Talvikissa

Rastaat suorittivat viikon kahden pyrähdyksen kaupungin puissa. Merkillistä kun mielestäni paikalliset rastaamme olivat jo syöneet pihlajanmarjat ja aroniat. Kissa sen sijaan kuulosti lähinnä kevätkutuiselta sammakolta, se aukoi ja sulki suutaan kun se näki lihavia rastaita notkumassa puussa parvekkeen ulkopuolella. Kissan talviturkki on selvemmin valkoharmaa kuin kesällä. Ehkä se tietää tulevansa nähdyksi syyssumuisessa maisemassa, johon talvi ei taida tulla pysyvämmin tänä vuonna.

Sattui kylmiä tai vaihtoehtoisesti märkiä päiviä, joten silkkiturkki ei tahtonut parvekkeelle värjöttelemään. Olen miettinyt onko Lidialla ollut emo joka on ollut erityisen taitava metsästämään pikkulintuja. Sen päästämät äänet tarkoittavat metsästystä ja taitavat kuulua tavalliseen sanavarastoon yksilöstä riippumatta. Samoin ovat kurahdelleet kaikki kissamme ja niitä on ollut aina meillä.

Kerran mökillä näin kun Garm pyydysti hiiren keittiöstä. Oli yritetty tukkia hiirenreikää vanhan keittiökaapin seinämiltä, mutta hiirillä on mahtavat leukavoimat, kun ne avaavat reitin aina samaan kohtaan. Kun kaappi on vanha, niin se ei ole mitään lastulevyhötöä vaan umpipuuta, jota ei kyllä odottaisi kenenkään pystyvän järsimään käytäväksi asti. Tikka tekee isoja koloja, mutta tekniikka on aivan erilainen, ymmärrettävän tehokas myös.

Garm oli selvästi kuullut jotain, kun se hiipi hyvin hiljaa ja matalana lähelle kaappia. En sitten liikahtanutkaan, vaan katselin. Minusta oli asiallista, että kissa syö hiiren joka yrittää syödä kaurahiutaleita minun kaapistani. Tappamista varten kaapin ovi oli aina myös vähän raollaan. Siitä seurasi se että perheen jäsenet vähän väliä heräsivät öisin hirvittävään meteliin kun kissa ei onnistunut saamaan hiirtä heti kiinni tai kun se vaihtoehtoisesti julmaan tapaansa rupesi leikkimään hiirellä ennen syöntiä. Garm ei ollut lihava kissa eikä sitä ruokittu ylen määrin. Pidimme siitä että saimme kissojen ansiosta asua talvisinkin vanhoissa maalaistaloissa ilman pelkoa saada tauteja jyrsijöistä. Kaupungissa kissaa ei voi päästää vapaaksi pihalle.

Garm jähmettyi aivan paikoilleen. Sen viiksenpäät tärisivät. Silmien pupillit olivat aivan ympyriäiset ja mustat, se näytti tarvitsevan kaiken mahdollisen valon mitä on. Kun en ollut aiemmin nähnyt kissaa niin läheltä tappamispuuhassa, huolestuin, että saiko miltei 20-vuotias kissa nyt aivohalvauksen vai selviääkö se tuosta. Kaapin ovi liikkui aivan vähän, mutta kissa ei. Sitten se yhtäkkiä loikkasi ja tappoi kaapin edessä olevan hiiren yhdellä puraisulla.

Garm söi sen. Muutaman päivän sen jälkeen pidin vähän etäisyyttä tuohon hirveään petoon. Mutta kyllä sitä oli kiitettävä ja oikeasti ihailin noin tarkkaa tappamistyötä. Niin että onko hiirillä olemisen oikeus?

Krzysztof Kieślowskin Sinisessä on kohtaus, jossa päähenkilö (Juliette Binoche) löytää vaatekomerostaan hiiriperheen, alastomia hiirenpoikasia ja niiden emon harjan ja kihvelin takaa. Nainen menee yläkertaan ja pyytää kissan lainaksi. Komerosta kuuluu vähän aikaa kolinaa ja sitten jonkin ajan päästä nainen menee päästämään kissa ulos. Hiiriperhettä ei enää ollut.

Naista värisytti murhan todistajana oleminen, oikeastaan sen aiheuttaminen, mutta kyllä ihmiset tietävät että hiiret kykenevät repimään minkä tahansa vaatteen riekaleiksi, jos tarvitsevat pesäaineksia. Siis joko ihmisten tai hiirten pesä.

Elokuvan naisen mies ja lapsi kuolivat auto-onnettomuudessa, suru on läsnä koko elokuvan ajan. Musiikkia on pitkin elokuvaa, esimerkiksi tässä. Mukana on sävelletty rakkauden ylistys, sanat ovat latinaa ja musiikin on säveltänyt Zbigniew Preisner. Teksti on se rakkauden ylistys, jossa alussa nähdään kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, Uuden testamentin ehkä hienoin teksti. Ingmar Bergman on tehnyt kokonaisen elokuvan nimeltä Kuin kuvastimessa.

Kävin pari päivää sitten kirjastossa hakemassa lainattavia elokuvia. Tarvitsen niitä, koska iltaisin ei tule nyt kohta mitään muuta kuin joulua päiväkausiin radiosta tai televisiosta. Joulu saa minun puolestani pysytellä poissa tästä asunnosta, en tarvitse sitä mihinkään.

Löysin Bergmanin leffoja. Yksi tänne päätynyt on nimeltään Puhumattakaan naisista. Olen nähnyt elokuvan joskus vuosikymmeniä sitten. Aion istua teemuki kädessä sohvalla ja sukeltaa bergmanilaiseen komediaan.

Bergman osasi kaikki elokuvakerronnan tavat. Kieslowski oli suurimman osan aikaa vakava, vaikka väritrilogian Valkoinen kuitenkin käy komediasta, mutta sen laji on tragikomedia. Toisaalta tragikomediaa elämä muistuttaa ehkä enemmän kuin puhtaasti tragediaa tai komediaa.

Ihmiset joutuvat tragikomedioissa toistensa asettamiin ansoihin, jotka tekevät kaikki asianosaiset naurettaviksi. Naurettavuus on inhimillistä, se herättää myötätuntoa.