Mutta miten kävi Biafran

Jossain ketjussa kommentoitiin eilistä kulttuurikeskustelua radiossa. Itse asia meni ohi. Muistan kyllä olleeni tyytymätön johonkin siinä keskustelussa. Radio on kuin puhekumppani jolla ei ole aikaa odottaa vastausta. Kysymys oli koulunkäynnistä. Ja että ketkä nyt ylipäänsä lähtivät korkeakouluttamaan itseään.

Ei ollut itsestään selvää mennä oppikouluun eikä selviytyä pääsykokeesta vuonna 1955. Jostain syystä oli selvää että  minun sinne on yritettävä. Olin 10-vuotias kun oli päätettävä pyrkimisestä. Koko ajan minulla oli tunne siitä että en kuitenkaan tehnyt päätöstä yksin. Suurin osa kansakoulun neljännen luokan oppilaista ei pyrkinyt. Koulu oli yksityinen ja se maksoi. Olin kolmesta lapsesta vanhin ja se tarkoitti sitä että piti maksaa maksu kolminkertaisesti. Muut tulivat siis perässä milloin tulivat. Isä kysyi että mitäs tuumit ja kun en keksinyt mitä sanoa, se ilmoitti että mene sinne kun joka tapauksessa koko ajan luet.

 

Olin arka lapsi, mutta hyvin nopeasti löysin kirjatoukkaporukan. Siinä ei ollut yhtään poikaa. Sitten: on huomattava että kirjastoon ei saanut mennä aikuisten osastolle ennen kuin 12-vuotiaana, joten oli ensiarvoisen tärkeää löytää kirjanvaihtokavereita. Lasten osasto kirjastossa oli tylsä ja Topeliukset olin lukenut jo läpi 8-vuotiaana. Niitäkin joutui jonottamaan.

Radio-ohjelmassa väitettiin että oppikoulun käyminen tarkoitti hyvätuloista ammattia. Ehkä kyse oli kuitenkin pojista ja siis niistä jotka rakastivat matematiikkaa ja olivat hyviä puutöissä? Meillä oli matikan opettaja, joka ensimmäisen kemian labrapäivän alussa suuntasi katseensa minuun ja sanoi olevan selvää että tytöille tämä on turhaa koska he eivät tule ikinä käsittämään fysiikkaa ja kemiaa sen kummemmin kuin matematiikkaakaan. Uskoin sen heti. Eikä hän pannutkaan minua kuin joidenkin poikien ryhmään että olisin siellä jonkinmoisena hidasteena. Koulussa kävi aina välillä tarkastajia, joten järjestyksen oli näytettävä hyvältä.

Koti otti ja hajosi lukion alussa ja muutin sukulaisen luokse muualle. Jouduin tyttökouluun. Se oli kahta kauheampi paikka. Keskikoulun tyttölauma onnistui ensimmäisen tai toisen viikon aikana mukiloimaan pari tyttöä alemmalta luokalta sairaalakuntoon. Jonkun näin sitten kuukausia myöhemmin pää siteessä. Se ei tullut enää kouluun takaisin, kun sillä oli aivovamma.

Olen oikeasti miettinyt tuotakin yksityiskohtaa, kun on puhuttu lasten ja nuorten pahoinvoinnista. En ole huomannut mitään eroa koulussa. Lapsi onnistui menemään sen läpi aivan ilmeisesti puoliunessa, mutta välttyi isommilta ongelmilta ja pääsi hyvään ammattiin ja asumaan hyvään lähiöön etelään. En tiedä minne kauas jäi se sivistysoppikoulu, joka sentään meidän yksityisessä oppikoulussamme piti huolta historiasta, suomenkielestä ja kirjallisuudesta. Yritin käsittää sitä peruskoulua johon lapsi lähti, enkä ymmärtänyt mitä tarkoittaa joukko-oppi jota lapsiraukka yritti pää punaisena selittää äidilleen. Silloin oli kyse pikkuisesta kyläkoulusta maalla.

Radio-ohjelmassa eilen esitettiin että lukion käyminen varmisti hyvän luokkataustan. Se oli siis se, jota en ollut käsittänyt ikinä. Meillä ei koulussa käsitelty historiassa lainkaan niin kutsuttuja vuoden 1918-tapahtumia. Viimeiset asiat historiasta olivat vuoden 1905 lakot, jotka olivat Venäjän vallan aikana.  Sen sijaan koska perhe oli kiertänyt ristiin rastiin suomea isän työpaikkojen perässä olin oppinut ymmärtämään monia murteita. Kun suomen tunnilla luettiin Kalevalaa ja sitä luettiin ääneen niin kuin myös Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, niin minulla ei ollut ongelmia ymmärtää niiden kieltä. Suomi tuntui rannattomalta ja kirjoitin sillä kielellä päivittäin kirjeitä ystäville jotka olivat jääneet edellisille asuinpaikoille.

Ehkä luokkatausta tarkoitti sitten hyviä ansioita? Olen yhä edelleen ymmälläni sen suhteen. Olen kuullut/lukenut että luokkataustan näkee paikasta missä asuu ja ammatista missä vanhemmat ovat. Tässä maassa on hyviä ja huonoja osoitteita, mutta ei tainnut olla niin näkyvästi 1950-luvulla. Kangasalla, missä se oppikoulu sijaitsi, minne alunperin pyrin ja pääsin, oli paljon oppilaita jotka tulivat pohjoisen radan varren kylistä ja heidän vanhempansa kävivät junalla töissä Tampereella. Mutta en muista kenenkään kuiskuttelevan siitä missä he asuivat tai että työpaikat olivat tehtailla. Meidän perhe asui aravatalossa. Isä oli töissä siinä koulussa, muistaakseni viraltaan nuorempi lehtori. Äiti oli kansakoulun käynyt ja kävi iltaoppikoulua siinä rakennuksessa missä oli kirjasto, muuten kävin sen kanssa Tampereen teattereissa ja taidenäyttelyissä. Maailma aukeni.

Menin sitten Tampereelle opiskelemaan muutama vuosi aiemmin perustettuun yliopistoon. Draamakirjallisuuden lisäksi sain valita mitä vain sivuaineita. Latinan pro exercitio meni kyllä penkin alle, oli selvittävä saksalla ja ruotsilla. Kirjasto oli hieno eikä lukeminen loppunut milloinkaan.

Ei ollut mitään n.k. opintososiaalisia etuja, isän pankki antoi opintolainan pariksi vuodeksi. Kävin kesäisin Tukholmassa tekemässä niitä töitä joita paikallinen nuoriso ei viitsinyt tehdä ja selvisin sillä talvikaudet. Sitten lähdin Amerikkaan yhden siellä tapaamani ihmisen kanssa ja asuin sen kanssa alkuunsa pienessä vaaleanpunaisessa talossa. Löydettiin ihmisiä ja niiden kanssa kommuuni ja erilaisia kommuuneja sitten 1970-luvun puoliväliin asti.

Nyt sitten: tällä perheellä on niin pienet eläkkeet, että niistä tämä muuten aika omituinen hallitus ei leikkaa. Kissa ja toinen ihminen saa elää ja lukea ja miettiä asioita aivan rauhassa. Joulukaktus kukkii niin kuin joka kevät. Ulkona sataa vähän lunta. Maassa lumi tuntuu säilyvän. Ikkunoiden läpi puhaltaa kylmä tuuli.

Löysin lukemattomien kirjojen joukosta Ayòbámi Adébáyòn kirjoittaman ja Heli Naskin suomentaman teoksen Älä mene pois (Atena 2017), joka sopi minusta luettavaksi kun olen ihmetellyt ihmisten asettumista ja asettamista johonkin luokkaan/asemaan. Siinä taustalla kumisee vuoden 1993 sisällissota. Jään miettimään miten siinä kävi ja miten ihmiset Biafrassa elävät nyt, ovatko vapaita? Ainakin kirjailija on nuori nainen ja on saanut kirjansa julkaistuksi. Kirjassa on muun kuin englanninkielisiä sanoja ja tässä on yhden lapsen nimi selitettynä. Lapsikuolleisuus Nigeriassa on aivan toista luokkaa kuin Suomessa on nyt:

”Tyttäreni keholla ei ollut viiltoja, ei haavoja, ei arpia, ei yhtä ainoaa piiskan jälkeä edellisestä elämästä. Silti he antoivat hänelle nimen Rotimi, mikä antoi ymmärtää, että hän oli abiku- lapsi, joka oli tullut maailmaan tarkoituksenaan kuolla niin pian kuin voisi - Pysy luonani, älä mene pois. Se oli anoppini valitsema nimi, aiemmin olin pitänyt sitä poikien nimenä.”  (Älä mene pois, s. 207)

Valta ja sen jako

Nyt pitää miettiä kun SAK jatkaa lakkoa neljättä viikkoa tällä viikolla.  Lakkokevät tämäkin on niin kuin oli kevät 1956, jonka muistan hyvin. Olen välillä ymmällä kun luen Paavo Haavikon Kansakunnan linjaa.  Mutta muutakaan sen ajan yleisesitystä minulla ei ole. Nyt hän käsittelee vuoden 1957 Sukselaisen hallitusta, jossa tuntuu olevan kaikenlaista ilmaa ja kuohuntaa. Yleislakko oli edelliskeväänä:

”Sosiaalidemokraatit olivat hävinneet vuoden 1956 presidentinvaalit, SAK hävisi yleislakon, ja valtion kassa oli tyhjä syksyllä 1956. Tanner palasi keväällä 1957 sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi puolueen enemmistön kannan mukaisesti; mutta vähemmistö alkoi erkaantua erilliseksi ryhmäksi, ja sen edustajat menivät mukaan Sukselaiseen hallitukseen syksyllä 1957, samoin kuin SAK kahdella ministerillä. Tulivat viennin vaikeudet, kustannustason ja hintojen nousu, työttömyys, seurauksena devalvaatio syksyllä 1957. Nyt devalvaation jälkihuolto onnistui, koska maailmankaupassa oli menossa tasaisten ja laskevien hintojen kausi. Mutta Sukselaisen hallituksen kaaduttua ei enemmistöhallitusta saatu aikaan, vaan tilapäiset virkamieshallituksen vaihtelivat kesän 1958 vaaleihin saakka. Sosiaalidemokraattinen puolue oli hajoamassa siinä taistelussa  jota enemmistö ja vähemmistö kävivät. Työttömien määrä pysytteli yhä korkeana, ja se radikaalisti äänestäjiä.” (s.153)

Käveltiin äsken lämpimässä tuulessa kauppaan ja huomattiin että hyllyissä oli aukkoja. Nyt on aprillipäivä. Aukot tietysti johtuvat pääsiäisviikonlopun viimeisestä päivästä. Kokonaisia pääsiäissuklaahyllyjä oli raijattu pois.

Yritän lukea Haavikon tekstiä  ja miettiä, mitä instansseja meille on tullut sen sijaan että oli 1950-luvun loppupuolella maalaisliittolainen Urho Kekkonen presidenttinä ja Neuvostoliiton kauppa hänen tukenaan. Ehkä idänkauppa ei ollut vielä vakiintunut? Muistan kyllä että työttömyystöistä oli puhetta vielä 1970-luvullakin. Nyt kun ei ole Neuvostoliittoa vaan on sotaa käyvä Venäjä, niin on sitten idänkaupan sijasta Euroopan unioni, ja uutena presidenttinä kokoomuslainen Stubb. Kekkonen oli vasta aloittelemassa, mutta muistelen hänen olleen kyllä ministerinä jo sodankin aikana. Ulkoministerikin jossain vaiheessa. Kekkonen oli syntynyt vuonna 1900.

1950-luvun lopun asioita tuskin voi verrata tämän päivän Suomeen. Sen verran tietysti että kun on taas suhteellisen isoja lakkoja ja tällä kertaa osapuolena on maan hallitus niin työnantajat ovat jostain syystä halunneet piiloutua hallituksen selän taakse. Aikaa on kulunut ruukinpatruunoiden määräysvallasta. Sillä tavalla tilanne taisi olla sama, että taisteltiin esimerkiksi lakko-oikeudesta. Tuossa sitaatissa näkyy yksi ihmeellinen asia: Sukselaisen hallituksessa oli kaksi SAK:n ministeriä. 

Kun katselin kaupan hyllyjen pieniä aukkoja, tulin miettineeksi sitä, että entä jos tulisin uudet vaalit ja sitten SAK ilmoittautuisi mukaan? Vai oliko meillä ollut monimutkaisempi ja jollain lailla ehkä sallivampi poliittinen kulttuuri 1950-luvulla?  Muistelen että jossain välissä, ehkä seuraavilla vuosikymmenillä, alettiin puhua kabinettipolitiikasta.  Mutta: ”Eduskunnassa oli nyt toisen kerran, sitten vuoden 1917, vasemmistoenemmistö, 101 edustajaa.” (s.153)
Haavikko summaa että oli alkanut Maalaisliiton aika. Maalaisliitto oli perustettu joskus 1800-luvun loppupuolella, sen perusti Santeri Alkio, joka on täältä Pohjanmaan rannikon läheisyydestä kotoisin, muistaakseni Laihialta.  Nykyinen keskustapuolue on sen perillinen. On siinäkin kyllä aika iso ero nykyiseen keskustaan, koska silloin maassa oli vielä jonkinlainen talonpoikaisto. Nykyään on maatalousyrittäjiä.

”Kabinettipolitiikka” kuulostaa salaiselta politiikalta. Voi olla että tavallinen ihminen ei ymmärrä ikinä niitä metkuja ja juonia. Muistan kun näin ensimmäisiä kertoja sanan painettuna, ajattelin Madame Tussaudin vahakabinettia, jonka olin nähnyt Lontoossa.

En ole onneksi joutunut olemaan politiikassa mukana. Tiedän kyllä että kyse on vallan jaosta. Ja siitä että valta kuuluu aina kunakin ajanjaksona jollekin ihmisryhmälle jolla on kannattajia ja joka heidän voimallaan saa aina joksikin aikaa valtaa. Valta on suhteellista niin kuin se demokratioissa on. Ja nytkin käsittääkseni ihmiset tietävät sen, että ilman puolueita meillä ei olisi ihmisoikeuksia tässäkään maassa. Lakot ovat laillisia ja ne perustuvat ihmisoikeuksiin. Ihmisoikeudet ovat asia joka on keskellä ja niistä on kaikissa ihmisyhteisöissä täytynyt aina taistella. Onneksi suurin osa taisteluita on ollut tuota n.k. kabinettipolitikointia, vaikka sana onkin semmoinen joka viittaa salaisiin pöytäkirjoihin.

Suoraan Kekkosen ajan alkua ei voida verrata Stubbin ajan alkuun. Mutta Venäjästä on edelleen kyse. En muista tavanneeni 1950-luvulla ketään joka olisi ollut oikeasti rikas tai edes erityisen hyvintoimeentuleva.  Sitten: silloin 1950-luvulla oli sodasta vasta toipuva Eurooppa eikä mikään maa ollut todella huomattavasti toista vauraampi. Länsi-Saksan talousihme oli kyllä aivan ilmeisesti tulossa. Vauraudella on aina merkitystä tulonjaossa ja sitä kautta poliittisissa puolueissa.

Nuori elokuvaohjaajan, kirjailijan ja poliitikon alku Jörn Donner oli käynyt Itä-Berliinissä 1952 ja kirjoitti olemisestaan kirjan. Ei hän oikein pitänyt siitä mitä näki eikä nähnyt sillä paljon tulevaisuutta. En muista milloin se muuri idän ja lännen väliin rakennettiin, 1960-luvun alussa ehkä, 1961? Haavikko kirjoittaa:

” Samaan aikaan tiukkeni tilanne Keski-Euroopassa, kun  Neuvostoliitto läntisen Saksan  läntisen Saksan taloudellisen ja sitä seuranneen sotilaallisen vahvistumisen  takia  vaati Berliinin kysymyksen ratkaisua eli kaupungin siirtämistä idän valtapiiriin ja siis neljän vallan viimeisen yhteisen toimintamuodon, Länsi-Berliinin miehityshallituksen lopettamista. Berliini ja sinne vievät kulkureitit olivat 50-luvun loppupuolella se käytävä, joka näytti toimivan kuin Puolan käytävä  vuonna 1939, kriisin aikaansaajana.”  (s.154)

Olen kuunnellut jo vuosia Ylen toimittajan Maija Eloheimon radio-ohjelmaa nimeltä ”Brysselin kone”. Toimittaja jäi viime viikolla eläkkeelle. Mutta Areenassa on vieläkin hänen ohjelmiaan ja niistä saa oikein hyvän kuvan siitä, miltä EU vaikuttaa tällä hetkellä.  Ja on myös hyvä, että radion (siis Ylen 1) muissakin ohjelmissa on EU-parlamentin suomalaisia jäseniä kertomassa mitä ollaan tekemässä sen tai tämän jutun suhteen. Näinä viime aikoina eniten on tietysti ollut kyse Ukrainan avustuspaketeista. On avustettava, koska kyse ei ole EU:n käymästä sodasta. Mutta on sota uudelleen Euroopassa eikä se ole turvallista.

Varsinkin nyt pääsiäisviikolla olen tullut miettineeksi sitä, miten sitten rauha voitetaan. Aivan varmasti sota vie kurjuuteen ja sekasortoon tulevaisuudessakin.  Olin niin kuin moni muukin kuvitellut että ainakaan sotimiseen ei enää palattaisi. Sotia kyllä on, mutta ne ovat olleet pieniä ja paikallisia. Ei niistäkään ole mitään hyvää seurannut.

Kaupassa ei ollut paljon ihmisiä tänään. On toinen pääsiäispäivä ja maanantai. Radiossa kerrottiin että etelässä Helsingin, Vantaan ja Espoon yllä on ollut joku kaasun ja viemärin sekoitus ilmassa ja samoin kuin Venäjän Pietarin kaupungin ympärillä venäläisen tietolähteen mukaan.  Täällä ei ollut teollisuuslähteestä tulevaa hajuongelmaa. Voi se tietenkin olla tulossa. Ainakin tuulee lujaa etelän suunnasta.

On (niin kuin aina) vaikea sanoa voiko pelkästään omin aistein saada aivoihinsa asti tieto siitä mitä tapahtuu ja mikä siitä on tärkeää. Pihalla kyllä Terijoen salavissa on selvästi sellaista vihreää jota ei ole ollut tähänastisessa talvessa, joka on ollut säiden suhteen outo. Kevät voi olla tulossa.
Päässä soi Bob Dylanin kappale nimeltä Mr. Jones: 

You raise up your head and you ask, ”Is this where it is?”/And somebody points to you and says, "It's his”/And you say, "What's mine?”/ and somebody else says, "Well, what is?”/And you say, "Oh my God, am I here all alone?”/But something is happening and you don't know what it is/”Do you, Mr. Jones?