Huomenna, 4. toukokuuta tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä kun Kent Staten yliopistossa kansalliskaarti ampui neljä opiskelijaa. Käynnissä olivat kampus-mielenosoituksen niin kuin niin usein vuonna 1970 Vietnamin sotaa ja armeijakutsuntoja vastaan. Kuva on vuoden 1970 ehkä tärkein ikoni. Sen on ottanut valokuvajournalismin opiskelija John Milo, mutta vaikka sillä siis on copyright, sen rikkomisesta ei rangaista, koska valokuva sai Pulitzerin palkinnon ja sitä pidetään yleisesti Nixonin hallituksen pelottelutaktiikan ilmentymänä – siis ei kuvaa vaan tappamisia.
Jo silloin ajattelimme että käsky oli käynyt. Niin ilmeisesti olikin.
Kuvaa ei saa suuremmaksi
Olin töissä Willamette Bridge-lehdessä, joka oli viikottain ilmestyvä n.k. underground-lehti, joka vastusti Vietnamin sotaa. Kymmenen päivää myöhemmin kaupungissa oli suuri mielenosoitus koska siellä oli sotaveteraanien kokous ja puhujana Nixonin lähettiläs Attorney General Marshal, joka siis tuli kaupunkiin 14.5., ja edellisyönä jotkut sotaakannattavat polttivat poroksi vaihtoehtomyymälän kaupungin keskustassa. Kukaan ei kuollut eikä loukkaantunut.
Tässä tapauksessa vaihtoehto oli aika viatonta: nyörivärjättyjä paitoja, intiaanikoruja, ilman myrkkyjä kasvatettua ruokaa, rauhanmerkkejä. Kaupunki oli niin pieni ettei sinne juuri mahtunut näyttäviä sodanvastaisia maaleja.
Sellainen ehkä olisi voinut olla lehtemme toimitus. Toimitus oli liikkeellä ympäri kaupunkia sinä päivänä, haastateltiin sotaveteraaneja (ei heitä vastaan kellään ollut mitään), puhutettiin kommuunisteja, jotka olivat kärräämässä lisää biologisesti viljeltyä mysliä, jauhoja, maitoa ja kananmunia tulipalossa menneen tavaran sijaan. Haastateltiin poliisia, joka ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään vaikka oli ollut paikalla miltei heti palon sytyttyä.
Minut jätettiin päivystämään puhelinta. Toimituksen ikkunoihin liimattiin teippejä ristiin rastiin, että mahdollinen kivisade ei särkisi ikkunoita. Veteraanit ja sodanvastustajat aikoivat kummatkin marssia, tosin eri alueilla. Kansalliskaarti oli paikalla. Ovi oli takalukossa. Minulle annettiin aseeksi jonkun base ball-maila.
Pelotti aivan oikeasti. Luoteja vastaan teipit eivät suojaisi.
Sitten tuli puhelinsoitto Jackson Statesta. Nuorimies puhelimessa oli hysteerinen. Hän kysyi tiesimmekö jo että opiskelija-asuntojen liepeillä ammutaan ja että kansalliskaarti oli parastaikaa rynnäköimässä vastaan Mustia Panttereita jotka tietojen mukaan puolustivat naisten asuntolaa. Sanoin etten tiennyt, kirjoitin nopeasti ylös asiat ja soitin saman tien Underground Press Syndicate-toimistoon. Tuli vahvistus.
Toimituksen porukka alkoi kerääntyä paikalle aika masentuneen oloisena. Mielenosoitus oli ollut todella suuri. Ihmisiä oli kadunvarrella valtavasti. Mutta kukaan meistä ei ollut toipunut Kent Staten ampumisista vielä. Eikä ehkä toivu koskaan.
UPS ilmoitti seuraavana päivänä että kuusi opiskelijaa oli kuollut. Wikipedia ilmoittaa vain kahden kuolleen ja 12 loukkaantuneen. FBI määrättiin tutkimaan asiaa, niin että tähän nyt sitten jää neljän kuolleen ero. En taida ymmärtää miten kuolleiden laskeminen voi olla näin erilaista, vieläkään.
Kaikki ikkunaruudut rikkiammuttuna!
Tänään aineistoa etsiessäni löysin tämän mainion luennon, jossa Howard Zinn miettii suosittujen ja epäsuosittujen sotien eroa. Kieli on englantia eikä valitettavasti suomennettu, mutta hyvin selvää ja ymmärrettävää. Kysymys on filosofinen, semanttinen ja semioottinen, epäilemättä. Vaikka nyt puhutaan USA:sta, niin useimmilla mailla on epäselvyyksiä sotien laadusta. Niiden alkaminen ja loppuminen ovat hämärän peitossa.
