Metsän lapsi palatsissa

Siivosin alakerran kirjoituspöytää. Se ei ole oikeastaan pöytä vaan iso, Monumentiksi kutsumani kirjakaappi, jossa on kolme osaa. Ylin on kolmen leveän hyllyn kirjahylly. Keskiosa on laatikosto, jossa on syvennys. Syvennyksen yläpuolella on huomaamaton vetolaatikko, jossa oli aluksi isoisän 60-vuotispäiväonnitteluja. Suurin osa onnittelijoista oli minulle tuntemattomia, mutta en ole heittänyt onnitteluja roskiin. Isoisä, jota kutsuimme serkkuni kanssa Papaksi, kuoli seitsemän vuoden päästä noiden syntymäpäiväjuhlien jälkeen.

Vetolaatikoita on tuon yhden salalokeron lisäksi kuusi ja ne sisältävät sekalaista paperitavaraa, suurin osa tärkeää vanhentunutta. Tarvitsisin silppurin. Tämä on kerrostalo, enkä uskalla sytyttää tänne tulta.

Laatikot juuttuvat jatkuvasti kiinni. Ikkunat ja ovet falskaavat, joten välillä laatikot saa helposti auki, joskus ne taas turpoavat. Saa niitä höylätyksi, mutta olen puuta tuijottaessani tullut siihen tulokseen, että se on mäntyä, leveäsyistä. Papan kototilalla oli metsää enemmänkin, mutta kun viljelijät loppuivat suvusta niin metsä kai sitten myytiin. Pappa teki kaapin itse, mutta ylimpänä oleva koriste on selvästi jonkun koristepuusepän työtä.

Laatikoston saa kiinni, siinä on kansi, joka kääntyy alas kirjoitusalustaksi. Siinä on joko kirjoituskone, pieni tietokone tai kasa kirjoja ja vähän kaikkea. Syvennyksessä on ajankohtaista materiaalia, muistilappuja, teknisiä ohjekirjoja. Siitä tulee hyvin nopeasti epäajankohtaista eikä minulla edelleenkään ole silppuria.

Löysin tietokoneen vierestä äsken lapun jossa lukee Kaspar Hauser. En tiedä yhtään miksi nimi on siinä, mutta mieleeni tulee Jacques Rousseaun teksti villi-ihmisistä ja hänen pohdintojaan lastenkasvatuksesta. Muistelen että hän pani omat lapsensa orpokotiin.

Kirjoitustason alapuolella on sitten vielä kaksi suhteellisen isoa pikkukaappia kummankin puolen kahta suurikokoista vetolaatikkoa. Siellä oli pitkään luentokansioita. Säilytin niitä, varsinkin tiedotusopin ja aikuiskasvatuksen mappeja kauan. Ei säilyttämiselle ollut erityistä syytä. Mutta aina välillä luin mappeja ja niistä tuli mieleen yliopiston onnellinen aika. Onnellisuutta mittaan muistiinpanojen huutomerkeistä ja kysymysmerkeistä, joista luen ironiaa.

Edellisessä asunnossa isoisän kirjakaapin vieressä oli tuoli jota kutsuin runoilijan tuoliksi. Siinä ei ole ikinä istunut runoilijaa, mutta ajattelin että siinä olisi runoilija ja minä pitäisin hänen suunsa edessä mikrofonia saadakseni syvällisen ja ajankohtaisen haastattelun jotain julkaisua varten. Sen sijaan tuolilla istui kerran graduntekijä haastattelemassa minua.

Pikkulaatikoissa on kosmoskynällä kirjoitettuja nimiä, kuten koulukeittolayhdistys. Siitä olen päätellyt että Monumentti on ehkä peräisin 1920-luvulta, jolloin isoisä oli kansakoulunopettajana jonkin aikaa. Papan papereita oli monissa isokokoisissa pahvilaatikoissa kauan. En tiedä mitä papereille tapahtui. Talo oli kyllä niin paksuista hirsistä tehty ja tiivis, että en ikinä muista nähneeni siellä hiiriä, joten ehkä ne eivät tulleet syödyiksi.

Kaspar Hauser-sanan jälkeen paperilapussa lukee Adorazione del Bambino. Se on dokumentti, jonka

näin joku aika sitten Teemalla, tarina muun muassa erään maalauksen synnystä. Olen nähnyt sen maalauksen. Se oli ensimmäisiä taideteoksia jotka näin Firenzessä. Pieni perheemme päätyi Firenzen asemalle matkattuaan junalla, laivalla ja junalla kolme päivää. Pää oli pyörällä, oltiin samana aamuna vasta päädytty Italian puolelle. Italiassa kukkivat valtavat auringonkukkapellot Alppien alittamisen kunniaksi. Oli heinäkuu eikä kova kuumuus ollut vielä alkanut.

Rinkat vietiin aseman säilytykseen ja mentiin kaupungille. Ensimmäinen sisätila johon päädyimme oli Medicien talo, eikä mikään talo, vaan palatsi. Siellä oli kappeli, jonka Cosimo Medici rakensi lepyttääkseen ankarasti protestoivaa uskonnollista sieluaan, katolista. Cosimo oli pankkiiri. Raamatussa on kielletty panemasta velalle korkoa. Niin Cosimo joutui kuitenkin tekemään. Firenzen piti selvitä ankarassa pankkikilpailussa aika lähellä sijaitsevan Sienan kanssa. Kilpailussa selviäminen ei taas onnistunut olematta itse kovasti rikas. Kilpailusta puhuvat edelleen kaikkein rikkaimmat ihmiset.

Rikkaita pitää ymmärtää. He ovat syyttömiä kohtaloonsa koska ovat tulleet maailmaan rahan ja tavaroiden ympäröiminä. Sitä en ole kyllä ymmärtänyt, miksi heidän pitää haluta myös valtaa. Ehkä he eivät ole voineet myöntää itselleen yhteiskunnallista olemistaan, siis omaa paikkaansa. Sellainen olo on varmasti ollut myös Cosimo Medicillä.

Medici-palatsi oli aivan uskomattoman kaunis. Kun olin nähnyt sen, kirjoitin pitkään yöhön mietiskelyitä siitä, että jos olisin Suomessa nähnyt jotain vastaavaa, niin en olisi nyt pöllämystynyt. En olisi myöskään tiennyt kaipaavani jotakin.

En muistanut mikä Fra Filippo Lippi-nimisen karmeliittaluostarin asukin teos oli nimeltään Adorazione. Kun en pääse enää Italiaan ikinä, niin on nähtävä kuvia edes televisiossa. Perheen toinen aikuinen oli nähnyt Medicien palatsin ennenkin. Hän kirjoitti euforian vallassa postikorttiin että ”kun Medicien palatsia rakennettiin, niin Suomessa yritettiin säilyä hengissä lyömällä kepillä rusakoita hengiltä”. Kun hän tuli siltä reissulta takaisin, kysyin että oliko hän tiennyt että rusakot osaavat kaivaa porkkanat ja punajuuret kasvimaasta ja sitä paitsi järsivät hengiltä isoäidin valkeakuulas-puut. Ja että Talvisota-talvena kaikki omenapuut kuolivat pakkaseen.

Muistin sen postikortin palatsissa. Kaikki mikä näytti kullalta oli kultaa. Kalliita kiviä kiipeili pitkin seiniä. Orjat olivat niitä kaivaneet Afrikasta ja heittäneet henkensä niitä raahatessaan. Maalauksen löytää netistä kyllä. Mutta värit eivät ole samat kuin siinä oikeassa. Nyt tuossa dokumentissa kuitenkin oli tieto, että Medici-kappelin alttaritaulu on jäljennös. Alkuperäinen oli joutunut Saksaan ja siellä se on edelleen.

Nyt on pakko miettiä aidon ja jäljennöksen eroa. Mikään kuva ei antaisi koskaan samaa vaikutelmaa kuin silmien edessä leijuva Jeesus-lapsi ja palvova neitsyt Maria siinä yläpuolella. Ympärillä oli synkkä metsä, mutta taivaasta kristittyjen Jumala ja Pyhän hengen kyyhky pudottivat alas kultasadetta. Aivan ihmeellinen maalaus.

Kultaan ja kimallukseen minulla ei ole mitään suhdetta. Luulen että alttaritaulu ja kimallus ja kivet vain yksinkertaisesti olivat täydellisen harmonisessa suhteessa toisiinsa ja se teki, mittasuhteet ja estetiikan taju, Firenzen kaupungista maailman kauneimman kaupungin. Kaupungissa kävely sai ihmisen tuntemaan olonsa hyväksi.

Mutta miksi kauneus ja hyvät mittasuhteet eivät ole läsnä jokapäiväisessä elämässä nyt ja täällä? Varmaan rumien laatikoiden rakentaminen johtuu jollain lailla siitä, että omatunto ei kolkuta. Kaikella estetiikalla on eettinen vastineensa. En minä orjuutta tahdo takaisin. Mutta jos olisi joku keino, että näkisi semmoista arkipäivän kauneutta taas ja olisi hyvä olla?