Meillä on
vessassa vaihtuva valokuvanäyttely. Kuvista suurin osa on
postikortteja. Niissä näkyy aika, minkälaisia kuvakulmia on
tahdottu näyttää, näyttelyn avajaiskutsukortin haipuva
painojälki, mutta näkyy myös paikan henki ja lumo.
Hienoimmat
kuvat tulevat tietysti maista joissa en ole koskaan ollut.
Thaimaalaiset ystävät lähettivät raakasilkkihuivin ja valokuvan,
jossa on pimeään kehystettynä buddhalaismunkki kädet yhdessä
kumartuneena tervehdykseen. Tai sitten muutaman vuosikymmenen
takainen tukkirekka lännen lokarin mailta: rekan ja sen perävaunun
päällä makasi yksi ja ainoa jumalaton tukki. Olen ollut lännen
mailla, mutta toivonut että ne julmetun isot puut saisivat vastakin
taipua taittumatta myrskyissä, douglas-kuuset, hemlokit ja seetrit.
Yhtä
katsomaan pysähdyn miltei joka päivä. Ei ole kovinkaan kauan kun
ystävä lähetti Helsingistä postikortin, jossa ehkä 1940- tai
-50-luvun korttia on käsitelty jollain oudolla tavalla. Voi olla
että vain en tiedä mitä fotoshoppaus on. En ole ikinä ajatellut
välinettä muuna kuin muistiinpanona, mikäli on kysymys
dokumentoinnista. Mutta tässä kuvassa on kyllä jotain hienoa.
Juuri olin
sen kortin saapumisen aikaan kuullut että jossain kauppatorilla
pitäisi olla Romanovien vaakuna pylvään päässä. Sillä taitaa
olla nimikin, obeliski. Kortti kuvaa talvipäivää aika kiukkuisen
näköisessä pakkasessa Kolera-altaalta päin. Ajankohta-arvioni
johtuu siitä, että kuorma-auto näyttää samalta kuin miltä
kaikki kuorma-autot näyttivät lapsuudessani. Kuva on vanha, mutta
se on hyvin silkoinen. Värit eivät ole teräviä, Kolera-allas on
täynnä jäätyneitä kappaleita, reunat epäsymmetriset. Oli ollut
ehkä nopea jäähtyminen talveen. Lunta ei ole paljon.
Kuuntelen
radiosta historia-sarjoja. Niitä tulee vielä nyt ennen kuin
kulttuuriohjelmia ruvetaan karsimaan Ylen radio 1:n ohjelmissa. Joka
viikko maanantaina puolen päivän uutisten jälkeen. Näkyy radio
mainostavan: kammottavat koleravaunut kolistelivat jatkuvasti pitkin
Turun katuja vuonna 1831. Historiasarjassa on tautien historiaa.
Ohjelmassa ei selitetty miksi Kolera-allas on senniminen. Mutta se
tiedetään että jossain kalastusveneessä oli ollut koleraan
sairastunut ihminen. Ehkä sairas oli vain kipattu siihen
satama-altaaseen?
Kolera oli
pandemia ja aiheutti Venäjän suuriruhtinaanmaassa paniikkia mutta
ihmiset myös oppivat suojautumaan. Ajattelin ohjelman päätyttyä,
että kun ihmiset eivät osaa nähdä tulevaisuuteen, niin kukaan ei
arvannut että nälkävuodet olivat vain vähän yli 30 vuoden
päässä. Ihmisten maailma on hirveän hauras.
Nyt
kerätään rahaa Haitin hirmumyrskyn uhreille. Maassa leviää
kolera. Nyt tautiin on olemassa lääkkeitä ja varsinkin on olemassa
rokote, joka suojaisi ainakin lapsia. Olkaa ystävällisiä ja
lähettäkää rahaa! Suomi ei tee enää velvollisuuttaan valtiona
köyhiä maita kohtaan, niin että yksityisten ja varakkaampien
ihmisten pitäisi auttaa aivan itse ilman erillistä pyyntöäkin.
Radio on
pääasiallinen oppimisympäristöni nykyään. Lehdet eivät
useimmiten onnistu laajentamaan tietämystäni, pikemminkin ne
onnistuvat sen supistamisessa. En tiedä mitä lehdistölle tapahtui.
Kannatan lämpimästi Yleisradiota. Se on paras mahdollinen
joukkotiedotusväline ja sen soisi pysyvän. Vastustakaa pyrkimyksiä
vähentää radion (samoin esimerkiksi television Teema-kanavan)
ohjelmistoa!
Nyt on
keskiviikko ja puolenpäivän lähetyksessä tuli asiaa
kirjallisuudesta. Toimittaja Juha
Kulmanen oli löytänyt
vanhan ääninauhan Eino
Leino-seuran kokouksesta
vuodelta 1980. Sen lisäksi hänellä oli haastattelu kirjailija
Harri Sirolan
esikoisteoksesta Abiturientti.
On
käsittämätöntä että tuosta ajasta on jo melkein 40 vuotta. Ajan
kulun tunnistaa hyvin esimerkiksi ihmisten tavasta puhua. Pidin
tavattomasti kirjailijoiden täsmällisestä ja artikuloidusta
puhetavasta. Erno Paasilinna
taisi olla ensimmäisenä äänessä. Artikulointi ei tässä
tarkoita juhlapuhetta vaan sitä, että väite tulisi mahdollisimman
hyvin esille, että syntyisi keskustelua argumenteista. Ja niitä
tuntui lentävän. Pienessä nauhanpätkäyksessä oli oikeasti
elämää. Nyt jos pannaan mikrofoni ihmisten nenän alle, sieltä
tulee parhaimmillaan vain änkytystä.
Kokousnauhasta
ei saanut selvää siitä kuka puhui milloinkin, mutta äänessä
olivat myös Arto Melleri
ja Kai Laitinen.
Mellerin äänen muistan ja vaikka hän epäilemättä edusti jo
silloin jonkinlaista boheemia kirjailijoiden joukossa, hän puhui
hyvää ja selkeää suomea.
Asioita
oli iloinen joukko. Miksi ihmiset keskittyvät sanamagiaan, miksi he
eivät oikeasti puhu, kysyi joku. Kirjallisuuden merkitys on siinä
että työtä tehdään kauan, vasta myöhemmin nähdään kenen
tekstit jäävät elämään, sanoi ehkä Kai Laitinen. Ja eikö
kukaan nyt muuta keksi kuin mennä kuuntelemaan Bottalle Hassisen
konetta, joku ihmettelee. Joku muu väittää että punk-bändit
soittavat kaikki samalla tavalla. Sitten edelleen joku toistaa ettei
kirjallisuudesta tarvitse olla huolissaan. Joku vakuuttaa menevänsä
viimeistään nyt sienen alle pitämään sadetta.
Sitten
joku kannattaa Anja Kaurasen
ajatusta kirjailijoiden markkinointikykyjen kouluttamisesta. Kauranen
kuuluu henkäisevän ”kiitos”, mutta en ole varma tästäkään
äänestä. Siis ohjelmassa puhuivat miehet, vasta siinä
loppupuolella oli hento naisäänen kiitos. Huh.
Lopulta
kerrotaan kuolematon viisaus siitä, että vain kesyt linnut
kaipaavat. Ne villit lentävät. Tämä on sitaatti jostain kirjasta.
Sitaatti tuntuu tutulta. Kerron toisaalla
muunlaisesta puheesta, joka on myös suomea, mutta ei niin hyvin
artikuloitua kuin tässä satunnaisessa ääninauhassa vuodelta 1980.
