Rauduista ja muista vaeltajista

Kirjastosta tuli huomautus. Olen unohtanut palauttaa yhden kirjan. Semmoinen on kerta kaikkiaan omituista koska en muista koskaan saaneeni kirjastosta sakkoa. Ei siihen ollut varaa, koska kun olin lapsi ja nuori, niin uhkailivat ulossulkemisella, jos en palauta kirjoja ajoissa. Nyt jopa keskustellaan siitä, että  ei enää sakotettaisi. 

Pitää ruveta kartoittamaan millaisia päänsisäisiä ja -ulkoisia vaurioita helteestä on tullut. Ensimmäinen oli yllätys. Pää on vähän kuhmuinen, kun sitä on käsitelty leikkauksessa, oletan että se jatkaa suoristumistaan ajan myötä. Siis se kalloluu. Toisaalta: kuhmujen väliin jää painanteita, johon se implantin ulkoinen osa sopii. Se tuntui myös tavallista painavammalta monen viikon ajan, mutta nyt kun ilmat kevenivät ja lämpenivät, pää ei ole enää raskas. Joku siellä implantissa pitää helteestä.

Tällaiset fyysiset ongelmat ovat hämmentäviä. Sitä yleensä ajattelee että pää on siellä koska sen tehtävä on ohjata juttuja (ja siis mikä siellä nyt sitten ajattelee?). Nyt pitää kuitenkin ojentaa kädet ja kokeilla ovatko nämä kyborgi-jutut paikoillaan. Polvessa on toinen implantti, joka kestää ja kestää eikä sen perään tarvitse ristiä käsiään. Toinenkin jalka pitää kroppaa oikein hyvin kasassa. Selkä uhkasi ruveta vinoutumaan, mutta kun kuumuudessa on kuljettava niin nopeasti kuin mahdollista että ei polttaisi kalpeaa ihoaan niin selkäruoto suoristui.

Fysikaalisten hoitolaitosten henkilökuntien ei tarvitse olla tällaisesta huolissaan.  Yhä useammalla on varaosia kroppansa sisällä. Sitä paitsi onhan minullakin linssi silmien sisällä kaukonäköä varten. Lukulasien on syytä pysyä mukana. Yhdellä tädillä ja isoäidillä oli lukulasit ketjussa roikkumassa kaulalta. En ole nähnyt semmoisia missään, voisivat joskus olla tarpeen.

Kuuman ja kylmän vaihtelussa on kyllä jokin juju. Kun meille rakennettiin kesämökki, niin isä tahtoi rantaan savusaunan. Siellä paitsi saunottiin niin paistettiin myös lihavia kesälahnoja samalla kun sauna lämpeni: kalat kiukaan alle ja päälle ladottiin halot. Klapit eivät savusaunaan kelvanneet.

Savustuneet kalat otettiin pois vasta kun piti välillä mennä syömään että saattoi jatkaa saunomista ja uimista.  Ruoka oli syötävä nopeasti eikä sitä saanut ahmia tolkuttomasti, muuten tulisi huono olo saunassa, jonne oli mentävä takaisin. Kaikenikäisille lapsille tolkutettiin nämä säännöt muistiin aivan pieninä jo.

Nyt en ole siellä enää, järveen ei enää mahdu sen mädänneeltä haisevan turpeen sekaan. Mökin takaisella mäellä ei ole enää metsää. Jostain syystä mökkiläiset ovat kuitenkin lisääntyneet.

Paikallislehdessä ylistetään vesijumpan jumppareita. Sellaisia on kaupungin uimahallilla. Olen tismalleen samaa mieltä: hyväntuulista ja voimallista porukkaa joka saa ihmiset liikkeelle. Jouduin odottamaan tämän tavallista painavamman pääni kanssa ja nyt siellä on kesäloma. Aion ottaa muut jumppaajat jossain vaiheessa syksyllä sitten kiinni.

Kuulo-implanttia on vielä säädettävä. Tietokoneen tuuletin ei enää onneksi kuulosta myrskyltä. Lenni ei edelleenkään puhu, joten sillä tavalla ei ole mitään huolta.  Lenni tulee eteeni missä ikinänsä asunnossa olenkin, napittaa kaunopuheisilla vihreillä silmillään ja vie sitten sinne minne hän tahtoo seuraavaksi palvelua.

Kysyn siltä päivittäin että eikö hän nyt kuitenkin haluaisi että ostan sille oman hammasharjan ja rupean harjaamaan niitä teräviä hampaita. Yritän selittää että koska hänen turkkiaan jo harjataan ja kammataan, niin kyllä hampaitakin pitäisi harjata. Sen puheen päälle Lenniä ei voi ottaa syliin, koska hän on loukkaantunut pelkästä ajatuksestakin ja upottaa hampaansa käteen, joka silittää ja suostuttelee.

Mutta helteen tullessa kukkivat kasvit (joulu-/pääsiäis-kaktusta lukuunottamatta) ovat hurjistuneet. Posliinikukka kukkii sitä paitsi jo toista kuukautta. Kiinanruusun kukat ovat isompia kuin koskaan. Kaikki elävä tarvitsee aurinkoa tällä planeetalla. Minulla ei ole mitään kesää vastaan, mutta se tuntuu vähitellen rupeavan kohtuuttomaksi.  Samalla olen tietoinen siitä, että muuallakaan ei voi elää. Tätä ei siis pääse pakoon, koska maapalloja on vain yksi eikä minulla olisi ikinä varaa avaruusmatkaan Marsiin tai Jupiterin kuihin.

Elävä ei ennakoi ilmastonmuutosta. Se elää sitä.  Tätä tarkoittaa tämä ilmanala, eikä tässä ole sen ihmeempää. Mutta sattui ja tuntui kohtuuttomalta kun näin videolta sateenkaari-raudun tai sen sukulaisen muuttuvan kokonaan punaiseksi. Niitä kuoli paljon, kun kutujoen vesi vain jatkoi kuumenemistaan. Taisi tapahtua Amerikassa, mutta voisi tapahtua muuallakin, missä noita rautuja on. Vai onko niitä vielä?

En edes tiedä onko se sama kala kuin rainbow trout. Semmoinen tai vähän samannäköinen punertava kala yritti päästä pienessä parvessaan eteenpäin Columbia-joessa. Käsittääkseni se laskee Finntown Astoriassa Tyyneen valtamereen. Ajattelin että jos joku Astorian lumperijäkeistä on ottanut kalan tai toisenkin tai sen kutua (voiko semmoista tehdä?). Ja tuonut eläkepäivikseen jonnekin suureen Lapin jokeen?

Ovathan ne tuoneet Amerikasta valkohäntäpeuran ja amerikanmajavan. Näin olen ainakin lukenut. Ja ne eläimet ovat menestyneet hirveän hyvin. Mutta kuvassa on outo kukinto, jonka tuomenkehrääjäkoi kutoi vähän aikaa sitten. Puista tulee luurankoja, mutta syksyllä tulevat uudet lehdet. Toivottavasti.

Lukemisia ja ampiaisten surinaa

Satunnaisesti ilman ihmisseuraa muutaman päivän. Lenni kyllä puolustaa. Meillä oli eilen illalla hätätilanne: huoneen läpi pörräsi tavattoman vihainen ampiainen. Se oli luultavasti eniten ärsyyntynyt siitä, että joka yrityksellään lentää valoon se törmäsi läpinäkyvään esteeseen. Ehkä se oli niin nuori amppari, että se ei vielä tiennyt mitä on lasi.

Mutta: minä ja Lenni olimme hyvä pari: se kuuli että jotain on sohvan takana ja minä kysyin siltä että onko siellä se amppari, vastaukseksi Lenni juoksutti, siis aivan selvästi ohjasi kohti minua, ampparin sieltä sohvan alta ja minä avasin oven. Se pääsi lentämään ulos ja minä annoin Lennille kermaa siitä hyvästä ja silityksiä.

Löydättekö ampiaisen kuvasta?
Mökillä meillä oli viimeisinä aikoina vähän isompi dilemma: ei ollut ampiaisia, vaan herhiläisiä. Herhiläisten hätisteleminen vaati kahden ihmisen läsnäoloa ja saumatonta yhteistyötä. Sitä ei oltu saatu harjoitelluksi ennen ja kattilat ja astiat kolisivat alas pöydiltä ja astiahyllyistä. Silloinen kissa oli jonkun kaverin hoidossa kaupungissa. Mökki on varmaan herhiläisten ja kyiden kotina nyt.

Lenni ei ole resuisessa elämässään päässyt todennäköisesti ikinä saanut olla vapaa, joten tuskin mökkielämä olisi sille kovin turvallinen. Meillä oli aikoinaan vahva ja lihava puolipersialainen nimeltä Allu, joka kuumana päivänä osasi odottaa käärmeiden marssia ihmisten saunapolulta järveen. Se söi ne kaikki. Sitten se sulatteli niitä päiväkausia. Käärmeitä tuli jonossa ainakin yhdeksän kun katselin verannalta sitä ohimarssia.

Lenni ehkä saisi kyyn pois päiviltä, mutta otus saattaisi ehtiä pistää. Metsät on sieltä jo hakattu pois, niin että tuskin siellä enää pöllöjä on. Huuhkaja nappaisi kaupunkikissan pois kuleksimasta heti. Yksi korppi siellä asuu ja elää ja sillä on todennäköisesti ikävä minua, koska puhuin sen kanssa. Mutta se taatusti hätyyttäisi Lennin tiehensä ja kissaparka eksyisi ja kuolisi sitten pois. Lenni ei edes puhu, koska se ei ole  ilmeisesti ikinä tavannut ihmistä jonka kanssa kannattaisi yrittää mitään kommunikaatiota. Se kyllä itkee jos toinen huushollin ihmisistä on poissa, seisoo ulko-oven edessä ja naukuu, mutta ei mitään sievää miau-ääntä, vaan rahisevaa kurkkuääntä.

Olen siis, luen ja mietin, soitan musiikkia stereoilla. Löysin kirjastosta sähkökirjan, Colson Whitehead: Harlem Shuffle (suom. Markku Päkkilä, Otava, 2021) ja musiikkia kasetilta, Miles Davisiä joltain Porin konsertilta äänitettyä vuodelta 1984.  Olen miettinyt tuota Colson Whiteheadia, koska olen lukenut häneltä aiemmin Nickelin pojat (2019) ja Balladi John Henrystä (2002/2022). Whitehead on suht. nuori, musta amerikkalaiskirjailija (s. 1969) ja hän tuntuu osaavan asettua entisten sukupolvien elämää kuuntelemaan ja tutkimaan. Harlem Shuffle on osittain koominen, siis hauskakin, mutta jollain todella vinolla tavalla. Tässä kerrotaan Haarlemin rikollisista.

Näyttämönä on New Yorkin Haarlem, aika paikantuu sillä tavalla että presidentti Kennedy on ottanut käsittelyynsä rasismin vastaiset lait. En muista minä vuonna Martin Luther King tuli Washingtoniin vaatimaan unelmansa toteuttamista (I have a dream!), mutta taisi olla Kennedyn presidentti-vuosina. Olen kuullut kyllä John Kennedyn pyrkimyksistä saada kansalaisoikeuslait kuntoon silloin 1960-luvun alkuvuosina. Ja niistä vuosista Harlem Shuffle kertoo.

Ajoin siitä ohi isoisän kanssa autolla vuonna 1969 ja hän sanoi että tuonne ei sitten kannata mennä ja että siellä oli 1930-luvulla suomalaisten Haali. Paljon myöhemmin isoisän veli tuli käymään Suomessa yhtenä kesänä isoäidin luo, pää siteissä, mutta paranemaan päin. Joku siellä Harlemissa oli pysäyttänyt hänen kaaransa ja vetänyt hänet ulos, jolloin leuka oli murtunut. Teutori (se isosetä) sanoi että hän on aina elänyt ystävällisissä väleissä mustien kanssa jo senkin takia, että se Haali oli siellä ja se oli suomalaisten kokoontumispaikka. Koko sen kesän Teutori toisteli, että kun hän on lapsillekin opettanut että ihmisten ihonvärillä ei ole mitään väliä. Hän oli siinä vaiheessa ehkä noin 70-vuotias, vähän yli ja oli melkein koko ikänsä asunu Amerikassa.

En ole vielä lukenut Whiteheadin tätä uusinta suomennettua kirjaa loppuun, mutta suomalaisten haalia ei ole mainittu. Olen itse käynyt kylässä siellä syyskuussa 1971 keskellä yötä, siinä 125. kadulla. Sotkuista, viinakauppa oli siinä kulmassa ja joitain ihmisiä huojui ohi. Mustien tapaamispaikka Apollo oli kadun toisella puolen, mutta oli arki-ilta eikä ihmisiä ollut paljon. Olisi kuulemma kannattanut tulla lauantaina. Siellä ollaan siinä Whiteheadin kirjassa. En ole varma milloin Miles Davis on siellä soittanut, mutta olisi hyvin voinut soittaa vuonna 1971, Apollo oli uuden jazzin kantapaikka. Olisivatko ne päästäneet valkoisia ihmisiä sisään?

Mutta tämä on ehdottomasti  hyvä tapa lukea Whiteheadia. Siis luukuttaa hyvää jazzia, niin että kissakin herää nojatuolista. Muistaa se kaukainen lämmin syyskuun yö. Kukaan ei pysähtynyt puhumaan varta vasten meidän valkolaisten kanssa. Ehkä me näytimme liikaa turisteilta? Kaverini oli tanskalainen ja minä suomalainen, olimme lähdössä takaisin vanhaan maahan. Näytimme suhteellisen köyhiltä, niin että tuskin meiltä olisi rahaa saanut. Ehkä Teutorin olisi pitänyt mennä Haarlemiin metrolla niin kuin mekin? Mutta Teutorin mutina pysyi kyllä muistissani kauan. Tapasin hänet vasta joskus 1970-luvun loppupuolella. En kertonut omasta metromatkastani Harlemiin.

Mutta olin Amerikassa nähnyt sen verran köyhyyttä ja surkeutta että ei meistä pohjois-eurooppalaisista oikein saanut turisteja ja sitä paitsi olimme vain vähän aikaa käymässä. Osattomuus näkyi ja slummit olivat asumiskelvottomassa kunnossa. Ei Haarlemissa valkoihoisia näkynyt. Lähdettiin pois sieltä keskikaupungille ja kämpille ja ruvettiin puhumaan, että on meillä aika paljon paremmin. Silloin 1971 ei ehkä absoluuttista köyhyyttä enää ollut sen paremmin Tanskassa kuin Suomessakaan? En ole kyllä varma. Käsittääkseni vielä 1970-luvullakin Suomesta muutti ihmisiä töihin Ruotsiin. Tanskasta köyhempää väkeä muutti Länsi-Saksaan tai Etelä-Ruotsiin.

Mutta Pohjois-Amerikan musta musiikki on kerta kaikkiaan hurjaa. Mustat muusikot ovat bluesista asti olleet aika suvereeneja. Ja kuvittelin mielessäni sitä 1960-luvun Haarlemia lukiessani Whiteheadia. Vaikeaa on ollut suomentajalla, koska mustien puhuma englanti on usein vanhaa viktoriaanista englantia, Yhdysvaltain etelä-valtioista peräisin, ja siihen on sekoittunut orjiksi tuotujen ihmisten afrikkalainen intonaatio ja ehkä sanoja ja fraasejakin? Jostain sellaisesta muistelen Toni Morrisonin joskus kirjoittaneen tai puhuneen. Olen kuunnellut Morrisonin luentoja netistä joskus, hän on erinomainen puhuja ja hyvin selkeä.

Morrison kirjoittaa mustien Amerikasta samoin kuin Whitehead. Ei heissä muuten ole eroa, mutta Whitehead kirjoittaa esimerkiksi Nickelin pojissa poikakodeista, Morrison taas kertoo enemmän tytöistä. Morrison on Whiteheadiä edeltävän sukupolven johtavia kirjailijoita. Heitä minusta kannattaa lukea rinnakkain, mustan väestön oloista kertoo esimerkiksi Luoja lasta auttakoon (suom. Kaijamari Sivill, 2016). Aihe kummankin kirjailijan teoksissa on sama: rotusorto. Kun asuin Amerikassa, mustien ja muiden vähemmistöjen asuinalueita alettiin kutsua ghetto-nimityksellä, joka on käsittääkseni peräisin Euroopan juutalaisvainojen ajoilta. Kai ne sentään ovat ohi?

Tätä kirjoittaessani mietin kovasti viime viikon uutista, joka tuli Suomen Turusta ja sen yliopistosta (en tosin tiedä oliko tutkimuksessa mukana myös Åbo Academi). Sen mukaan opiskelijat eivät halua/jaksa lukea kirjoja. He ymmärtävät mikä tenttien funktio on (toivottavasti), mutta heidän mielestään tenttikirjoja on liian paljon. Lukutaidostahan on puhuttu jo jonkin aikaa, se on lipsumassa. Äidinkielen koulutodistuksista kirjallisuus on käsittääkseni pudonnut jo pois. Silti kirjoja on lukuohjelmissa. Lapset ja nuoret vain eivät noudata niitä. Jostain syystä lapset päästetään luokalta toiselle, vaikka perustaidoissa on selviä puutteita.

En tiedä mikä tällaiseen lukutaidon romahdukseen on syynä. Mutta tietenkin lukemaan oppii vain lukemalla. Tuosta Turun uutisesta tuli onneton olo. Netti tai edes elokuvat eivät mitenkään voi korvata ajatusprosesseja, mitä pitempi syventyminen kirjoihin tuo. Lapset ja nuoret eivät opi edes tuntemaan itseään, koska syvempi käsitys omasta kulttuurista ja kielestä puuttuu. Siitä ei tietenkään voi olla varma mitä Sokrates tarkoitti käskiessään että ”Tunne itsesi!”, mutta luulisin että hän sentään suhtautui lukemiseen positiivisesti.


Kun opetushallituksessa ja/tai ministeriössä on keksitty sana ”osaaminen”, niin mitä sillä tarkoitetaan? Tiedän kyllä että kengännauhojakin voi solmia myös nopeammalla tavalla kuin niin kuin  kotona ja päiväkodissa opetettiin. Olen tavannut ihmisen, joka opetti sitä nopeampaa tapaa joskus ajat sitten. Siitä on kuulemma video netissä. Se käy niin, että nauhoista tehdään rusetti ja sitten se sidotaan yksinkertaisella solmulla yhteen. En kyllä käytä sitä, sormet eivät suostu tekemään rusettia tennarin nauhoista. Hyvä puoli tuossa rusetti-solmussa on se, että se on pitävämpi solmu kuin se äidin ja isän opettama.

Juutuin lukemaan hyllyssä jo vuoskymmeniä pölyyntynyttä kirjaa kesken siivouspäivän. Siinä Juhani Ihanus miettii myös ihmisen kasvamista ja erilaisia teitä siihen kasvuun. Ihmisen kasvuhan ei lopu ammatin saamiseen ja perheen perustamiseen vaan toivottavasti jatkuu koko eliniän. Tässä muutamia ajatuksia kirjallisuuden kyvystä kasvattaa:

”Tunnustamalla auliisti keinotekoisuutensa ja toden näköisyytensä kirjallisuuden kieli raivaa tietä konventioiden ja tapojen tyranniasta mielikuvituksen vapaavaltioon. Kirjallisuus on vapautta ja pakoa. Toisaalta lukija konstruoi tekstistä omiin toiveisiinsa ja puolustusmekanismeihinsa sopivia tulkintoja, toisaalta teksti tarjoaa lukijalle paitsi vapautta myös omia silmänlumeitaan ja manipulointejaan. Näihin sanamaailmoihin ei ole yhtä tulkinta-avainta. Tekstin kalvoon heijastuu väreilevä maailma ja kalvosta heijastuu kertojan värähtely maailmaan.” (Juhani Ihanus: Kauneus ja kuvotus. Gaudeamus, 1987)