen. Se on sillä lailla kirjoittava ihminen, että lukiessa − siis runoja myös − on sellainen tunne kuin olisi  jossain muualla. Se tulee selvästi luonnon ja maiseman läheisyydestä. Holmberg on jossain päin Lappia, käsittääkseni aika lailla pohjoisessa.  
Kielestä tulee esimerkkejä: leppä, leppyä, muuttua lepäksi eli leppääntyä. Lepästä saa punaista väriä. Mutta mikä on sisna?

Holmberg on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa nimeltä Halla Helle. Siinä on nuoria saamelaisia ja suomalaisia aikuisia hakemassa identiteettiä. Se tapahtuu esimerkiksi  määrittelemällä mitä on kolonisaatio.  Sen jyrkkyys ja julmuus ja pahantahtoisuus vaihtelevat maasta ja maanosasta toiseen. Mutta se on olemassaoleva tapa reagoida eroihin ihmisryhmästä toiseen. Kolonisaatio vaikuttaa pahasti sekä tekijöihin että kohteisiin.

Nyt kun television äänissä kuuluu räjähdyksiä ja pahoja puheita koska on sota, Lapin maisemat ja saamelaisuuden etsiminen ja selittäminen tuntuu helpottavalta. Tietenkin tarina on minusta kaukana. Mutta se on selvä ja konstailematon kertomus ja siksi luonnollinen. Kirjasta puhuminen tuntuu tautologiselta varmasti vain sen takia, että en ole itse siellä lähellä enkä voi tietää miltä esimerkiksi kamala kylmyys keskellä tunturimaisemaa tuntuu. Sellaista aavistan, että ihmiset ja eläimet ovat toisiaan lähellä, vaikka välimatkaa olisi kuinka paljon. Aivan kuin he eivät olisi vieraantuneet todellisuudesta. Onko se sitten yleisempää täällä etelässä?

Näitä merkintöjä on lapuilla ja lipuilla aivan muistakin asioista. Joku ystävä kirjoitti jostakusta tyypistä että se on saber-rattling josta tuli mieleen saber tooth tiger. Mutta sanahan tarkoittaa suomeksi samaa: sapelin kalistelua. Loppujen lopuksi tästä ei voi sanoa juuri muuta kuin että Holmberg on kirjailija joka on tullut esiin ja aika tavalla omillaan.  Tekee mieli sanoa että se on harvinaista.

Ja: Vasili Grossmanista kertoo Martha Gessenin veli Keith, kirjailijatoimittajia kumpikin, Venäjältä kotoisin, nykyisin USA:ssa asuvia:
”As Grossman, sick and despairing, was writing this, a new generation gathered at the Polytechnic Institute, listening to poetry and sighing over the dreamy young Yevtushenko. They wore the convictions that had cost Grossman his friends and his career the way they wore the latest Polish jackets. And when the time came for them to sign their letters and join the great Soviet bourgeoisie, they mostly did.” (New Yorker, 6.3. 2022)

En muista kuulleeni termiä suuri Neuvosto-porvaristo, mutta tarkoitetaanko tällä nyt pikkuporvaristoa vai oligarkkeja? Ehkä niiden aika tuli myöhemmin, 1970-luvulla? Luin Vasili Grossmanin kirjan Elämä ja kohtalo ehkä parikymmentä vuotta sitten keskellä pitempää omaa aikaa mökillä. Mukana oli kirjoituskone ja paljon paperia. Kirjasto mökkikunnassa oli hyvä, koska ihmiset pelkäsivät paksuja kirjoja joihin ei ollut varsinkaan kesällä aikaa paneutua.  

Tässä tietysti suomalaisille kuunneltavaa vielä  erittäin selväsanaisessa muodossa. Kuuluu tuossa historiassa olevan myös Vladimir Nabokovin englanniksi kääntämä The Song of Igor’s Campaign. Ilmeisesti Igor asusti jossain Novgorodin tienoilla. Mutta Igor-ruhtinaan Novgorod ei ole sama kuin nykyinen Novgorod, vaan vähän sivussa. Pikkuruhtinaat tarvitsivat hoveja kauppateillä Konstantinopolin suuntaan. Igor vaikuttaa lähinnä sotaisalta heimokuninkaalta. Liittoutui milloin kenenkin kanssa.

Tietenkin olen tullut miettineeksi itäistä ihmistä enemmänkin. Tämänhetkistä silmitöntä tuhoamista en ymmärrä ollenkaan. Esimerkiksi Vasili Grossman on paitsi hieno kirjailija, hän on myös Stalingradin viimeisten päivien ajan todistaja, joka sai maksaa siitä, että oli osunut paikalle.  Tai ei ehkä siitä paikasta tullut sitä hänen henkilökohtaista tuhoaan vaan siitä, että hän tiesi haluavansa kirjoittamalla kertoa tarinan. Tuossa kirjassa kulkee kokonainen maa, se muuttuu toiseksi sodassa ja ihmiset voivat jo arvata että siitä ei koskaan täysin toivu.

 

On huomautettava tässä vielä se, että vaikuttaa kirjoitusohjelma toimivan oikein hyvin. En tiedä mikä siinä ennen on ollut. Ehkä vain hitaus. Aurinkokin vaikuttaa hitaalta, kevät on kalpea. Nyt kun on jo toinen päivä niin en ole varma siitä miten osaan sijoittaa tekstiä. Siis luoda linkkiä. 

Tämä osa kulkemisestani siellä täällä lukemassa on etsimistä. Sota taustaäänenä ei ole minun ikäpolvelleni mitenkään outo kokemus, mutta kun ne äänet tulevat Euroopasta se tuntuu pahalta. Muuta siitä ei voi sanoa, koska en kykene kuvaamaan sitä. Sodan keskelle en ole sentään joutunut koskaan.