Keskikesä on syvenemässä. Vihreä
tummuu lehdissä. Sadetta on ollut vähän täällä Pohjanmaalla:
mansikat ehtivät kypsiksi ja makeiksi. Mutta päivä avajaisten
jälkeen on epätavallinen: mustia pilviä vyöryy lounaasta suoraan
kohti. Tuuli yltyy.
Käyn katsomassa ”nuorten” taidetta
silloin kun ehdin ja jaksan. Taiteilijanuoriso on jo aikuisten lasten
vanhempia, mutta niin elämän täytyykin mennä. Täällä ei ole
edes ateljeeasuntoja vielä, vain muutama ateljee rannikkotykistön
jälkeensä jättämän kasarmin alueella. Keskellä on
ortodoksikirkko. Mutta uusia taiteilijasukupolvia silti muuttaa
tänne, uskalikkoja.
Täällä asuessani jo pari kaupungissa
toiminutta galleriaa on mennyt nurin. Onneksi tahdotaan
taidenäyttelytiloja edelleen. Koko alkukesän on kuulunut
levottomuutta herättäviä hihkaisuja Vaasan taiteilijaseuran
suunnasta. Grand Opening oli eilen illalla. Gallerian nimi on
Black Wall.
Ensimmäinen kysymykseni oli: oletteko
te hulluja? Helpotuksekseni vastaus oli joo. Paikka on hieno,
vaikka sinne on tolkuttoman vaikeata löytää. Osoite on
yksinkertaisesti Kasarmi 13, mutta yrittäkääpäs löytää
sikin sokin rakennetusta, ilmeisesti sotilaalliseen järjestykseen
sopivasta alueesta numero 13 kylttiä kantava rakennus. Siinä
kannoillani oli pari muuta ihmistä yhtä lailla eksyksissä.
Galleria Black Wall
Onneksi talojen edessä seisoskeli
paikallisia, joista viimeisin viisasi sinne, minne oli ollut
trafiikkia. Tajusin miten kasarmi toimii: jokainen tietää missä
kukin asuu tai tekee työtä eikä vieraita näytetä vierastettavan.
Kirkossa olen kerran lyhyesti käynyt sisällä, mutta kirkko onkin
keskellä tätä kylää. Kirkolla on jonkun pyhimyksen nimi, en
muista kenen. Ei se Aleksanteri Nevski (ks. Sergei Eisenstein:
Aleksanteri Nevski) ole, senniminen on Tampereella lähellä
asemaa, matkan varrella jos menee yliopistolle.
Avajaisten taiteilija Cata Ahlbäck ja työ mustissa kehyksissä
Ensimmäinen näyttely osui tutulle
ihmiselle, Cata Ahlbäckille. Alkaapäätä näyttely
hämmensi. Se on selvä tutkielma naiseudesta. Keskellä on alttarin
näköinen tila. Sitä reunustavat ruusun terälehdet. Eikö olekin
kamala klisee?
Tila on hieno, hallittu ja siinä onkin
kliseen juju. Katsojan on pakko miettiä mitä ihmettä aikuinen
nainen on mennyt taiteen nimissä tekemään. Ja sitä miettiessä
ihan sukupuolesta riippumatta huomaa sitten, mitä kaikkea Toinen
Sukupuoli voi olla – ja mitä se on.
Hätkähdin kirkkaita
komplementtivärejä mustien seinien kehystämissä tauluissa. Ne
veivät ajatukset väistämättä ensin mainoskuviin. Mutta kuvan
syrjässä olevat pienet runot muuttivat ajatukset päälaelleen. Sen
lisäksi: kuvat olivat onnistuneet hitsautumaan yhteen ja niitä oli
helppo lukea kuin pienoisnovellia. Näyttely ei huutanutkaan niin
kuin äkkiseltään olisi voinut luulla. Sen lisäksi joka kuvassa
oli yksi tai toinen ajatteluttava särö.
"Alttari", joku on noussut tuolilta?
Nimensä mukaisesti galleriassa on
mustat seinät. Se toimii. Musta on hyvä kehys ja valaistus on
suunniteltu ihan nappiin. Ainakin minun silmilleni kokonaisuus oli
hyvä.
Ensimmäisessä huoneessa on
taidelainaamo eli artoteekki ja valkoiset seinät. On syntynyt
mielekäs kokonaisuus. Entinen taidelainaamo oli kirjastossa niin
pienessä tilassa, että siellä ei juuri mahtunut kääntymään.
Lainaamoon ihmiset osuivat lähinnä sattumalta.
Nyt on pakko toivoa menestystä uudelle
gallerialle. Vaikka kaupunki on pieni, täällä asuu silti
suhteellisen paljon kuvataiteilijoita. Kasarmi on alueena hieno, se
on omiaan gallerioina, ateljeina, käsityöläispajoina, pieninä
puoteina, kaikenlaisina verstaina. Se on kaupungin omistama. Nyt
kaupungin on korkea aika näyttää, että se pitää kaikesta
huolimatta taiteilijoidensakin puolta.
Lähdin pois paikalta päätäni
pudistellen. Mutta tunnen gallerian puuhaihmiset ja tiedän että
hyvin tulee menemään jos (kun?) annetaan oikeasti tilaisuus. Ehkä
joku kaupungin isistä tai äideistä on jo tajunnut että ihminen ei
elä pelkästään leivästä. Jos leipää on tarpeeksi, niin
seuraavaksi tulee kulttuurin hinku, aivan itsestään.
Mansikoita elokuussa
Pitää toivoa että koulut vierailevat
taidelainaamossa ja näyttelyissä, sillä yleisöä on löydyttävä
tulevaisuudessakin. Kirkon vieressä on yksi koulu odottamassa
syyslukukauden alkua. Pelkän toivon varassa ei ihan olla, kyllä
näillä ihmisillä on tahto päästä eteenpäin. Samaa näyttää
olevan ilmassa muuallakin Pohjanmaalla, tässä blogissa on
seinäjokisen kuvataiteilijan ja runoilijan Seppo J. Tannisen
mietteitä – ainakin 30 vuotta ellei kauemminkin – suunnitellusta
taidemuseosta siihen kaupunkiin.
Kuvataide luo tärkeän lisän mille
tahansa paikalle. Ihmiset tahtovat viihtyä vaikka eivät
tietäisikään tahtovansa nimenomaan kuvia. Huomaavat sitten kyllä.
