Viime viikolla katsottiin
televisiosta Aleksandr Dovžhenkon
leffa Arsenal. Se on
valmistunut Neuvostoliitossa 1929 ja restauroitu Moskovassa 1972.
Hyvää työtä! Mykkäleffoja on paljon restauroimatta.
Neuvostoliittolaisia
elokuvia oli 1970-80-luvulla saatavilla 16- ja 35-millisinä
kopioina, Elokuvakerhojen liitto toimi levittäjänä, mutta en
muista nähneeni tätä. Olen ollut eri paikoissa elokuvakerhojen
jäsen ja sen lisäksi näyttänyt omissa elokuvakerhoissani
elokuvia. Mukana esityksissä on kautta henkilökohtaisen filmihullun
urani ajan ollut neuvostoliittolainen/venäläinen elokuva. Elokuvia
on hyvä olla joka puolelta maailman siksi, että yhtä lailla kun
ihmiset puhuvat eri kieliä ja eri aksenteilla, maissa valmistetut
elokuvat ovat olleet erikielisiä.
En tarkoita elokuvissa
vain puhuttavaa kieltä vaan myös elokuvien visuaalista ilmettä,
musiikkia, kameratyötä, elokuvan leikkausta – kaikkea mitä
elokuvan tekemiseen kuuluu. Paljon esimerkiksi vaikuttaa se,
millaisia julisteita elokuvista on saatavilla. Läheskään aina
alkuperäisiä ei ole, koska niitä ei ole säilynyt. Julisteet ovat
muutakin kuin vain mainoksia, ne ovat usein itsenäisiä
taideteoksia.
Eri maiden elokuvissa
näkyy kaikkiaan maiden kulttuurihistoria. Siihen kuuluvat kaikki
taiteen lajit, mutta niistä näkyy myös esimerkiksi poliittinen
historia. Muu ei olisi mahdollista. Elokuvakerhojen tavoite oli hyvin
samanlainen kuin aikoinaan (ehkä vieläkin?) oli esimerkiksi
Yleisradion julkilausuttu tehtävä: antaa vastaanottajille aineksia
maailmankuvan luomiseen. Ihminen on kykenevä oppimaan koska tahansa
tärkeitä asioita. Sen vuoksi kerhoilla ei ole ikärajoja. Myös
lastenelokuvilla on kasvatustehtävä, Arsenalia en ehkä näyttäisi
alle 10-vuotiaille lapsille.
Nyt Dovženkon elokuvan
katsomiseen ajauduttiin vahingossa. Aivan heti herätti musiikki, se
on Igor Belzan, josta en tiedä yhtään mitään. Ei ollut
mitä tahansa musiikkia, vaan aivan taatusti avant garde-musiikkia,
ajalta ennen pahimpia sensuurin vuosia. Ehkä Stalin ei ollut
huomannut vielä Dovženkoa tai
yleisemminkin elokuvaohjaajien itsenäistä taiteellista
ajattelukykyä ja ennen kaikkea kykyä montaasiin? Elokuva on
edelleen nähtävissä Areenassa, joten sen voi itse käydä
katsomassa, lisäksi elokuva löytyy netistä esimerkiksi
YouTube-sivustolta.
Peter von Bagh
kertoo tästä(kin) elokuvasta vain vähän, koska hänen
kirjoittamansa Elokuvan historia
olisi muuten ollut liian raskas edes nostaa, siis se kirja. Mutta
ilman muuta Dovženko on elokuvan suuria uudistajia. Kesti jonkin
aikaa tottua pitkiin ja hitaisiin kameraotoksiin, mutta kyllä niistä
selvisi. Ne puolustivat paikkansa. Ne eivät olleet propagandaa,
mutta huutomerkkejä kyllä. Elokuva on pasifistinen sotaelokuva.
Ohjaaja itse sanoo tästä työstään näin:
Katsoin Arsenalissa
olevani ensisijaisesti poliittinen taistelija. Minulla oli kaksi
selvää päämäärää: romuttaa juuria myöten ukrainalainen
kiihkokansallismielisyys; ja toiseksi olla ukrainalaisen
työväenluokan runoilija ja laulaja. (von Bagh)
Elokuvan taustalla on
historiallinen tilanne. Tammikuussa 1918 Kiovan (kirjassa käytetään
kaupungista nimeä Kiev) asevaraston työläiset nousevat kapinaan
työpaikan pomoja vastaan. Venäjän vallankumous on tapahtunut,
mutta sisällissota on vielä käynnissä. Todenperäistä on I
maailmansodan taistelukaasu, joka saa kaasulle altistuneen nauramaan
holtittomasti ennen kuolemaa. Kun puhutaan taistelukaasuista, niin
usein niistä kertovien dokkareiden yhteydessä näytetään juuri
tämän elokuvan kuva nauravasta kuolleesta sotilaasta tässä
elokuvassa. Muistin tämän kuvan, mutta en ole elokuvaa nähnyt.
Kuvat puhuvat myös ulkopuolella elokuvan.
Dovženko syntyi 1894
Sasnytsiassa Ukrainassa ja kuoli 1956 Moskovassa. Hänen elokuvansa
Entuziasm: Simfonia Donbasa
(1931) kertoo Ukrainan Donbasin alueesta. Sattuneesta syystä alue on
ollut viime vuosina paljon esillä. Siellä käydään miltei jo
unohtunutta sotaa. Mutta ohjaaja puhuu edelleen elokuvasta ja sen
mahdollisuuksista:
On mahdollista, että
elämme vielä elokuvan esihistoriaa. Sen todellinen historia alkaa
vasta, kun se luopuu tavanomaisista esityksen rakenteista ja siitä
tulee havainnon ja älyllisen tiedostamisen uusi muoto. (von
Bagh)
Dovženko ei yrittänyt
salata mielipiteitään. Hän ei pitänyt Stalinista, vaikka suuret
vainon ajat olivat vasta edessäpäin.
Kävin välillä
kirjastosta hakemassa kaksi kirjaa. Ne kuuluvat asiaan: Juri
Lotman: Merkkien
maailma (1989) ja Elias
Canetti: Joukko ja
valta (1998), jotka liittyvät oleellisesti
merkkien tutkimukseen, vaikka Canettin pääteos kuuluukin ehkä
sosiologiaan. Mutta merkillisin kirja löytyi omasta kirjahyllystäni,
Nosferatun maa. Se on
romaani jonka ovat kirjoittaneet semiootikko Henri
Broms ja futurologi Pentti
Malaska (Arator
1996).
Poliittisissa
tapahtumissa on aina kyse vallasta. On hyvä että ajan hengestä
kirjoitetaan. Broms ja Malaska haluavat muistuttaa ihmisille, että
tietyistä merkeistä on mahdollista arvata, mitä seuraavaksi
tapahtuu.
Ihmiset
ovat jos mahdollista vielä hullummassa jamassa kuin Bromsin ja
Malaskan kirjan aikoihin neljä vuotta ennen vuosituhannen vaihdetta.
Mutta harva meistä muistaa enää esimerkiksi Jugoslavian sotia,
Nosferatun maa-kirjassa kerrotaan Bosniasta. Siinä on mahdollista
historiaa, ainakin kummallisia kadonneita käsikirjoituksia.
Jugoslavia on Eurooppaa, ei ole kovin vaikeaa löytää tietoja
maasta ilman tuota aika merkillistä kirjaa.
Epävarmoista
ajoista muistuttakoon kuvani hyvin ränsistyneestä tintistä, joka
tuli koputtamaan ikkunaan. Se varmasti pyysi että auttaisin sitä
eroon väiväreistä ja muista loisista, jotka selvästi vaivasivat
sitä.
