Norjassakin julkaistaan hyviä kirjoja

Sain luetuksi loppuun erittäin intensiivisen romaanisarjan. Olen muistaakseni käsitellyt Maja Lunde-nimistä suhteellisen nuorta norjalaiskirjailijaa blogissa ennenkin. Nyt on kyllä hyvä ajatella häntä senkin takia, että vähän vanhempaa kaartia norjalaiskirjailija, Jon Fosse, sai viime syksynä Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hänestä on pieni Ylen dokkari, joka kertoo oleellisen. Fosse oli television kirjallisuusohjelmassa vähän ujo, mikä johtuu ehkä siitä, että hän on myös muusikko eikä häntä ole kutsuttu soittamaan. Maisema on vuonomaisema jossain päin Norjaa ja tavattoman kaunis. Sen sijaan en muista nähneeni Maja Lundea Ylen ohjelmissa. En minä tosin televisiota kovin usein katso. Kulttuuriohjelmia silti suurimmaksi osaksi, kirjaohjelmia mielelläni.

Fosse on kirjoittanut paljon näytelmiä. Yksi hänen näytelmänsä on ollut Ylen kuunnelmana. Se ei ole ollenkaan huono, semmoinen kamarinäytelmä, jossa on muistaakseni tasan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Häntä siis on jossain määrin suomennettu. Sen kyllä ymmärsin että kieli on hankalaa, koska hän kirjoittaa muistaakseni sitä norjaa joka on vanhaa norjaa. Ellei sitten sitä uudempaa? 

En ole ikinä käsittänyt miksi kirjoitettuja ja ilmeisesti puhuttuja kieliä on kaksi. Muistakseni toinen kirjakieli on perustettu ei niin kovin kauan sitten, nimeltään se on nynorsk eli uusnorja. Vanha kieli oli taas tanskan kieleen perustuva bokmol eli kirjanorja. Asia on nyt niin, että hän kirjoittaa uusnorjaa. Katsoin netistä.  

Samoin on Maja Lunden laita. Olen käynyt kerran Norjassa enkä oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan kieltä jota ihmiset ympärillä puhuivat. Samoin olen käynyt kerran Tanskassa enkä ymmärtänyt sitäkään vähää kuin mitä tajusin ajoittain Norjassa. Rupesin noiden kahden matkan vuoksi miettimään semmoista, että miksi meillä pitää opiskella ruotsia, koska ihmiset sekä Tanskassa että Norjassa kehottivat puhumaan Skandinaviskaa. Semmoisesta kielestä en tiedä yhtään mitään. 

Voi olla että se on sitten vähän samaa kuin kveenin kieli on suomalaisille. Sitä puhutaan Jäämeren rannalla Norjassa. Sitä on vaikea ymmärtää. Jos näkee sitä luettuna, sen kyllä käsittää vähän samalla tavalla kuin karjalan kielen. Kielillä tuntuu olevan tapana liudentua toisiinsa. Sen vuoksi murteillakin on omat rajansa.

Olen utelias Jon Fossen suhteen ja siksi otin kirjastosta Maja Lunden ilmastokvartetin viimeisen osan, joka on jäänyt minulta kesken. Olen kyllä kirjoittanut ainakin ensimmäisestä eli Mehiläisten historiasta. Se kirja vaikutti dystopialta ja jäin ihmettelemään nyt viimeistä osaa lukiessani että olenko nähnyt unta kun olen jostain aivan muualta kuin siitä kirjasta lukenut, että lapset joutuvat kiipeilemään puissa ja liimaamaan niihin siitepölyä että mehiläiset eivät kuolisi. Todellisuus on dystopiaa? 

Toinen osa on nimeltään Sininen ja kyse on tietenkin puhtaan veden puutteesta. Kolmas on nimeltään Viimeiset, jossa kerrotaan miten eläimille käy. Tämä viimeinen kertoo kaikenlaisista kasveista - ja myös eläimistä ja ihmisistä (joka on se kamalin eläin) - ja siitä miten ne pärjäävät uudessa tilanteessa. Sen nimi on Unelma puusta ja se on sijoitettu Huippuvuorille. Siellähän on talo, jossa on ihmiskunnalle tärkeimmät siemenet, eli siemenpankki. Oletan että siellä on myös siemeniä Suomesta. 

 Ilmastonmuutos estää kasveja kasvamasta normaalissa syklissään, koska ne ovat riippuvaisia lämmön ja sateen ja valon määrästä. Valokin nimittäin muuttuu, koska ihmiset pakkautuvat isoihin kaupunkeihin ja hyönteiset eivät osaa lukea keinovaloa. Lisäksi on ilmennyt että keinovalon aallonpituus ja väri ovat monille pölyttäjille vääriä. Eri ilmastoissa hyönteisten elämä tapahtuu vähän erilaisissa sykleissä ja sen takia olisi tärkeää että keinotekoista valoa vähennettäisiin. Sitä ei vielä ainakaan ole julistettu yhdeksi korjattavaksi asiaksi, keinovaloa. Käsittääkseni esimerkiksi Euroopan unionilla on olemassa jo ympäristödirektiivejä. Sitten on eri asia miten hyvin niiden noudattamista voidaan valvoa.  

Tässä viimeisessä kirjassa Lunde käsittelee myös kuolemista pandemiaan. Huippuvuorille se ilmeisesti tulee muuttolintujen mukana. 

Ajattelin kirjaa lukiessani kettu- ja minkkiparkoja vankeina ja sairaina valtavissa vankiloissa esimerkiksi Suomessa. Tällä kertaa lintuflunssa ei lähtenyt leviämään ketuista ja minkeistä ihmisiin. Ihmiset pystyvät varomaan, vangitut eläimet taas eivät pysty. 

Huippuvuorilla ihmisille on ehkä kehittynyt oma pieneliöstönsä, koska ne saaret ovat erillään muusta ihmiskunnasta. Maailman häviäminen on aivan ilmeisesti kiinni sattumasta. 

Kirjastosta löytyi tämäkin viimeinen osa Lunden kvartetista. Kirjastolta tuli ilmoitus eräpäivästä. Kirja on vietävä takaisin. Tai ainakin sen lainaus on uusittava. Unelma puusta on Katriina Huttusen suomentama ja se on ilmestynyt viime vuonna.  

Tämän kvartetin neljäs osa on sillä tavallakin hyvä, että se kertoo hienosta kirjastosta jollainen on rakennettu Huippuvuorille. Sen lisäksi siellä on poroja ja jääkarhuja. Jääkarhujen tilanne on kamala, koska ne tarvitsevat jäätä johon perustaa pesä. Huippuvuorillakin jääkarhut ärhentelevät ihmisille, vaikka niitä ei siellä paljon enää olekaan ja lopuksi tässä kirjassa on enää yksi. 

Luulisi että karhut tietävät ihmisten maistuvan pahalta, koska ne syövät niin paljon roskaruokaa. Yritin kyllä lukea millainen ruokavalio ihmisillä siellä on. Vihanneksista taitaa olla isoin pula.  

Huippuvuorten ihmisistä on netissä tietoa. En ollut ennen tätä kirjaa tiennyt että Huippuvuorilla on poroja. Mutta siitä ei voi olla varma, koska tämä kirja on fiktiota. Osa Huippuvuorista kuuluu Norjalle ja osa Venäjälle. Toivottavasti ne nyt eivät rupea siellä tappelemaan. On aivan tarpeeksi paha että Euroopassa on jo sota. Ja Lähi-Idässä. Ja vähän kaikkialla. 

Siksi pitää miettiä ja kysellä:  

”Milloin ihmisestä tulee aikuinen? Mitä aikuisena oleminen merkitsee? Sitä , että hän tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat muihin. Sitä, että hän huomioi enemmän muita kuin itseään. Sitä, että hän suojelee niitä, jotka ovat heikompia, asettuu seinäksi maailman vaarojen ja lasten väliin. Mutta on se enemmänkin. Vastuuta, välttämättömyyttä, suojelua, huonoa omaatuntoa… vastaus kysymyksiin oli jossain näiden sanojen välissä.” (Maja Lunde: Unelma puusta. Suom. Katriina Huttunen, Tammi 2023)