Mutta miten kävi Biafran

Jossain ketjussa kommentoitiin eilistä kulttuurikeskustelua radiossa. Itse asia meni ohi. Muistan kyllä olleeni tyytymätön johonkin siinä keskustelussa. Radio on kuin puhekumppani jolla ei ole aikaa odottaa vastausta. Kysymys oli koulunkäynnistä. Ja että ketkä nyt ylipäänsä lähtivät korkeakouluttamaan itseään.

Ei ollut itsestään selvää mennä oppikouluun eikä selviytyä pääsykokeesta vuonna 1955. Jostain syystä oli selvää että  minun sinne on yritettävä. Olin 10-vuotias kun oli päätettävä pyrkimisestä. Koko ajan minulla oli tunne siitä että en kuitenkaan tehnyt päätöstä yksin. Suurin osa kansakoulun neljännen luokan oppilaista ei pyrkinyt. Koulu oli yksityinen ja se maksoi. Olin kolmesta lapsesta vanhin ja se tarkoitti sitä että piti maksaa maksu kolminkertaisesti. Muut tulivat siis perässä milloin tulivat. Isä kysyi että mitäs tuumit ja kun en keksinyt mitä sanoa, se ilmoitti että mene sinne kun joka tapauksessa koko ajan luet.

 

Olin arka lapsi, mutta hyvin nopeasti löysin kirjatoukkaporukan. Siinä ei ollut yhtään poikaa. Sitten: on huomattava että kirjastoon ei saanut mennä aikuisten osastolle ennen kuin 12-vuotiaana, joten oli ensiarvoisen tärkeää löytää kirjanvaihtokavereita. Lasten osasto kirjastossa oli tylsä ja Topeliukset olin lukenut jo läpi 8-vuotiaana. Niitäkin joutui jonottamaan.

Radio-ohjelmassa väitettiin että oppikoulun käyminen tarkoitti hyvätuloista ammattia. Ehkä kyse oli kuitenkin pojista ja siis niistä jotka rakastivat matematiikkaa ja olivat hyviä puutöissä? Meillä oli matikan opettaja, joka ensimmäisen kemian labrapäivän alussa suuntasi katseensa minuun ja sanoi olevan selvää että tytöille tämä on turhaa koska he eivät tule ikinä käsittämään fysiikkaa ja kemiaa sen kummemmin kuin matematiikkaakaan. Uskoin sen heti. Eikä hän pannutkaan minua kuin joidenkin poikien ryhmään että olisin siellä jonkinmoisena hidasteena. Koulussa kävi aina välillä tarkastajia, joten järjestyksen oli näytettävä hyvältä.

Koti otti ja hajosi lukion alussa ja muutin sukulaisen luokse muualle. Jouduin tyttökouluun. Se oli kahta kauheampi paikka. Keskikoulun tyttölauma onnistui ensimmäisen tai toisen viikon aikana mukiloimaan pari tyttöä alemmalta luokalta sairaalakuntoon. Jonkun näin sitten kuukausia myöhemmin pää siteessä. Se ei tullut enää kouluun takaisin, kun sillä oli aivovamma.

Olen oikeasti miettinyt tuotakin yksityiskohtaa, kun on puhuttu lasten ja nuorten pahoinvoinnista. En ole huomannut mitään eroa koulussa. Lapsi onnistui menemään sen läpi aivan ilmeisesti puoliunessa, mutta välttyi isommilta ongelmilta ja pääsi hyvään ammattiin ja asumaan hyvään lähiöön etelään. En tiedä minne kauas jäi se sivistysoppikoulu, joka sentään meidän yksityisessä oppikoulussamme piti huolta historiasta, suomenkielestä ja kirjallisuudesta. Yritin käsittää sitä peruskoulua johon lapsi lähti, enkä ymmärtänyt mitä tarkoittaa joukko-oppi jota lapsiraukka yritti pää punaisena selittää äidilleen. Silloin oli kyse pikkuisesta kyläkoulusta maalla.

Radio-ohjelmassa eilen esitettiin että lukion käyminen varmisti hyvän luokkataustan. Se oli siis se, jota en ollut käsittänyt ikinä. Meillä ei koulussa käsitelty historiassa lainkaan niin kutsuttuja vuoden 1918-tapahtumia. Viimeiset asiat historiasta olivat vuoden 1905 lakot, jotka olivat Venäjän vallan aikana.  Sen sijaan koska perhe oli kiertänyt ristiin rastiin suomea isän työpaikkojen perässä olin oppinut ymmärtämään monia murteita. Kun suomen tunnilla luettiin Kalevalaa ja sitä luettiin ääneen niin kuin myös Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, niin minulla ei ollut ongelmia ymmärtää niiden kieltä. Suomi tuntui rannattomalta ja kirjoitin sillä kielellä päivittäin kirjeitä ystäville jotka olivat jääneet edellisille asuinpaikoille.

Ehkä luokkatausta tarkoitti sitten hyviä ansioita? Olen yhä edelleen ymmälläni sen suhteen. Olen kuullut/lukenut että luokkataustan näkee paikasta missä asuu ja ammatista missä vanhemmat ovat. Tässä maassa on hyviä ja huonoja osoitteita, mutta ei tainnut olla niin näkyvästi 1950-luvulla. Kangasalla, missä se oppikoulu sijaitsi, minne alunperin pyrin ja pääsin, oli paljon oppilaita jotka tulivat pohjoisen radan varren kylistä ja heidän vanhempansa kävivät junalla töissä Tampereella. Mutta en muista kenenkään kuiskuttelevan siitä missä he asuivat tai että työpaikat olivat tehtailla. Meidän perhe asui aravatalossa. Isä oli töissä siinä koulussa, muistaakseni viraltaan nuorempi lehtori. Äiti oli kansakoulun käynyt ja kävi iltaoppikoulua siinä rakennuksessa missä oli kirjasto, muuten kävin sen kanssa Tampereen teattereissa ja taidenäyttelyissä. Maailma aukeni.

Menin sitten Tampereelle opiskelemaan muutama vuosi aiemmin perustettuun yliopistoon. Draamakirjallisuuden lisäksi sain valita mitä vain sivuaineita. Latinan pro exercitio meni kyllä penkin alle, oli selvittävä saksalla ja ruotsilla. Kirjasto oli hieno eikä lukeminen loppunut milloinkaan.

Ei ollut mitään n.k. opintososiaalisia etuja, isän pankki antoi opintolainan pariksi vuodeksi. Kävin kesäisin Tukholmassa tekemässä niitä töitä joita paikallinen nuoriso ei viitsinyt tehdä ja selvisin sillä talvikaudet. Sitten lähdin Amerikkaan yhden siellä tapaamani ihmisen kanssa ja asuin sen kanssa alkuunsa pienessä vaaleanpunaisessa talossa. Löydettiin ihmisiä ja niiden kanssa kommuuni ja erilaisia kommuuneja sitten 1970-luvun puoliväliin asti.

Nyt sitten: tällä perheellä on niin pienet eläkkeet, että niistä tämä muuten aika omituinen hallitus ei leikkaa. Kissa ja toinen ihminen saa elää ja lukea ja miettiä asioita aivan rauhassa. Joulukaktus kukkii niin kuin joka kevät. Ulkona sataa vähän lunta. Maassa lumi tuntuu säilyvän. Ikkunoiden läpi puhaltaa kylmä tuuli.

Löysin lukemattomien kirjojen joukosta Ayòbámi Adébáyòn kirjoittaman ja Heli Naskin suomentaman teoksen Älä mene pois (Atena 2017), joka sopi minusta luettavaksi kun olen ihmetellyt ihmisten asettumista ja asettamista johonkin luokkaan/asemaan. Siinä taustalla kumisee vuoden 1993 sisällissota. Jään miettimään miten siinä kävi ja miten ihmiset Biafrassa elävät nyt, ovatko vapaita? Ainakin kirjailija on nuori nainen ja on saanut kirjansa julkaistuksi. Kirjassa on muun kuin englanninkielisiä sanoja ja tässä on yhden lapsen nimi selitettynä. Lapsikuolleisuus Nigeriassa on aivan toista luokkaa kuin Suomessa on nyt:

”Tyttäreni keholla ei ollut viiltoja, ei haavoja, ei arpia, ei yhtä ainoaa piiskan jälkeä edellisestä elämästä. Silti he antoivat hänelle nimen Rotimi, mikä antoi ymmärtää, että hän oli abiku- lapsi, joka oli tullut maailmaan tarkoituksenaan kuolla niin pian kuin voisi - Pysy luonani, älä mene pois. Se oli anoppini valitsema nimi, aiemmin olin pitänyt sitä poikien nimenä.”  (Älä mene pois, s. 207)