Kirjoja muun muassa lapsista

Olen huomannut että vuosi 2023 on ollut hyvien kirjojen julkaisuvuosi. Siitä voi ehkä syyttää koronaa. Ihmiset eivät vuosina 2020-22 oikein olleet missään kotiensa ulkopuolella. Ja jos oltaisiinkin jossain, niin ainakaan eivät päässeet päidensä sisältä kunnolla pois. Jos ihmiset haluavat asiaa miettiä tarkemmin, niin varmaan he päätyvät samaan kuin tutkijatkin ehkä vielä päätyvät: suomalaiset pitävät  viranomaisia jollain tavalla omaisinaan, joten he uskovat kun sanotaan että ei saa kokoontua eikä liikkua isommissa ihmisjoukoissa. On selvittävä itse.

Muistan kun pandemianaikainen pääministeri Sanna Marin lopulta tuskastui ja ilmoitti että onhan isovanhempien saatava nähdä lapsenlapsiaan. Ehkä koulut olivat jo silloin alkaneet uudestaan. Aina olen ollut sitä mieltä, että lapsiin on pidettävä etäisyyttä, koska he saavat aina uudet taudit ensimmäiseksi ja levittävät niitä urakalla. Marinin tuskastuminen ehkä johtui siitä, että hänellä oli itsellään pieni lapsi. Lapset olivat päivähoidossa ja sen takia myös aikuiset sitten sairastuivat milloin mihinkin.

Sairauksia riittää vaikka ne eivät olisikaan koronaa tai lintu-influenssaa. Todennäköisesti joku terveysvirasto tutkii mitä sosiaalisia vaikutuksia koronalla oli. Lehdissä ja radiossa kerrotaan nuorten voivan huonosti. En tiedä millä lailla huonosti, mutta tuskin niissä uutisissa vatsatautia tarkoitetaan saati koronaa. En tiedä yritetäänkö nuorisoa sitten myös hoitaa. En muista että isoihin kampanjoihin on ollut varaa oikeastaan koskaan. Meillä on sitä paitsi hallitus joka säästää.

Koska olen terveyttä ja kaikinpuolista hyvinvointia miettinyt tässä nyt vuoden verran suhteellisen vapaana kulkiessani, niin minusta kirjoissa näkyy sosiaalipoliittinen painotus ainakin jossain määrin.  Kun käyn kirjastossa hakemassa lukemista, niin löydän usein sellaisia kirjoja, joista on ollut esimerkiksi kirja-blogeissa juttua. En nyt valita ettei lehdissä näy juttua kirjoista. Tuskin niitä on koskaan kovin ahkerasti luettu. Eivätkä ihmiset suurin joukoin kulje näyttelyissäkään, ellei kyseessä ole vanhoja mestareita kuten Edelfelt. Tärkeintä minusta on se, että kirjoja sentään vielä kustannetaan. Voi tietenkin olla että uutisotsikot lasten ja nuorten huonovointisuudesta ovat totta. Joku varmaan kerää tilastoja

Juuri nyt luen Günter Grassin kirjaa nimeltä Taikalaatikko, joka on Grassin muistelmien ensimmäinen osa kuten takaliepeessä kerrotaan: ”Taikalaatikolla Günter Grass jatkaa omaelämänkertaansa, jonka Sipulia kuoriessa aloitti, tällä kertaa kätkeytyen lastensa puheenvuorojen ja ihmekameran otosten taakse.” Elämänkerran viimeinen osa taas on nimeltään Grimmin sanat ( suom. Oili Suominen 2015). Tuntuu hyvältä että hänen suomentajansa on ollut pitkin matkaa Oili Suominen. Suomentaja on aivan samalla tavoin luova kirjoittaja kuin alkuperäisen kirjan kirjoittajakin. Ja: saksaa sujuvasti lukevia on suomenkielisissä käsittääkseni aika vähän. Ymmärrän kyllä saksaa jos on tankattava, mutta nyanssit varmasti jäävät piiloon. Grass on sitä paitsi tavattoman täsmällinen.

Grassista on tullut minulle jonkinlainen oma talonsa, vaikka sokkeloinen, vuosien myötä. Nimenomaan Taikalaatikon lukeminen auttaa minua kovasti, kun luen vuonna 2023 julkaistua ”Hullut ihanat linnut”, käsittääkseni Joonatan Tolan toinen kirja, ensimmäinen oli nimeltään ”Punainen planeetta” ja vuodelta 2021. Kummatkin käsittelevät perhettä ja heistä nimenomaan lapsia. Tai ehkä on sanottava toisin: lapset näkevät miten vanhemmat elävät eivätkä voi mitään sille.  Tässä on ote lasten näkökulmasta ”Hullut ihanat linnut”-kirjasta. Luvuilla on nimet ja tämän nimi on: ”Jos sinulla olisi mies apuna”:
”’Oletko dinä hanhiemo?’ kysyin ovella seisovalta naiselta.
  Hän oli noin 50-vuotias, järjettömän iso henkilö, joka ei meinannut mahtua ovesta sisälle. Perässä tuli jotakuinkin äidin ikäinen, pieni luihin näköinen eloton kalpea nainen, jolla oli violetiksi maalatut huulet, punaiset kaninsilmät, ja niin lituskat kasvot että ihan kuin olisi jyrällä pään yli ajeltu, äiti kuvaili myöhemmin.
  Hanhiemo talsi huoneesta huoneeseen jalalta toiselle vaappuen, hitaasti kuin leivällä turvotettu ankka. Kynnet, jotka olivat käyrät kuin varpushaukalla, puristivat jättiläistissejä vasten kansiota (arvatenkin lasten vikalistaa). Hän nuuhki ilmaa kuin näätä kanatarhassa ja loi meihin pälyilevän, ranskanperunan ohi kylmästi kävelevän nirson sorsan katseen: missä oikeat lapset ovat, katse tuntui sanovan, oletko rouva pannut ne kellarihäkkiin vai kenties tappanutkin, ottanut tilalle katulapsia.
  ’Terve pallinaama”, pikkuveli sanoi. ’Mitä tinä tuijotat?’”  (Hullut ihanat linnut, s.25)

En muista nähneeni näin tervehenkistä tekstiä perheestä/lapsuudesta. ”Hanhiemo” tuli esitellyksi oikein pätevästi ja hän on milloin lähempänä ja milloin kauempana perheestä, josta oli hiljakkoin isä kuollut ja äiti alkoi potea surua oikein tosissaan. Sossun työntekijä ei saanut äitiä haastatelluksi oikein mitenkään, kun kaikki neljä lasta vastasivat kysymyksiin ja johdattelivat virkahenkilöä.

Erinomaista lasten maailman kuvausta! Mutta oletan että tarinassa on omakohtaisuutta ja on todella korkea aika että on, koska lapsethan tottakai kärsivät korona-vuosista muutenkin saati että jos kyseessä oli sosiaaliviraston jo tuntema perhe. En ole millään lailla pätevä arvioimaan oikeaan osumista, mutta sen kirja kyllä kertoo, että sossu voi mennä aivan metsään jo alusta lähtien.

Lapsena tärkein kirjani oli ehdottomasti Peppi Pitkätossu, joka olisi nykyään sossun asiakas. Peppi oli reipas tyttö joka pärjäsi aivan itse vaikka vanhempia ei näkynyt ja taisi olla niin, että setäkin kellui jossain Kaspian meressä. Peppi eli elämäänsä ja nk. normaalit lapset Annika ja Tommi kävivät joskus auttelemassa. Muistelen että kirja luokiteltiin fiktioksi, mutta kun luin tätä Tolan kirjaa, rupesin epäilemään että jotain aivan todellista oli senkin kirjan takana. Astrid Lindgren oli ruotsalainen kirjailija, joka muistaakseni kertoi vanhana hankalista kotioloistaan lapsena. Tottakai: kyseessä oli ilman muuta myös varhainen feministikirjailija, Lindgren.

En väitä että Tolan kirjat kuuluisivat lapsille. Mutta jos lapsi tahtoo lukea kertomuksia lapsista eikä satuja, niin kai hänen pitäisi antaa lukea aikuisen kirjoittamia kirjoja lapsuudesta? Ehkä ne olisivat jopa terapeuttisia myös lapsille? Aikuiset ovat käsittääkseni keskimäärin paljon kovakorvaisempia kuin lapset. Eivät oikein käsitä eivätkä ennen kaikkea enää muista, miten tulivat kasvaneeksi juuri siihen muottiin, jollaisina ilmenevät nyt lapsilleen. Sukupolvet kasvavat ja kasvavat sitten erilleen.

Nyt kun luen Günter Grassin Taikalaatikkoa, mietin sitä miten monella tavalla sukupolvet voivat kuitenkin olla ja elää yhdessä. Grass on aikamoinen velho kuljettaessaan vuoskymmeniä mukanaan. Että hän ymmärtää miten lapset asiat näkevät tuntuu jo hänen teoksestaan Peltirumpu. Ja ne Grassin kasubit siinä Danzigin ympäröivällä maaseudulla! Luulin pitkään että he ovat Grassin oman mielikuvituksen tuotetta, mutta on heitä ollut. Ilmeisesti ovat puhuneet jotain balttilaista kieltä. Preussin kieli oli jo kuollut varmaan Grassin Danzigin vuosina. En ole kasubin kielen kuolemasta kuitenkaan aivan varma, sillä eikö kirjailija olisi kuitenkin tahtonut tietää, mitä/miten ne ihmiset puhuivat?
 
Tietysti kirjassa tuntuu kirjailijan koko tuotanto, siellä on myös Kampela joka oli aikamoinen vonkale ilmestyessään, en muista milloin. Ja Grimmin veljekset ottivat tehtäväkseen kerätä satuja ja tarinoita ja kaiken lisäksi saivat aikaan valtavan saksan sanakirjan. Sen vuoksikin Grassin muistelmien viimeinen osa oli nimeltään Grimmin sanat. Sitä oli hauska lukea, koska vuoskymmenten takainen koulusaksa heräsi päässäni yhtäkkiä henkiin:
”Myöhemmin epäilys, Zweifel, kiteytyi jopa maan alla eläväksi ihmiseksi, jonka mielestä piti epäillä kaikkea paitsi etanoita. Sillä paljon siitä, mikä oli painettu ja mitä pidettiin totena, sujuikin aivan toisin ja uskon voimalla väärin. Lujaksi luultu kallio mureni. Toiveet sulivat heti kun sää muuttui. Ja myös rakkaus eksyi väärään osoitteeseen, kävi vieraissa.” (Taikalaatikko, s. 75)