30-luvulla kylässä

Jaakko heittää kylmän kiven veteen huomenna. Minulla menivät pienenä sekaisin kesän merkkipäivät ja kutsuin serkkuni Jaakon nimipäivää unikeonpäiväksi. Opetin pikkusiskon laulamaan kaanonina Jaakko kultaa, herätettiin serkku ja käskettiin lopettaa nukkuminen.

Meillä ei ollut kuin luoma johon me olisimme voineet kastaa sen sikeäunisimman meistä, mutta sinne olisi pitänyt jotenkin kierittää se poika ensin portaita alas ja sitten vielä jyrkkää luomanrantaa alas. Se ei ollut oikein minkäänlainen uimaranta, mutta oli siinä hiekkapohja. Siellä oli kuulemma jokitaimeniakin.

Tietysti aikuiset sitten heräsivät kolisutteluun ja viimeistään epävireiseen lauluun ja ilmoittivat että tänään luoman ranta on hirveän kylmä koska Jaakko on keskiyöllä heittänyt siihen kylmänkiven. Lopetettiin sitten sen unikeon rytyyttäminen siltä erää siihen. Pitkään minä sitten jupisin että kun luoman vesi on kyllä kylmää ja sitten serkkupoijan pitää vielä lisätä sitä kylmyyttä. Ja mikä sitä nukuttaa kun aurinko paistaa ja on kesä?

Luin aamulla Taivaannaulan ukaasin Jaakonpäivästä, mutta päivä onkin vasta huomenna. Aika harvoin huomaan tarvitsevani päivämääriä ja viikonpäiviä yhtään mihinkään. Lenni-kissa on suhteellisen tyytyväinen, se ei viihtynyt parvekkeella. Ehkä tuuli on muuttunut kylmemmäksi. Aurinko paistaa eikä tuomenkehrääjäkoi ole muuttanut omia suunnitelmiaan.

Ukkosten ja helteiden keskellä olen lukenut. Ne vaihtelevat niin tiuhaan että huomaan ilmojen ottaneen minut vangiksi. Ei tässä vankilassa ole mitenkään hankala olla. Lukemisia riittää koko ajan. Andy Warhol jäi selailun asteelle kun osui silmään kirjahyllystä vuonna 1937 Olavi Paavolaisen julkaisema Lähtö ja loitsu. Käänsin kirjan lehteä ja siinä lukee että ”Kirja suuresta levottomuudesta”. Tämä on kyllä myöhempi painos koska tämä on Otavan Delfiinikirja-sarjassa ilmestynyt vuonna 1978. On siitäkin aikaa ja tulin siihen tulokseen että en ole voinut ymmärtää sitä silloin.

Ei ole mitenkään omituista, että nuorena ei käsitä joitain vähän kaukaisimpien aikojen ja paikkojen lumoa. Enkä ollut edes hirveän nuori enää. Nyt maailma ei ole edelleenkään piilossa, vaan siitä aukeaa maisemia jotka ovat yhtä lailla pimeitä ja hedelmättömiä kuin Argentiinan pampat. Paavolainen oli juuri käynyt Saksassa vuoden 1936 Nürnbergin puoluekokouksessa ja häikäistynyt sitä järjestäytyneisyyttä jonka näki. Siitä tuli kirja. Sen jälkeen hän lähti laivalla Argentiinaan.
 

Sota oli ilmassa. Sillä tavalla tätäkin kesää on vaikea kestää, koska sota on käynnissä eikä kukaan tiedä sen lopputulosta. Mutta vuonna 1937 Paavolainen oli kyllä nähnyt mitä Saksassa oli tekeillä. Voi tietenkin olla mahdotonta nimetä sitä, varsinkaan sellaista kuin maailmansotaa, koska sellainen oli juuri käyty.

Lähtö ja loitsu on kirja matkustamisesta. Suuri osa matkasta kuluu laivalla. Sellaista hidasta matkustamista on erittäin vähän enää. Maailmassa on nyt pula esimerkiksi öljystä. Lentokoneetkaan tuskin tulevat kuljettamaan sisuksissaan enää samaa määrää turisteja kuin ennen pandemiaa ja Ukrainan sotaa. Mutta Paavolainen ei ole turisti. Kyllä hän on ennemminkin jonkinlainen etnografi tutkimassa sitä, miten merentakaiset alusmaat ovat toipuneet äiti Espanjan holhouksesta ja varsinkin täysmittaisesta ryöväyksestä. Buenos Airesissa Paavolainen kutsutaan tietenkin kulttuurisalonkiin. Paavolaisen nimi kyllä tunnetaan. Hänen teoksensa Kolmannen Valtakunnan vieraana on ilmeisesti jo käännetty espanjaksi, elleivät argentiinalaiset osaa saksaa. Ilmenee että osaavat. Paavolaisen ensimmäinen pelko toteutuu:

”Ei, tämä on sittenkin paljon pahempaa kuin mihin olin valmistautunut. Tämä ei ole eurooppalainen, vaan buenosairesilainen salonki. Täällä ei anneta mitään anteeksi. Täällä ei tunneta huumoria. Täällä ei degeneroituneen eurooppalaisen salongin tavoin osata nauttia mistään ’kuriositeeteista’ ja ’alkuperäisyydestä’. Tämän kaupungin realistisessa ilmapiirissä ei keräillä ’tyyppejä’. Tämä kaupunki ei tunne boheemisuuden puhtaasti eurooppalaista käsitettä.”

Eurooppa on valtameren takana. Mutta ilmenee että salongin pitäjä ymmärtävät sentään saksaa. Salongin pitäjiä jollain tavoin kiinnostaa Saksan Kolmas valtakunta, mutta ei oikein todella. Myöhemmin  kun matkataan pitkälle sisämaahan, ilmenee että saksalaissiirtolaisia on siellä täällä. Suomellakin on oma siirtokuntansa. Niitä kutsutaan nimellä Colonia ja ne tuntuvat käsittävän ehkä kaupan ja postin, ei juuri muuta. Maan raivaaminen on raskasta puuhaa eikä erityisen tuottoisaa. Mutta Paavolainen on vasta Buenos Airesissa ja hänen tulkkinaan ollut tohtori Sánchez on ensin hirveän puhelias ja sitten mykistyy:

”Tunnen olevani säälimättömän tuomioistuimen edessä. Kielitaitoni on kurja, eikä minulla ole ketään puolustusasianajaaa. Señorita Moreiran lausuesssa vaivautuneen näköisenä ensimmäiset saksankieliset kysymykset on pikku tohtori mykistynyt. Hän on jättänyt minut kokonaan Señorita Moreiran armoille. Elegantit hermafrodiitit liikahtelevat silloin tällöin hieman kiusaantuneina, mutta eivät sano ainoatakaan sanaa. Kihokinlehdet ovat kiertyneet tiukasti yhteen kuin saaliista nauttien.”

Ilmeni että hienot buenosairesilaiset kirjallisuuden rakastajat eivät ole lukeneet Paavolaisen Nürnberg-kirjaa, vaan kirjasta ilmestyneen kritiikin nimeltä ”Vielä toinenkin fascismin tie: Suomi”. Paavolaiselle tulee kiire selittää että Suomen hallitus on puolueeton ja hänen oma kirjansa on ”ehdottomasti objektiivinen”. Paavolainen selviää loppuillasta kun salongin naiset suostuvat nyt sitten keskustelemaan ja juomaan teetä.

Paavolainen inhoaa teetä. Hän tutustuu Argentiinassa toiseen juomaan, joka auttaa häntä matkalle valtavan maan maaseutua ja colonioita. Se on maté-tee. Se ei ole teetä vaan yhden tai kahden pensaan lehdistä tehtyä kuumaa juomaa, joka piristää. Sattuu niin, että Paavolainen osuu Etelä-Amerikkaan sen kesän aikana. Hän lähti yli kuukausi sitten Helsingistä, jossa oli talvi ja oli kuljettava jäänsärkijän perässä pitkää ränniä. Laivamatkan kuvaus on hieno. Laivassa eletään tiiviissä yhteisössä jossa on tarkat säännöt aivan vain siksi, että muuten voi käydä huonosti.

Juuri nyt, kun luin uudestaan tuota herkullista salonki-kohtausta, tuli mieleeni että ehkä täältäkin saa maté-teetä? Olen kuullut Englannissa asuneilta ystäviltäni, että se tee mitä britit suostuvat Suomeen asti lähettämään on teen pilkkaa ja että ainut kunnollinen tee jää aina niille sumuisille saarilla. En ole tosin varma siitä juovatko myös irlantilaiset teetä yhtä hartaasti. Mutta sitten pitäisi tietää mistä aineksista se maté on kuivattu. Eiköhän sekin vain loju lodjuissa kuukausikaupalla ennen kuin pääsee Suomeen saakka.

Kirjassa kerrotaan ne kasvit joista maté koostuu, mutta kun katsoin Toivo Rautavaaran kirjaa ”Mihin kasvimme kelpaavat” en löytänyt mitään osviittaa. Mutta kirja onkin alunperin julkaistu vuonna 1941 tiedoksi suomalaisille sodan ajalle. Kaikkea piti osata keittää ja kerätä. Maté on valmistettu jerba-puun lehdistä, mikäli ymmärsin Kansan Kuvalehden juttua vuodelta 1932 eli joka näkynee tuossa.

Teen maku paranee kun sitä säilytetään. Kai varaston pitää kuitenkin olla kuiva, luulisin. Joka tapauksessa Paavolainen piti maté-teestä. En tiedä saiko hän sitä juodakseen Suomessa. Tuo suomalaisartikkeli on siitä kiinnostava, että se on kirjoitettu suomalaissiirtolaisista Paraguayssa. Lännen kävijöistä on paljonkin tarinoita, mutta vähemmän Etelä-Amerikasta. Muutama vuosikymmen sitten (?) joku Suomen  colonian asukas kirjoitti kirjan Argentiinasta. Minulla oli se, mutta se on nähtävästi poisjuossut. Etsin sitä, koska piti saada nähdä oliko kirjan kirjoittajan näkemys suomalaissiirtokunnista samantapainen kuin Paavolaisen. Paavolaisen ei sentään tarvinnut aloittaa maanviljelystä tyhjin käsin. Hän oli vain kylässä.


Mutta niin vain Paavolainenkin päätyi katselemaan suomalaisten Misionesia. Tällaista hän sai tietää ajatuksista, mitä Suomen sortokauden ajan kärsivät ruotsalaiset kulttuurisukujen vesat saivat päähänsä siirtokunnan perustamisesta. Ideaa lähti toteuttamaan ”aikoinaan niin kuuluisa tiedemies-originaalimme, ’mustalaisparoni’ Arthur Thesleff”, joka ihastui jesuiittojen päiviltä maineikkaaseen Misionesiin:

”Argentiinan hallitus puolestaan antoi todellisten herrasmiesten ja sivistyneiden idealistien siirtolasta innostuneena niin paljon etuja suomalaisille, että se herätti suuttumusta maan omissa asukkaissa. Ensimmäinen 112 henkeä käsittävä ryhmä saapui perille  Santa Annaan heinäkuussa 1906, ja osanottajien nimiluettelo, joka käsitti etupäässä hienoja ruotsalaisia kulttuurisukujamme, onkin todella imponoiva! Nueva Finlandian propagandaiskulauseena ollut yllättävän nykyaikaiselta vaikuttava ’Miljonääriksi 20 vuodessa’ oli tehonnut.”

Jäin kirjan luettuani miettimään miten Nueva Finlandia mahtaa jaksaa. Ei se ole kovasti ollut otsikoissa. Mutta ei Argentiinakaan ole ollut sitten sotilasvallankaappauksensa jälkeen. Jos sen colonian väki olisi oikeasti tullut miljonäärien paikaksi, niin ehkä olisimme siitä tietoisia. Paavolainen on kyllä tarkkasilmäinen kirjoittaja. Esimerkiksi matka sisämaahan Paranas-jokea pitkin on vaikuttava. Mark Twainin Mississippi-vaellukset tuntuvat helpolta siihen verrattuna. 

 

Kai siellä ui niitä piranoita, jotka syövät ihmiset puhtaaksi sekunneissa: vain luuranko jää.  Elleivät ne sitten ole Paraguain puolella.