Autokefalioita ja sotaa II

Viimeinen Petrin teksti ei ole kirjassa. Se on 19.5. netissä julkaistu jälkikirjoitus. Kun huomasin sen, säikähdin että nyt päiväkirjaan on tullut lisäys, joka sitten muuttaa ehkä kirjan ajatuksiakin. Minusta Sinikeltaisen olemassaolossa on parasta nimenomaan se, että se etenee niin kuin päiväkirjatkin etenevät ja siinä on kirjoittajan suoria ja helposti ymmärrettäviä asioita esimerkiksi sodan kulusta. Minusta kyllä näyttää siltä, että jälkikirjoituksen teksti summaa aika hyvin Petri Järveläisen kirjan Sinikeltainen ja verenpunainen (Väyläkirjat 2022).

Mutta teksti oli Nato-retken päivitystä ja Erdoganin tämänhetkisten ajatusten ihmettelyä. Myös ortodoksisen maailman ihmettely on tarpeen, ilmassa on välttämättömiä muutoksia. Kiovan patriarkaatti on nyt irti Moskovan talutuksesta. Muutosten vauhti on melkoinen. Ehkä Suomen ja Ruotsin hallitukset ovat olleet vähän liian sinisilmäisiä. 

Kuuntelin Ruben Stillerin radio-ohjelman, joka oli lähetetty jo perjantaina, jolloin en ollut kuullut sitä. Siinä oli ensin juttua Turkista, joka ei tahdo Suomea ja Ruotsia Naton jäseneksi. Toimittaja Tom Kankkonen puhui hajamielisen oloisesti, mutta osui oikeisiin asioihin. Sen jälkeen oli toinen hyvä keskustelutuokio, jossa oli haastateltavana selvästi puhuva (psykologi, toimittaja) Pekka Sauri, mitä elämässä on ja miksi sitä ei pitäisi kuluttaa onnen haalimiseen. Onni on helposti haipuvaa tavaraa.

Kankkosta ajattelin maailmanmatkaajana: hoksottimet toimivat koko ajan, vaikka ei siltä näyttäisikään. Kankkonen on journalisti, mutta sellainen joka tuntuu ottaneen asiakseen penkoa numeroita ja yhteyksiä uutisten takana. Oletan että jotain sinnepäin lukee myös toimittajan ohjeissa. Kankkonen vastasi kysymyksiin samalla kun Stiller kysyi edelleen asioita, vaikka Kankkonen juuri lupasi ottaa selville kuinka paljon kurdeja asuu jollain alueella, jota Turkki tarvitsisi johonkin itselleen tärkeämpään. Muistan kurdit Syyrian sodan ajalta ja mielestäni he muun muassa halusivat pitää huolta pakolaisista. Sen sijaan Turkki ei pitänyt pakolaisista. Oletan että riippuu siitä keitä ne pakolaiset ovat. En ymmärrä, miksi kurdeille ei ole löytynyt kotimaata.

Tulin ajatelleeksi sitä, kun Putin sanoi ettei Ukraina ole ollut koskaan oma valtionsa. Se oli yksi syy siihen, miksi Putin haluaa tuhota Ukrainan ja ottaa ne maat haltuunsa, että se olisi jälleen osa Neuvostoliittoa, vaikka sitä ei enää olekaan. En ole koskaan saanut selville sitä, asuivatko ukrainalaiset tsaarin Venäjällä. Minulla ei ole sen aikaista karttaa, Neuvostoliiton aikaisia on ja niistä oli itse asiassa hyötyä silloin, kun tutkin Kai Donnerin Siperia-kirjan kansoja.

Piti yrittää tietää edes missä päin mikäkin kansa oli elänyt. Lähin kartta kertoi eri kansojen autonomisista alueista. Kai Donnerin aikaan (1911-14) Siperiassa oli alkamassa kansanmurhia, joita saatiin joitakin toteutetuiksi jo 1800-1900-luvun taitteessa. Silloinen tuhoaminen tapahtui viemällä paimentolaisilta elinkeinot. Ihmisiä pakkosiirrettiin lähelle kauppapaikkoja, jolloin saatiin turkiskauppa Venäjän haltuun.  Donner kertoo kirkkojen rakentamisesta alkuperäiskansojen keskelle. Siellä niitä ainakin ennen oli suurten jokien mutkissa.

Pekka Sauri myönsi että ei usko ylimaallisiin olioihin kuten jumaliin. Sen lisäksi hänen mielestään niihin uskominen voi olla myös vahingollista, jos yrittää selvittävä jollain lailla järjissään. Stiller yritti esittää että on Mooseksen usko ja Jumaliin usko ja vaikka mitä. Sauri ei ruvennut erittelemään minkälaiset ylimaalliset ilmestykset olisivat sitten mahdollisesti vähemmän vahingollisia. Onnen löytämisen taustalla on ennen kaikkea kyky elää elämäänsä ilman näitä häiritseviä ylimääräisiä asioita.

Ylimaallisuudetkin voivat viedä jonkinlaiseen musertumiseen tai henkiseen sairastumiseen jopa. Mieleeni tuli heti Venäjän ystävyspari Putin ja Kirill. En ehkä ole ainut joka ajattelee että he ovat vähän järjiltään. Sitä on tietenkin vaikea sanoa, koska sinne ei ole pääsyä, siis kuuntelemaan Moskovan iltojen keskusteluja, mutta myös siksi, että järjissään olemisen tai nyrjähtämisen määritelmiä on paljon.

Turkki taas ehkä haikailee Osmanni-valtakunnan aikaan. Muistaakseni silloin oli myös Krimin sota, jota käytiin Turkkia vastaan ja johon suomalaiset vapaaehtoiset osallistuivat. Osmanni-valtakunta oli muslimimaa, en kyllä tiedä oliko se sitä kaikille, siis islam. En ole ymmärtänyt onko se ollut valtakunnan edellytys vai sattuma, siis vähän niin kuin Petrin kirjassa toistuva kysymys siitä onko siinä tai tässä asiassa kyse sattumasta vai välttämättömyydestä.

Tässä kohden sotkee nyt moni asia. Ensiksi: jos kotona ei ole kahden biologin (?) kirjaa nimeltä ”Sattuma vai välttämättömyys”, sitä ei löydy netistä eikä googlaamalla. Sen sijaan sieltä löytyy ”Sattuma JA välttämättömyys”, joka on Jacques Monod’n kirja. Siinä käsittääkseni taas käsitellään n.k. älykästä suunnitelmaa, joka olisi maailman ja tietenkin myös maapallon elämän syynä. Teologiaan en aio myöskään sotkeutua, koska sitä olisi pitänyt opiskella puoli elämää. Sen sijaan biologia ja sen oheistiede ekologia ovat tavalliselle humanistille ehkä paremmin ymmärrettäviä.

Poliittisesti sekä Venäjän että Turkin ongelma on todennäköisesti haikea menneisyyden kajo. Kun sattumaa ja välttämättömyyttä etsii, niin sieltä löytyy myös Nabokovin romaani nimeltä ”Kalvas hehku”, englanninkieliseltä nimeltään ”Pale fire”, joka oli ehdottomasti kirjallinen taidekokemus. Mutta luovat ihmiset ovat aina miettineet olemassaolon kummallisuuksia. On siellä myös kauneutta kuten nyt kun tuomi kukkii.

Mutta näin Petri Järveläinen ajattelee historiallisten kontaktien vaikutuksesta tulevaisuuden maailmaan, josta me nyt emme kyllä tiedä yhtään mitään, mutta voimme olettaa. Minusta Sinikeltainen on tärkeä kirja nimenomaan sen päivänkohtaisissa reaktioissa. Ihminen elää hetkessä ja nuo päivätkin alkavat olla jo väärin muistettuja. Petrin kirjan jälkisanoista on melkein 10 päivää:

”Suomi on historiansa aikana elänyt suurvalta-asemassa olleen Ruotsin, keisarillisen Venäjän, Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton satelliittina. Kaikki nämä ovat sortuneet. Mutta Suomi pysyy.

Naton heikkouksista viestii Venäjän yhden Naton sisäisen myyrävaltion, Turkin Erdoganin aloittama iltalypsy Suomen ja Ruotsin jäsenyyteen liittyen. Että semmoisten kanssa sitä on ollut hätä päästä liittoon ja tuudittautua turvatakuisiin. Kroatia peesaa tämmöisissä asenteissa.

Tasavallan presidentin tiedotteessa todettiin järkevästi, että Suomi ei kasva kokoaan suuremmaksi ja naapuruussuhteita tulee vastaisuudessakin hoitaa hyvin.

Lausunto oli ensimmäinen julkisuudessa huomaamani kannanotto sen osalta, millainen menettely Suomella on naapurinsa Venäjän kanssa tulevaisuudessa. Voi olla, että sidoksesta Venäjään on sittenkin vaikeampi irroittautua kuin hetken hurma ilmaisi.

Venäjän ensireaktiot olivat arvattavia.

Uhkailu ydinkärkien suuntaamisella ei ole kuitenkaan erityisen vakavasti otettavaa suhteessa siihen, minkä kanssa on totuttu elämään vuosikymmeniä.
Venäjällä on kymmenkunta ydinvoimalaa Suomen läheisyydessä, näistä lähimmät Kuolassa ja Pietarin lähellä. Molemmat ja kaikki ovat riskialttiita. Se, että uusi Tshernobyl toteutuu Venäjällä on todennäköisempää kuin se, että sieltä laukaistaisiin ydinkärki Suomeen. Ydinkärjet ovat kulkeneet Itämerellä tähänkin asti.

Myöhemmin aikaisemmasta poliittisesta viihdetaiteiluistaan tunnetuksi tullut Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharova ilmoitti, että Venäjän vastaus tulisi olemaan sotilaallinen yllätys.”


Spekulaatioita olen jo nähnyt jossakin siitä, miten asiat Venäjällä ovat. Kyllä kai Venäjä jää edelleen tuohon Suomen kylkeen, tuskin se minnekään muualle alkaa vaeltaa. Siitä historiankirjoittajat ovat yksimielisiä, että tšaarinvallasta ei siirrytty demokratiaan siinä maassa. Suomi oli osa Venäjää ennen. Täällä eivät punaiset voittaneet.

Ehkä sotilasakatemioissa katsotaan Venäjän menoa nyt vähän tarkemmin. Sotilasakatemioissa olisi tärkeätä tietää jotakin siitä, miten minkänkinlainen strategia toimii siinä tai tässä ympäristössä. Viimeiseksi olen nähnyt uutisia siitä, että Pohjois-Afrikassa alkaa olla nälkä - taisi olla Sudan juuri nyt ja että sinne laivattava ruoka on päätynyt Ukrainasta Venäjälle. YK:n alainen FAO, joka tarkkailee ja arvioi maailman ruoka- ja viljelytilannetta, on varoittanut jo maaliskuussa, että voi tulla ruokapula.

On vaikeata ymmärtää tuollaista tuhoamissotaa, mitä Venäjä nyt käy Ukrainassa. Mutta hyökkääjillä tuskin on ikinä päätavoitteena ihmisten/ihmiskunnan tai peräti maapallon paras.

En tiedä millaiseksi maailma muuttuu tämän sodan myötä. Tässä on ollut vähän liikaa raamatullisia vitsauksia viime aikoina.  Mutta tällaista on mietitty maailman (?) teologien parissa:

”Käykö Pietarin hovikapellasta periytynyt jumalanpalvelusveisuu ortodoksisessa kirkossa hieman vähäisemmälle huomiolle? Aamun Koitossa Risto Nordell kirjoitti uudemman musiikin säveltämisen merkityksestä.

Ohjataanko teologian opiskelijoita ensisijaisesti muualle kuin Leningradin Hengelliseen Akatemiaan?
Ortodoksisen teologian yliopistotasoista opetusta ei anneta kuin Suomen Joensuussa ja Britannian Cambridgessa. Tukholmaan on äskettäin perustettu vastaavanlainen laitos, johon on palkattu muun muassa ukrainalaisia professoreita.”
(Sitaatit jälkikirjoituksesta: Petri Järveläinen: Sinikeltainen ja Verenpunainen. Väyläkirjat 2022)


On ollut sateen jälkeinen rauha ulkona. Kun mietin Venäjää, päässäni puhkeaa usein soimaan valssimelodia Adam Hatšaturianin säveltämästä oopperasta (?) nimeltä Naamiaishuvit. Minä kutsun sitä kaurapuurolauluksi. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että isä vuosia soitti sitä niin lujaa kuin radion kyljessä olevasta levysoittimesta irtosi kun me lapset syötiin aamiaista. Tai siis se kovaääninen oli semmoisen ison ASA-radion sisällä.

Joskus kun en ollut ehtinyt vielä ruokapöytään ja tärykalvoni repäisivät minut hereille, isä vei minut ja valssasi kanssani kohti keittiötä. Olin ehkä 10-12-vuotias silloin, oppikoulun ensimmäisillä luokilla. Hatšaturian ei silloin ollut kyllä armenialainen vaan venäläinen. Nykyään Armenia on itsenäinen valtio ja niin on myös Ukraina.

Hämärää

Olen hyppinyt viime aikoina kirjojen väliä. On niin hämärää että ei näy mitään selvää linjaa niissä jutuissa. Tietysti saan ne mahtumaan omaan päähäni ja joku kirjoitti tottakai joulunaikaisista nostalgisesti. Asteita noissa muisteluissa on, aina  kova pakkanen. Silloin oli lapsuus. Nyt uhkasivat pakkasilla sääennusteessa.

Yritin ottaa valokuvan Lenni-kissasta, mutta useimmiten se käänsi päätään juuri kun kamerasta kuului klik. Ei tänään ole ollut muuta kuin hämärää. Kissa oli herätettävä tai muuten se nukkuu koko pimeän kauden. Se ei ole linssilude ja se sopii nuorelle kollikissalle oikein hyvin, ei sen tarvitse meillä asuessaan totella ainakaan kameraa.  Tulevat ensimmäiset talvipyhät juuri tämän kissan kanssa.

Pääsin juuri kuuntelemasta Ruben Stillerin ja hänen vieraidensa höpötystä  punaisista joulupukeista ja joulun ajan muistoista. Stillerillä oli muisto harmaasta joulupukista. Minä en ole nähnyt pienenä harmaata joulupukkia vaan semmoisen lampaanvillaisen. Se ei ollut harmaata vaan vaaleanruskeaa. Semmoista läikikästä. Käsitykseni mukaan suomalaiset lampaat ovat kumminkin olleet harmaita. Ehkä niissä on sekoitusta valkoisiin lampaisiin, vaikka en tiedä missä päin semmoisia on lähialueella ollut.  

Olen käynyt lapsena keräämässä kerppuja lampaille. En voi olla täysin varma siitä, mistä muistikuvani joulusta tulee,  mutta lampaat olivat harmaita. Kaiken järjen mukaan se  joulu oli vuonna 1947, jolloin olen ollut muuttamassa Mikkelistä Sukevalle ja välillä on pitänyt olla joulua jossain.  Paikka oli äidinäidin talo. Siellä oli olkia tuvan lattialla ja joulukuusi, jossa ei ollut kynttilöitä, vaan vöinä kaikkia eri maiden lippuja. Olkia ei ollut takan lähellä, ettei siitä lentäisi kipinöitä ja talo palaisi.

Jossain vaiheessa pitkää ja pimeää iltaa porstuassa alkoi kolista ja sieltä tulla könysi semmoinen vaalean lampaanvillainen otus.  Sillä oli päässään sarvet. Olin minä jo pukkejakin nähnyt, joidenkin vuohien laumassa oli myös pukkeja. Nykyään Gävlessä on olkipukkeja ja jostain syystä joku sytyttää niitä palamaan melkein joka joulu. Oli ollut muutama joulu ilman että niitä oli poltettu mutta tänä vuonna se on taas poltettu. Kai siitä on jäänyt jonkinlainen tukiranka. Mikä niitä siellä Gävlessä vaivaa? Siis ihmisiä?

Sillä lammaspässillä oli kävelysauva ja se kysyi kilttejä lapsia. Minä näin sen ja huusin että ”Isä!”.  Isä kysyi että onko sinun isäs kiltti lapsi? Muut aikuiset alkoivat puhua pälättää ja ihmettelivät minne se sun isäs on mennyt. Muistan lievän epävarmuuden tunteen, koska kyllä se oli isä. Olin tullut tuntemaan että  aikuiset touhuavat omituisia, niin en sitten ottanut osaa höpötykseen. Istuin isoäidin sylissä.

Kattohirressä oli suuri öljylamppu ja toisen hirren päässä oli joulukaktus, joka kukki. Siinä oli punaiset kukat. Nykyisessä joulukaktuksessani on vaaleanpunaiset kukat, häivähdyksiä samansävyisestä punaisesta, mutta tällä nykyisellä kaktuksella on kerroshameet päällään. Se näyttää aivan sifonkihameelta.

En pidä joulusta. Yksi tuntemani lapsi sanoi että joulu on hieno juhla kun Jeesus tuo lahjoja. Kirkon suunnasta tulee kaikenlaisia väärinkäsityksiä. Sillä isoäidin tupaan tulleella pässipukilla oli pärekori kädessä ja päreinen reppu selässä. En muista mitä lahjoja on ollut. Vuonna 1947 on ollut vielä sodanjälkeinen pula-aika. Sen tiedän että esimerkiksi suklaata tai marmeladia ei ole ollut.

Jossain kaupassa on voinut olla siirappinekkuja, mutta se edellytti sitä että kauppias on saanut jostain siirappia. Minulla oli kyllä aina villaiset sukat jalassa, joten todennäköisesti joku on kutonut minulle sukat.  En ole todennäköisesti ymmärtänyt käsitettä lahja. Ilman villasukkia olisi joka tapauksessa ollut kylmä.

Se lampaanvillainen isä hävisi siitä pian ja ruvettiin ison porukan kanssa syömään tuvan pöydän ääressä.  Minulla oli oma tuoli, sellainen kääntötuoli jonka sai istuimeksi ja sitten istuimeksi ja pöydäksi. Se istuin-pöytä oli matala, pelkkä istuin oli korkea. Siinä oli pyörät alla, ja kun se oli matala, joku aina työnsi minua paikasta toiseen. Osasin kyllä kävellä. Se istuin oli hyvä koska yletyin pöydälle. En muista mitä ruokaa on ollut.

Söin kyllä niihin aikoihin, lopetin syömisen vasta 10-vuotiaana. Aloitin sitten uudestaan muutama vuosi sitten, niin että siitä ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Huono syöminen ei ole oikein hyvä luille, sanoivat kirurgit ja hoitajat joskus melkein kymmenen vuotta sitten. Niitä ei ollut sanomassa yhtään mitään silloin kun olin 10-vuotias.

Nyt ulkona sataa lunta. Ei ole yhtään niistä ihmisistä enää elossa jotka muistan siitä joulusta siinä isoäidin maalaistalossa.  Niistä joku olisi voinut väittää tuota kertomusta vastaan. Ei ole edes niitä, jotka muistaisivat miltä tuntuu matkata joulukirkkoon reellä tiukasti vällyihin pakattuna ja tähtitaivas pään yllä. Ne valaisivat tarpeeksi ja lumi. Matkaa kirkkoon oli melkein 10 kilometriä. Olen mitannut sen sitten kun sain auton, mutta siihen oli vielä matkaa. Kirkkoon piti lähteä suoraan unilta heränneenä.

Mutta vaikka en ole kuunnellut kuin Ruben Stilleriä, niin sekin oli tarpeeksi että muistin tähtitaivaan. Minulla on pöydän kulmalla satunnaisesta keskustelusta muistin tueksi Osip Mandelstamin kirja nimeltä Ajan kohinaa (saksankielisestä laitoksesta Rauschen der Zeit suom. Aarno Peromies lukuunottamatta ”Egyptiläistä postimerkki” -kertomusta, suom. Esa Adrian, Delfiini-sarja, Otava 1972). Tässä pieni ote tarinasta nimeltä ”Suomi”:

”Minusta tuntui aina hämärästi siltä, että Suomella oli pietarilaisille jokin erityinen merkitys, että sinne matkustettiin vetämään kasvojen ylle kulmakarvoihin saakka tuo syvällä riippuva lumitaivas, nukahdettiin pienissä majataloissa, joissa vesi kannuissa oli kuin jäätä, ja lopulta yritettiin ajatella sitä, mitä ei Pietarissa voitu ajatella loppuun saakka. Minäkin pidin tästä maasta, jossa kaikki naiset olivat mallikelpoisia pyykkäreitä ja jossa ajurit ulkonäöltään muistuttivat senaattoreita. ”