Tampereella

Oli asiaa. Kävin Tampereella kävelemässä ja ajamassa ratikalla. Ratikassa istuin kapean ikkunan viereen, jossa kehyksenä oli runo. Tampere on vähän isompi kaupunki, mutta ratikalla on reitti joka kulkee suoraan eikä siinä tarvitse odottaa muuta liikennettä. Minusta Tampere on uudistunut nätisti. Toivon vain että eivät olisi aloittaneet niin hirveää rakennusbuumia sen ratikan tulon innoittamina. Uudet talot ovat lähinnä lego-palikoita eivätkä kovin kauniita.

Rakennustyömaat eksyttivät Ilmarinkadun ja Tammelantorin välillä, mutta löysin kuitenkin kujan josta pääsin eteenpäin. Takaisin tullessa istuin odottamassa junaa asemalla ja mukana oli muistikirja. Teekupillinen oli aika iso ja sen juominen kesti. Jouduin miettimään mitä olin tullut hakemaan, siis päätöstä implantin tulosta.

Leikkaus keikauttaa taatusti elämää uuteen suuntaan. Mitä tässä vaiheessa voi uudelleen löytyvällä kuulolla tehdä? On mahdollista elää edelleen mutta ei voi elää kuulemattomia vuosikymmeniä uudelleen. Ajat menivät ja toiset tulevat.

Alan vähitellen ymmärtää lapsena kuulemiani kun isoäiti ja täti lukivat paikallislehdestä että nyt se ja sekin on kuollut. Heillä oli ollut elämä sillä samalla kylällä koko elämä enkä tiennyt siitä juuri mitään.  Lapselle ne eivät ruvenneet selvittämään kuka se kuollut ihminen oli ollut. Kysyin kyllä. Katsoivat että ei se ymmärrä.

Tampere on muuttunut. Jostain syystä mieleen tulee Keski-Eurooppa. En minä ole siellä asunut koskaan, mutta läpi olen mennyt. Ehkä Virokin on keskieurooppalaisempi, voi se johtua myös suuremmista puista ja monista puistoista, Tallinnassa olen ollut yhden viikonlopun.  Mutta vihreä oli Tamperekin. Siitä oli ratikan myötä tullut jotenkin avarampi kaupunki.

Tärkeintä taisi olla se, että käveleminen ei pelottanut ollenkaan. Tässä kaupungissa missä asun, autot ajavat päälle eikä kukaan tunnu noudattavan liikennesääntöjä. Täällä on liikaa autoja väkimäärään nähden. Ei osata kävellä tai ajaa pyörällä. Vaarallisinta on pysähtyä, koska silloin ajaa sähköpotkulauta päälle.

Nyt on tulossa aivan pieni lisä kävelykeskustaa, mutta se edellyttää sitä, että kaikki on myllättävä sitä ennen. Pölyn ja metelin vuoksi hellepäivät menivät asioiden hoitamisen välttelyksi. Kuulemisen kanssa on niin, että meteli ei ole vain meteliä, vaan yltyy suurien koneiden lähellä helvetilliseksi sekasotkuksi, joka muuttuu sitten korvien soimiseksi. Mitkään äänimassat eivät ole ihmisen kokoisia, käsitettäviä. Kaiken sekasotkun keskellä liikenne jatkaa kasvuaan. Ihmiset niiden peltipurkkiensa sisällä eivät sitä kuule.

Varmaan tamperelaiset kärsivät oman kaupunkinsa mylläämisestä kun Hämeenkatu on pantu uusiksi. Kävin ennen pandemiaa siellä ja olin yli yön. Hämeenkadun ylittämisestä olisi pitänyt antaa mitali. Ehkä oikeassa keskieurooppalaisessa kaupungissa olisi ollut vahdissa liikenteen jakajia, joilla olisi semmoinen koirapilli. Näyttäisivät mihin suuntaan tuosta kadunkulmasta pääsee ja mihin taas ei. Olen nähnyt Suomenkin kaupungeissa poliiseja kadunkulmauksessa puhaltamassa pilliin. On siitä aikaa.

Selvisin Hämeenkadun ylittämisestä hengissä. Näytti siinä koikkelehtivan moni muukin.

Tampereen ratikka on hieno. Se on tarpeellinen väline varsinkin semmoisessa kuumuudessa joka vallitsi vielä muutama päivä sitten. Miten oli mahdollista että ratikassa ei ollut kuuma? Kaupunki oli kertakaikkiaan nätti. Autot pitäisi muuallakin saada jonnekin sivustaan että ne eivät käryllään ja metelillään häiritse ihmisiä - varsinkaan lapsia, joilla keuhkot ovat varmasti vielä hyvät.

Tammerkosken rannalla siinä toisella puolen Tampereen teatteria olivat käärmepuut kasvaneet sitten viimenäkemän. Mutta oli siellä myös niitä mäntyjä, joissa tähän aikaan vuodessa kasvavat pähkylät ja oravien luulisi olevan vailla niitä. Mikäli puu on sembramänty, se on peräisin Siperiasta ja samojedit ennen muinoin kävivät kauppapaikoilla myymässä niitä pähkylöitä. Ne olivat ihmisten ruokaa. Ei siellä kasva viljaa eikä ole mustaa ruokamultaa.

Sitten ne ihmiset kalastivat suurista virroista kalaa, sampiako ne olivat? Kuivasivat ja veivät osan kauppapaikoille. Saivat vaihtokaupassa kuparinuolia jousiinsa. Kansoilla oli omat kauppatavaransa. Jossain vaiheessa oli jotain rahaakin. Ihminen on tavattoman sopeutuva eläin. Keväisin ennen kuin jäät lähtevät näkivät nälkää, mutta useimmat jäivät henkiin. Nälkää jouduttiin näkemään koska koskaan ei voinut tarkasti tietää milloin jäät lähtevät.

Sairaala-alueella oli työ ja tuska löytää siitä rakennusten legopalikka-kasasta juuri sitä oikeaa. Sydänsairaala oli jonkinlainen maamerkki, koska siihen taloon oli tehty kattoon liippa ja maalattu se punaiseksi. Se näytettiin myös alueelta tehdyssä kartassa. Voi sitä sanoa jonkinlaiseksi liikennemerkiksi. Kun käyn täällä uimahallissa, joudun katsomaan samanlaisen palikkakasan tuloa meidän keskussairaalaan. Erona on ehkä palikoiden määrä. Yliopistolliset sairaalat ovat omassa kastissaan.

Opiskeluaikoina minulla oli Tampereen keskussairaalassa tuttuja, koska olivat lääkiksessä ja kävivät harjoittelemassa klinikoilla. Istuin kahvilassa ja kuuntelin puhetta. Hämäläismurre on edelleen olemassa. En kuule mitä sanotaan mutta kuulen miten. Rytmi on erilainen kuin Pohjanmaalla.

Istuin juomassa teetä ja ajattelin että kroppa on käyttöliittymä ja kirjoitin laiskasti. Istuin yksin kahvilan takana olevassa pimeässä paikassa ja ihmettelin ovatko ikkunalaudalla olevat orkideat oikeita vai silkistä tehtyjä.

Kuvittelin että tuomenkehrääjäkoin toukat putoavat pois kun sataa, mutta ne näyttävät olen sitkeitä pikkupiruja. Lehdessä sanottiin että niitä on kaikkialla Suomessa ja paljon ja puut on kaluttu luurangoiksi.  Tampereen sairaalan takana alkoi Petsamon kaupunginosa. Siellä olisi nähnyt onko niiden tuomissa sama vitsaus.

Tuli kävellyksi paljon. Mutta oli outoa tavata VR:n toimistossa elämäänsä kyllästynyt nainen, jota jouduin häiritsemään kun aloin miettiä olisiko mahdollista saada lippu vaihdetuksi. Hän ei ensin vastannut ja sen jälkeen selitti että hän ei tekisi mitään ja että minun olisi soitettava johonkin numeropalveluun ja että lipun hintaa ei hyvitettäisi. Lähdin pois. Ajattelin mennä katsomaan Aleksanterin kirkkoa, mutta katu oli kuuma enkä olisi päässyt varjoisaan paikkaan ollenkaan.

Mäki ylös Aleksanterin kirkolle ei ollut näkyvissä. Siihen oli kasattu raiteiden viereen ja päälle tolkuton määrä niitä legopalikoita. Tuskin sitä ortodoksikirkkoa oli sentään purettu. Lähdin takaisin puistoon. Joku puistotyöntekijä oli vetänyt letkun siihen keskelle rinnettä ja viereisellä penkillä oleva 4-5-vuotias pikkutyttö riehaantui täysin. Juoksi eestaas lähelle vesisuihkua, sitten takaisin äidin luo, joka näytti yrittävän suojella kirjaansa vedeltä. On se voinut tietysti olla myös täti tai isoäiti. Noin kuitenkin täytyy ollakin: lapset ja joku kaitsija nurmikolle kasteluletkun viereen eikä minnekään ole kiire. Viikonloppu oli vasta alkamassa ja kaupatkin ovat auki vielä pitkään.

Kahvilassa näkyi himmeän ikkunan takana vastapäisen seinän kyltti jossa luki että Way Out. Ajattelin ettei sellaista ole. Jostain syystä ihmisillä pitää olla joku selvä suunta ja aina pitää olla pääsy pois. En tiedä missä se poissaolopaikka on ja onko se pakko. Jossain luki että Tampereella on paljon narkkareita. Sellaisesta en ole ennen kuullutkaan siellä. Toivottavasti näkymien haipuminen ei tuo muassaan lamaa.

Minulle jäi tapettavaa aikaa. Onneksi listalla ei ole muuta tapettavaa. Kotona tapettaviin kuuluvat ampiaiset, mutta niiden pörräämistä vahtii Lenni-kissa. Se on paljon tarkempi vahti kuin ihmiset. Jos kuulisin niin voisin vahtia, mutta kun en kuule.

Repussa oli mukana Andy Warholin Fame, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Warhol on tuntunut tutulta siitä asti, kun löysin hänen Factory’ssa tuottamansa levyn The Velvet Underground ja Nico. Löysin sen Tukholmasta vuonna 1967. En ole varma siitä missä se levy on nyt. Sen sijaan muistan hyvin Lou Reedin ja yhden hänen kaverinsa dokkarin nimeltä Drella. Velvet Undergroundin porukka kutsui Warholia sillä nimellä. Siinä Warholin muusikkokaverit muistelivat impressaariaan ja hyvin kertoivatkin. Reedin bändikaveri John Cale soitti viulua. Velvet Undergroundista puhuttiin paljon 60-luvulla, mutta siinä kävi niin kuin usein käy: porukka on esillä ja lieveilmiöt ovat niitä, jotka tuovat rahaa.

Warhol pääsi nopeasti eteenpäin lähdettyään Pittsburghin työläiskaupungista. Hänen perheensä oli tullut Euroopasta ja alkuperäinen nimi oli Warhola, olivat ruteeneja.  Warhol miettii paljon rakkautta ja seksiä eikä ole varma niiden merkityksestä. Hänen äitinsä oli opettanut, että rakkautta ei tarvitse hirveästi miettiä; on vain mentävä naimisiin. Pieni ja ohut kirja tuntuu kommenteilta Amerikan 1950-lukuun. Ruteenit taas ovat kansa tai kieli, jolla ei ole valtiota. Onkohan heitä vielä olemassa?

Minulle ei tuota vaikeuksia sukeltaa Pittsburghin 1950-luvulle. Isosetäni Lenni asui siellä ja hän kävi miltei joka kesä kylässä Suomessa sodan jälkeen. Mutta koska olin lapsi ja aika paljon nuorempi Warholiakin, en kuullut hänen puhuvan niin kuin aikuiselle. En tiedä millaista hänen elämänsä oli. Sen tiedän että hän ei koskaan mennyt naimisiin. Mutta ei myöskään Andy Warhol mennyt.  

Fame on lyhennelmä kirjasta nimeltä The Philosophy of Andy Warhol, 1975. Penguin ilmoittaa että kirja ei ilmestynyt kokonaisuudessaan Warholin eläessä. Warhol syntyi 1928, kuoli 1987
Sitaatti sivulta 27:

”Very few Beauties are Talkers, but there are a few.
    Beauty sleep.    Sleeping beauty.
    Beauty problems.    Problem beauties.
Even beauties can be unattractive. If you catch a beauty in the wrong light at the right time, forget it.
    I believe in low lights and trick mirrors.
    I believe in plastic surgery.”