En uskalla enää lähteä ulos. Sieltä hyökkää kirpeä pakkanen joka tunkeutuu ohuiden poskilihojen välistä suoraan hermoihin. Olen lukenut että hermoja on kasvoissa enemmän kuin missään ja minä olen ollut kuminaama koko elämäni.
Kasvot vääntyvät ajatusten mukaan hetkessä joksikin muiksi, ja Veikko Sinisalo katseli minua kun olin pieni, pää kallellaan että susta tulee likka näyttelijä. Poijanlikatkin säikähtelevät.
Saati sitten nyt. Olen potenut julmettua hammassärkyä ainakin viikon. Siitä asti kun iso paikka tipahti omia aikojaan suusta. Se piti korjata koska se oli elävä ja nyt koko pää on kuin tulessa.
Ei juuri nyt. Kivun piru hyökkää aalloittain. Jos haukkaa ilmaa, oli sitten sisällä tai ulkona. Jos puhuu ja olisi asiaakin ja sitten asia kutistuu pienen pieneksi mytyksi, olemattomaksi, kun käsi hakeutuu etsimään villahuivia suun suojaksi. Murahtelen sieltä, kun toinen kysyy että anteeksi että mitä. Karjaisen että sattuu kun puhuu. Hän: ”Pidä sitten suus kiinni!”.
Omituisinta on että vatsalihakset ovat äärimmäisen aktiivisesti mukana kärsimyksessä. Menen sykkyrään sohvalle ja kuvittelen lukevani, kunnes silmät tuntuvat sokeutuvan. Sahalaita. Se laajenee tietyn ajan sitten jos yritän pinnistellä lukemaan lisää se supistuu uudestaan, laajenee taas.
Rentoutuakin pitäisi. Mutta miten voi, kun kurkkua kuristaa ja uusi leimahdus ulottuu korvan sisälle asti, ohimoon. Kuva on tämä: harmaata, valkoista ja purppuraista kipua.
Mistään muusta ei voi puhuakaan. Millään muulla kuin hammaskivulla ei ole mitään merkitystä. Hermoradat ovat kuuliaisessa työssään ja maailma kipunoi. Ulkona sietämättömän välinpitämättömästi senkun pakastuu ja suun ympärille on haettava kauppamatkalle villahuivi.
Mutta turha minun on tässä valittaa, vaikka syytä olisi. F.M. Dostojevski sanoo sen tuhat kertaa paremmin:
Hän tietää, että jopa yleisö, jonka edessä hän pyrkii kunnostautumaan,ja koko hänen perheensä kuuntelevat häntä jo inhoten ja uskomatta häntä rahtuakaan ja sisimmässään käsittävät, että hän voisi vaikeroida toisella tavalla, yksinkertaisemmin, juoksutuksitta ja kiemuroitta mutta hän leikkii vain silkkaa ilkeyttään ja häijyyttään. Ja juuri kaikkiin näihin tiedostamisiin ja häpeän tuntemuksiin hekuma sisältyykin. ”Näin minä siis häiritsen teitä, raastan sydäntänne, estän koko talon väkeä nukkumasta. Te ette nuku, teidänkin on tunnettava joka hetki, että minun hampaitani särkee. Minä en ole teidän silmissänne enää sankari, jolta halusin ennen näyttää, vaan olen yksinkertaisesti katala ihminen, hamppari. Hyvä onkin! Minä olen oikein iloinen siitä että olette päässeet selville minusta. Iljettääkö teitä kuunnella minun katalaa vaikerointiani? Iljettäköön vain. Minäpä pyöräytänkin teille vieläkin inhottavamman juoksutuksen...” Ettekö vieläkään ymmärrä, hyvä herrasväki? Näköjään on kehityttävä tosi pitkälle ja tiedostettava syvältä, jotta ymmärtäisitte tämän hekuman kaikki kiemurat! Nauratteko te?...Sepä hauskaa. Tietenkin pilani ovat mauttomia, epätasaisia ja sävyltään epävarmoja. Mutta sehän johtuu siitä, että minä en kunnioita itseäni. Voisiko tiedostava ihminen muka kunnioittaa itseään?
(Kirjeitä kellarista. Suom. Esa Adrian. Gummerus 1996 [1864])
Ja onko kipu yhtä?
