Sataa lunta

Ilja Ehrenburgin kirja Tšehovia lukiessa on julkaistu Moskovassa vuonna 1960. Ehrenburg on tunnettu trilogiastaan Ihmisiä, vuosia, elämää (suom. Juhani Konkka, 1960-61), Ehrenburgin omaelämänkerrallinen kirjasarja on kirjahyllyssäni, mutta en uskalla selailla sitä, koska juutun sitten lukemaan sitä. Kyse on hyvin elävästä kirjasta, johon ei liiemmin ole pöly kertynyt, enkä tarkoita nyt  vedota olemattomaan siivousvimmaani. Sama pätee myös Ehrenburgin pienempään kirjalliseen muotokuvaan Anton Tšehovista, suomennos on Martti Anhavan (Otava 1977).

Olen lukenut viimeiset pari viikkoa Tšehovin näytelmiä, joita löysin kirjastosta.  Nämä ovat novellisti/näytelmäkirjailija Tšehovin nuoruudentöitä. Alkupuheen suomennokseen on kirjoittanut Ralf Långbacka, Närpiöstä kotoisin oleva suomenruotsalainen teatteriohjaaja ja pitkäaikainen teatterikorkeakoulun opettaja, se on tiivis tarina kolmen näytelmän kirjoitus- ja esityshistoriasta. Långbackan tapa kirjoittaa on niin tiivis, että jokainen sana pitää lukea. Ja alkupuheeseen on palattava vähän väliä.

Isättömyys (toiselta nimeltään Platonov), Ivanov ja Metsähiisi (suom. Esa Adrian, Love-kirjat 1986) ovat kirjana julkaistut näytelmät. Hyvä että ovat kirjan muodossa. En muista nähneeni uutisia näiden näytelmien esittämisestä. Teatteriuutisia on aika harvoin, kritiikkejä ehkä vielä harvemmin, ainakin nykyään. 

Olen ehkä ollut opiskeluaikoinani tietoinen näistä nuoruusnäytelmistä, mutta en ole lukenut niitä. Se taas ilmeisesti johtuu siitä, että niitä ei oltu suomennettu. Vaikuttaa siltä että Tšehovin nuoruusaikaiset näytelmät löydettiin vasta 1920-luvulla, jolloin tuleva lääkäri ja näytelmäkirjailija oli vasta 18-20-vuotias, mutta niitä oli esitetty jo 1880-luvulla.

Luin viimeisen suomennetun, Metsähiisi-nimisen näytelmän muutama päivä sitten. Pidin sitä ehkä kirjan  parhaimpana näytelmänä.  Syy: kirjassa oli niin selvästi näkyvillä metsänsuojelullinen teema, että se on suorastaan moderni. Långbacka pitää Metsähiittä Vanja-enon varhaisversiona:
”Tutkittaessa Tshehovin  kehitystä kirjailijana tie ’Metsähiidestä’ ’Vanja-enoon’ tarjoaa erinomaista tutkimusaineistoa. 'Metsähiiden' esittäminen tänä päivänä on mitä suurimmassa määrin yhteydessä  siihen, että halutaan löytää avoimempi, alkuperäisempi Tshehov, ’klassista’ Tshehovia edeltänyt Tshehov.” 

 
Mieleen tulee teatteripedagogi Konstantin Stanislavskin Näyttelijän työn vaatimus siitä, että näytelmän tulee perustella jokainen yksityiskohta, se mitä kirjailija pitää tärkeänä, esitetään näytelmässä jo aika alkupuolella tekstiä ja lopussa se pieni yksityiskohta näyttäytyy johtoteemaksi. Käsittääkseni esimerkkinä on Lokin alkukohtaus jossa näkyy metsästyskivääri ja lopussa lokki ammutaan.

En ollut koskaan aiemmin ajatellut Tšehovia luonnonsuojelijana, vaikka olen huomannut Tšehovin novellien tarkat ympäristökuvaukset. Långbacka muistuttaa siitä, että Venäjän Tšehov-esityksissä on päästy 1960-70-luvuilla eroon stanislavskilaisesta näyttelijäntyön ohjauksesta. Tšehov on kyllä kaikessa kirjoittamisessaan tarkka yksityiskohdissa.

Långbacka kertoo että hänen aikansa venäläiset Tšehovin tulkitsijat käyttävät aivan erilaisia painotuksia kuin Stanislavski. Hän mainitsee 1960-70-lukujen tulkitsijoista Otomar Krejcan ja Giorgio Strehlerin ja neuvostoliittolaiset Anatoli Efrosin ja Juri Ljubimovin.  En ole tainnut nähdä itse moderneja suomalaisia lainkaan. En tunne teatteri-esitysten traditioita niin paljon että osaisin sanoa mikä on mitä.

Minulle Tšehovin löytäminen kirjastosta oli tarpeellinen. Olen etsinyt jonkinlaista selitystä siitä miksi maanosamme saa jälleen kärsiä venäläisen sielun odottamattomista liikkeistä. Ei siitä selvää tule tälläkään kertaa, siis sielun olemuksesta, mutta olen iloinen siitä, että näytelmäkirjailija on ollut hereillä jo kouluvuosinaan. 

Metsähiisi esitettiin joulukuussa vuonna 1889 ja esityksestä tuli fiasko. Sitä Lånbackan teksti ei kerro millä tavalla fiasko. Ainakin Metsähiisi esitettiin uudestaan vasta vuonna 1960.  Tšehov kielsi sen esittämisen aivan itse. Långbacka pitää Metsähiidestä senkin takia, että siinä on tapahtumia vaikka kuinka paljon. Tšehovia oli kritisoitu siitä, että hänen näytelmissään ei tapahdu mitään koskaan. Mutta minulle tuli näytelmää lukiessa mieleen monen hänen novellinsa tarkka ympäristön kuvaus. 

Esimerkiksi romaanin Kaksintaistelu kuvaus satamakaupungista Krimillä: meri on läsnä elementtinä kaiken aikaa ja kirjailija käyttää kaikkia aistejaan Mustanmeren kuvauksissa. Tässä elementti ei ole meri, se on ehkä suurempi joki tai koski, koska siellä on mylly. Mylly on se paikka jossa metsähiisi asuu. Paitsi että sitä ihmistä olisi pitänyt kutsua vesihiideksi, ehkä suomentaja ei ollut tietoinen siitä että suomalainen luonnonhenki eli eri elementeissä kuin kotonaan. Långbacka puhuu jostain syystä novellista nimeltä Kaksintaistelu. Minusta se on kyllä romaani, on siinä ainakin yli 200 sivua.

Tšehov oli lääkäri, tarkemmin sanoen maalaislääkäri. Hänen oivalluksensa ihmisten elämästä, heidän luonteistaan, heidän suhteestaan ympäristöönsä ovat ehkä ”siviili”ammatin tuomia ajatuksia. Hän on tarkka kuvauksissaan ihmisten kutomista suhteista naapureihinsa. Jossakin näytelmässä oli vielä pieni porsaskin, jolla oli tärkeä rooli. Siis maalaiselämää.  

Minulla on jossain kirjahyllyssä Kangasalan yhteiskoulussa käytetty oppikirja nimeltä Maailmankirjallisuuden mestarinovellit (tai jotain sinnepäin), jossa taisi olla Kafkan novelli nimeltä Maalaislääkäri. Muistan sen kyllä niin hyvin, että kuva mätänevästä haavasta tulee silmieni eteen vieläkin. En ole koskaan nähnyt mätänevää haavaa mutta minulla on hyvä mielikuvitus. 

Monta kertaa kun olen lukenut Ehrenburgin Tšehov-kirjaa ja nyt Tšehovin aivan nuorena kirjoittamiaan näytelmiä niin luulen että nimenomaan lääkärillä voi olla sellainen katse joka näkee piilossa olevat haavat ja mätänemispesäkkeet.

Näytelmäkirjan kannessa on punainen kuva rantahietikosta tai lainehtivasta pellosta, sen yläpuolella on kuva isomman maalaistalon pihan syrjässä sijaitsevasta huvimajasta. Sellaiset tuntuivat kuuluvan oleellisesti itsellisten ihmisten rakennusten kupeeseen. Päivällisiä ja illallisia oli jokaisessa talossa ja niissä kokoontui kylän/pitäjän ihmisiä. 

Sellaisesta ympäristöstä voi löytyä vesihiisiä ja metsiensuojelijoitakin.  Oletan että ihmiset ovat tietoisia tekojensa seurauksista: metsät ovat olemassa myös eläimiä varten. Joku onneton tuntuu keksivän ajatuksen siitä, että eihän puita tarvitse polttaa uuneissa, sen sijaan voi ruveta kaapimaan notkelmista ja vesien läheltä turvetta. Tšehovin aikainen ajattelu on todellisuutta Suomessa. Turvesuot - ne ojitetut - tummentavat Suomenkin vesistöt niin, että elämä vesissä kuolee.

 Metsähiisi miettii tällaisia:
” Hrushtshov: Metsiä saa kaataa tarpeeseen, mutta on aika lopettaa niiden hävittäminen. Venäjän kaikki metsät vavahtelevat kirveeniskuista, miljardeja puita tuhoutuu, eläinten ja lintujen asuinsijat autioituvat, joet madaltuvat ja kuivuvat, ihania maisemia menetetään peruuttamattomasti, ja tuo kaikki tapahtuu vain siksi, että laiska ihminen ei älyä kumartua poimimaan polttoainetta maasta. Vain järjetön barbaari polttaa tuota [- osoittaa puita -] kauneutta uunissaan, tuhoaa jotakin, jota emme kykene uudelleen luomaan.”  (Repliikki kuuluu tilanomistajalle, joka on opiskellut lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja häntä kutsutaan nimellä Metsähiisi.)

Tuossa repliikissä on kiinnostavaa se, että ihminen ei ymmärrä poimia lämmittämisainetta maasta. Sitä illallisseurue ihmettelee ja Metsähiisi kertoo tarkoittavansa turvetta. Siinähän polttoainetta kaivettaessa tuleekin metaania ilmakehään. En tiedä miten paljon ilmakehästä tiedettiin Tšehovin elinaikana. 

Oletan että nykyisin Venäjällä poltetaan turvetta aivan vapaasti. Aika vapaata se on meilläkin. Isoäidin naapurissa siirryttiin polttamaan turvepellettejä. Niitä piti vain polttaa entisessä öljylämmityskeskuksessa, jossa tuli lämmitys sekä navettaan että taloon. Emäntä sai niistä pelleteistä ihottuman ja yskän, jotka eivät lähteneet pois. 

Lääkäri ei niistä osannut sanoa mitään. Minulla oli kerran kiukkuinen pomo, joka kävi hoitamassa itseään turvekylvyissä. Se emäntä sanoi siitä että vähemmästäkin tulee kiukkuiseksi. Ei se ole ihmiselle sopiva aine ollenkaan, turve. Tai ehkä turve sopii Skotlannin nummien ja soiden mökkien katoiksi? En ole varma. Yskivätkö ihmiset Skotlannissa enemmän kuin Suomessa?

Eksymisen ylistys

Olen ollut jossain määrin Walter Benjaminin kirjoitusten lumouksessa muutaman kuukauden. Häntä kutsutaan filosofiksi, mutta ei häntä päästetty mihinkään virkaan koska hän oli juutalainen. Eikä väitöskirjaa hyväksytty missään. Hänen asuinmaansa oli Saksa ja vastaavia syrjintätapauksia on ollut Suomessakin 1930-luvulla. Niinpä Benjamin rupesi senttariksi. Nämä syrjimisjutut ovat myös nykypäivää vähän kaikkialla. Suurin syy tässä lähialueella liittyy varmaan jollain lailla Venäjän aloittamaan Ukrainan sotaan.  Sodat ovat tolkutonta tuhlausta sen lisäksi.

Aamulla kuuntelin ohjelman jossa Ylen 1:n toimittajat olivat tehneet puolen tunnin koosteen valkovenäläisistä pakolaisista Liettuassa. Tietenkin Valkovenäjällä on oma diktaattorinsa. Ihmiset yrittivät vuonna 2020 saada siihen maahan demokratiaa sen jälkeen kun Lukasenka tuli valituksi epärehellisissä vaaleissa. Diktaattori heitti valittajat vankilaan ja sitten he vapauduttuaan joutuivat pakenemaan omasta maastaan.

Syrjinnän ja virkakieltojen jälkeen on helppo supistaa edelleen kansalaisten oikeuksia. Tästä ei puhuta koskaan liian paljon. Luen myös uutta kirjallisuutta, jossa mietitään ihmisten olosuhteita ja elämänmenoa. Esseitä voisi suomentaa enemmän! Luulen että Benjaminissa kiehtoi se, että hän ei kirjoittanut mistään oppituolista käsin, vaan harppoi siellä täällä eri ilmiöiden keskellä niin kuin halusi ja onneksi hänen tekstejään säilyi.

Löysin kirjastosta amerikkalaisen Rebecca Solnitin tekstejä nimeltä Eksymisen kenttäopas (A Field Guide to Getting Lost,  2005, suom. Pauliina Vanhatalo 2020, S & S, painopaikka Liettua). Nimiösivun toisella puolen on lueteltu sitaatit, niiden kirjoittajat ja teosten suomalaispainosten ajat.

Minä kuljeskelen kirjastossa, paitsi silloin kun on kiire löytää joku tietty teos. Tässä juuri sitaattien kirjoittajat saivat kiinnostumaan:  John Keats, Henry David Thoreau, Virginia Woolf, Platon, Vladimir Nabokov, Karen Blixen, Dante Alighieri, F. Scott Fitzgerald, Herodotos ynnä Donald Rumsfeltin sitaatti Mika Ripatin 3.8.2011 kolumnista Ylen sivulla nimeltä ”Tiedän kuin tiedänkin”. Minusta tuo lista näyttää sen että kirjastoissa sopii vaellella.  Jää selvittämättä mitä Ripatti on kirjoittanut.

Rebecca Solnit on USA:ssa (lähinnä Länsirannikolla) elävä ihminen, jota päädyn kutsumaan vaeltajaksi. Syy on se, että olen asunut siellä Länsirannikolla ja kolunnut niitä vuorten juurikukkuloita ja välttynyt eksymiseltä ainoastaan sen takia että en ollut yksin ja sitä paitsi ymmärsin kyllä kunnioittaa myrskyä ja suuria puita aivan vaistomaisesti. Ne ovat niin valtavia ne puut, että pelkkä kaatuneen puun runko saattaa eksyttää vaellusreitiltä. Solnit kulki usein autiomaissa, jotka alkavat heti siitä Kalifornian rannikolta itään.

Tänään on myrsky tuolla ikkunan takana. Suomessa ovat katkenneet sähköt muutamilta tuhansilta suomalaisilta. Ei ole täältä vielä. Myrskyt ovat voimistuneet niin kuin muutkin luonnonilmiöt, koska ihminen on saanut aikaan ilmaston pahemman laatuisen muuttumisen. Sellaisen että eivät ne muinaiset dinosaurukset siihen pystyneet. Ne tappoi komeetta, joka ilmeisesti putosi Meksikon Jukataniin. Pieniä hiiren näköisiä otuksia, varhaisia nisäkkäitä ja lintuja jäi jäljelle. Viisas ihminen on onnistunut siinä missä valtavat dinosaurukset eivät. Ilmeisesti niiltäkään ei älyä ole puuttunut.

Solnit kirjoittaa kuljeskelustaan ja yhtä lailla kaikesta kirjallisuudesta, mitä hän sattuu löytämään. Aivan ensimmäisiltä sivuilta aloin aavistella että tämän kirjoittajan seurassa on hyvä olla. Niin oli. Hän siteeraa esimerkiksi Walter Benjaminia:
” Kyvyttömyys suunnistaa kaupungissa saattaa hyvin olla epäkiinnostavaa ja banaalia, eihän se edellytä kuin tietämättömyyttä. Mutta siihen, että eksyy kaupunkiin kuin metsään, vaaditaan aivan erilaista koulutusta.”  (Solnit s. 11)

Otin tuosta välistä pois vain sen tiedon että Walter Benjamin oli 1900-luvun filosofi-esseisti. Tiesin sen ja useimpien muidenkin on hyvä tietää se.  Olen itse oikein hyvä eksymään. En edes osaa lukea karttoja, mistä aiheutuu vähän väliä sotkuja. Mutta suomalaisessa metsässä en ole ikinä eksynyt. Nykyään asia voi olla toisin, koska maanomistajat ovat ruvenneet vetämään suoria ojia täydellisesti raiskatun metsän pinnalle, niin että suunnistaminen metsän omien vinkkien perusteella ei enää onnistu.  On hyvä pitää kompassia mukana, mutta sekin valitettavasti pyörii kuin hyrrä, koska metsänraiskaajat ovat nostaneet kiviä metsän pohjasta ja vanhassa kallioperässä voi olla metalleja.

Sonoran aavikolle kyllä jää, koska mittasuhteet muuttuvat siellä niin hurjasti että sieltä on vaikeaa löytää ulos. Valokin muuttuu, aavikoiden päällä on suolaa, joka heijastaa milloin mitäkin. Sen valkoisuuden keskeltä ihminen saattaa pudota rämeeseen tai suolaonkaloon. Ja jos ihmisillä ei ole tarpeeksi vettä mukanaan niin sinne jäävät. Solnit kertoo vakavista eksymisistä siltä ajalta kun valkonaamat valtasivat Amerikan mannerta. Karttoja ei ollut. Lännen valloittajien vankkurikaravaaneja jäi keskelle autiomaata.

Kaupungin ja n.k. luonnon välille jää ei-kenenkään maata, jonka eläimet löytävät:
”Eläinten näkökulmasta hylätyt esikaupunkimaisemat olivat muuttuneet vapaiksi vaeltamisen kentiksi. Lapset kuljeskelivat harvoin edes turvallisimmilla alueilla. Kun vanhemmat pelkäävät mahdollisia (ja todellisia, mutta harvinaisia) hirveyksiä, lapsilta riistetään tavalliset ihmeelliset kokemukset.  Itse uskon lapsuuden vaeltelun kehittäneen itseluottamustani, suuntavaistoani ja seikkailuntajuani, mielikuvitusta, tutkimisen intoa, kykyä eksyä vähän ja löytää tie takaisin. Saa nähdä, mitä seuraa kasvavan nykypolven pysyvästä kotiarestista.” (Ibid, s. 12)

Suomalaisen huomautus tuohon on tietenkin se, että koska meillä on n.k. jokamiehen oikeudet, niin tonttien rajat eivät ole niin näkyviä kuin Amerikan No Trespass-kylttien maailmassa.  Lapsiraukat. Kotiaresteista seuraa helposti esimerkiksi ylipaino.

Rebecca Solnit (s. 1961) on herättänyt huomioni aikaisemminkin. Seuraan usein amerikkalaista LitHub -sivustoa, joka käsittelee kirjallisuutta sen monella tapaa rönsyilevässä englanninkielisessä kulttuurilehdistössä, olen nähnyt hänen juttujaan myös Guardianissa, joka on brittilehti. Hän on aivan ilmeisesti senttari niin kuin minäkin. Senttareille on ominaista kulkeminen paikasta toiseen ja siksi voi puhua esimerkiksi eksymisen kartastosta. Parasta on eksyminen kirjastossa sellaisille hyllyille, joista ei ehkä ole ollut ennen tietoinen.

En tiedä mitään niin huimaa kuin se ajatus, että en saa ikinä elämäni mitassa luetuksi kaikkea kirjallisuutta. Senkin takia lasten kotiarestit ovat hirveä ajatus, samoin kuin se että meidän on tieten tahtoen aiheutettava ja jatkettava tätä nykyistä kuudetta joukkotuhoaaltoa: lapset eivät saa tilaisuutta löytää omia polkujaan ja kohta on liian myöhäistä. Ihminen on menettänyt itsesuojeluvaistonsa.

Mutta myös taiteen parista Solnit löytää etsimisen ja löytämisen ongelman. Esimerkkinä voi ajatella vaikka Yves Kleinin teosta nimeltä ”Hyppy tyhjyyteen” (Le Saut dans le Vide) vuodelta 1960. Solnit kirjoittaa:
 ”Siitä on jäljellä ainoastaan virallinen valokuva, jossa näkyy hiljainen pariisilaiskatu kivimuureineen, lehtipuita muurin yläpuolella ja joko mansardimalliselta muurinhrjalta tai muuriin päättyvän rakennuksen mansardikatolta hypännyt Klein. Hän ei putoa vaan hyppää ylöspäin.” (Ibid, s.205)

Olen kuullut tästä, ehkä nähnytkin sen valokuvan. Tottakai kuvataiteilija tahtoo oppia lentämään. Kuka ei tahtoisi!  Muistan ajatelleeni että jos se kuva on ollut jossain teosluettelossa, niin mitä siitä on ajateltava. Solnit ajattelee että Klein on ollut taipuvainen mystiikkaan ja miettii ”puhtaan tietoisuuden tyhjiötä”, näyttelyn aihetta. Tuo ilmaisu saa minut miettimään mikä olisi ”puhtaan järjen” kuva. Mitä sellaiset sanat tarkoittavat kuvataiteessa?

Kirjat ovat hyvää seuraa. Samoin jotkut elokuvat, kuvat seinillä joko virallisesti tai epävirallisesti. Solnit päätyi olemaan minulle ehkä jonkinlainen kanssavaeltaja muutaman viikon ajan. Ei ollut kiirettä mihinkään. Jään miettimään mitä ylipäänsä mystiikka tarkoittaa. Eri ihmisillä on erilainen kyky keskittyä, esimerkiksi? 

Lenni-kissa on tämän päivän ihmetellyt että mikä ne lehdet saa kiitämään ilmassa. Äkillinen myrskypuuska sai yhden vaahteranlehden syöksymään suoraan kissan naamalle. En ole nähnyt sen hyppäävän niin äkisti ja korkealle kuin sen lehden yllättämänä. Minähän leikin Lennin kanssa poninhäntä-lenksuilla ja narun päässä olevalla pienellä puupallolla, mutta vaahteranlehden lento oli paljon huimempaa. Ei sellaiseen ihminen pysty.

Kissa mietti selvästi että olisi harjoiteltava enemmän, etteivät sentään lehdet hyökkää niskaan. Lenni-raukka säpsähtelee vieläkin jos sen puoleen kumartuu ja silittää selkää. Siitä näkee että se on valmis hyppyyn.

Ilmat viilenevät

Täällä tuntuu alkaneen syys. Lenni-kissa on närkästynyt siitä, että emme voi antaa hänelle helteisiä aurinkokylpyjä parvekkeella enää. Sitä paitsi kissat eivät kertakaikkiaan pidä sateesta.

Eilen kuoli Aulis. Hän oli tärkeä hahmo jo kun olin suunnilleen 10-vuotias: melkein ylioppilas ja kaikkea. Ei hän minun kanssani puhunut, pikkulikan. Minun luokallani Kangasalan yhteiskoulussa oli hänen sisarensa Anja, joka kuoli jo muutama vuosi sitten.

Rastaat tyhjensivät pihlajat kahdessa päivässä

 

On hyvä että tätä blogia voi selata eestaas. Arvelin että olen kirjoittanut Auliksesta aika paljon. Minulle tulee pätkittäin Aamulehti, joten näin uutisen. Siellä ei ollut varsinaista muistokirjoitusta, mutta kyllä joku haastattelu aika kauan sitten. Aulis Aarnio kirjoitti myös muistelmansa nimeltä Vastahankaan (Siltala 2009), kirjassa esiintyi myös isäni Jouko jonkinlaisena varhaisena mentorina.  

Auliksen sisko Anja oli luokkatoverini ja häntä olin nähnyt silloin tällöin muutenkin. Sekä Anja että Aulis asuivat Huutijärvellä melkein koko elämänsä, mitä nyt Aulis joitain aikoja töissä Helsingissä. Auliksesta ei ollut vielä nekrologia, mutta olen ajatellut Aulista blogissani muutaman kerran, vaikka hän oli vielä silloin täyttäpäätä elossa: Auliksesta täällä.

Jos linkki ei toimi, juttuja voi etsiä hakusanalla ”Aulis Aarnio” minun blogistani.