Radioateljee ja sunnuntai

Blogini

on ollut tyhjäkäynnillä kauan.

Ehkä se nyt lähtee käyntiin. Täällä tosin sataa räntää eikä Radioateljee luvannut sen parempaa kuin mitä YLEn säätiedotuskaan. Räntää.

Matti Ripatti seuraili George Orwellin jalanjälkiä, 1984. Lopussa soivat kirkonkellot. Mitenkään uutta tässä dystopiassa ei ollut. Sitä vain että huomiotalous jatkaa voittokulkuaan eikä kukaan sitä seuraava tiedä mitä se tarkoittaa.

Että mitä on kulman takana.

Psykokemiallisesta sopeuttamisesta oli puhetta. On otettava annos somaa että jaksaa eteenpäin eli pysyy turtuneessa tilassa.

Radio on ehkä tärkein elementti työssäni. Tarraudun siihen vimmaisesti, koska minulla ei ole kuuloa enää jäljellä kuin ehkä neljännes. Sen vuoksi Radioateljee on minulle tärkeä. Se on tehty äänellisesti niin, että kykenen vaivatta seuraamaan sitä. Se tarkoittaa sitä, että äänimiehiä/-naisia ei ole päästetty niskan päälle, niin kuin valitettavan usein nykyään käy sekä televisiossa että radiossa.

Ymmärrän kyllä että kun heitä koulutetaan, ja nykyään käsittääkseni Helsingissä ääni-valotyön laitoksella, niin olisi heidän työtäkin saatava tehdä.

Toivoisin kovasti että meidät kuulovammaiset otettaisiin huomioon. Siis edes joskus. Radioateljee todistaa vastaansanomattomasti että se on mahdollista.

Olen kirjoitustilassa. HTML-koodia olisi muokattava, mutta tuskin minusta siihen on. Ahaa. Ei tarvitsekaan muokata. Minulla ei ole mitään syytä enää opiskella uusia kieliä, nykyiset riittävät. Neurovelhot ovat oma lajinsa. Ihmisiä kyllä, mutta he tunnistavat ohjelmointikieliä ja useimmat aivan kuin olisivat syntyneet se päässään.