Täälläpäin
sanotaan: ”Mistä sinoot tuan hyätyny?”, tai ainakin tätini
kysyi noin kun näki että minulla oli uusi huivi päässä. Hän oli
selvästi katsonut minua aika tarkasti, koska tiesi hyvin ettei
opiskelijalla ollut rahaa vaatteisiin ja lisäksi taipumukseni olla
välittämättä mitä sattui olemaan ylläni. Vaatteet ovat suoja,
eivät näkösuoja. Naisellisuuden harhat näkyivät, vaikka
en ollut vielä lukenut Betty Friedania, enkä siis kyennyt
nimeämään ilmiötä.
Olin
tyytyväinen siitä, etten ollut mennyt muiden flikkojen mallin
mukaan. Huiveja minulla on yksinkertaisesti siksi, että ne edelleen
mielestäni suojaavat päätä ja estävät korvatulehduksia. Hiusten
välissä on ilmaa joka sekin lämmittää ja kun hiukset on kiedottu
huivin sisään, ei tuuli pure.
En
muista antautuneeni tädin kanssa syvempiin keskusteluihin
pukeutumisesta. Mutta seurasin häntä aika tarkasti lapsesta asti.
Kun hän riisui pois navettatakin ja –huivin, ja valmistautui
lähtemään kirkolle jonkun tarpeellisen asian vuoksi, hän selvästi
mietti päällepanemiset. Hiusten suojaksi kelpasi Marimekon huivi.
Hän mahtoi nähdä hyväksyvän ilmeeni, koska antoi minulle
15-vuotislahjaksi Marimekon ruusuhuivin. Itse hän pukeutui silmiensä
väreihin.
Hänellä
oli vaaleansiniset silmät. Silmät eivät olleet haaleat, vaan
niissä oli säteittäisiä eri sinisten viiruja mustuaisesta
iiriksen ulkoreunoille. Silmät olivat jollain tavalla hypnoottiset.
Olin myös joskus nähnyt niiden tummuvan kun hän suuttui jostain.
Marimekon
huivi oli sininen. Siinä oli abstrakteja kuvioita ja preussinsinisen
ohella harmaan sävyjä. Täti ei koskaan silmissäni muuttunut
rumaksi, ei edes silloin kun hän ajoi minut siitä lapsuuden talosta
viimeisen kerran ulos. Olin aika paljon vanhempi jo. Ymmärsin että
olin astunut hänen rajalleen, aidalle joka erotti hänet muista
ihmisistä. Enkä tehnyt sitä tahallani. Kaikilla ihmisillä on
jokin raja, eikä sitä voi etukäteen tietää.
Mietin
perheestä johtuvaa samaistumista ja identiteettiä tänä kesänä
kun jouduin polvileikkaukseen. Kirurgi selvästi valpastui kun
kerroin olevana anorektikko, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta
sulki sen sitten. Fysioterapeutti puolestaan kysyi minkä verran voin
panna rahaa hyvien ja terveellisten kenkien hankkimiseen. Katsoin
terapeutin jalkoja, joissa oli jonkinlaiset sairaalan sandaalit. Hän
pani jalan toisen päälle ja käski tehdä perässä. Ei siitä
tullut mitään, koska polvi ei taipunut. Sitten kun sain sen
suoraksi, ilmeni ettei se mennyt myöskään suoraksi.
Ilmaisin
närkästykseni sen johdosta että ruumiini on pettänyt minut. Hän
rupesi kuuntelemaan selostustani vesijumpasta tulosta ja kuinka
suojatiellä auto ajoi päälleni. Kääntyvällä autolla ja minulla
oli kummallakin vihreä valo. Fysioterapeutti ohitti
liikennevalokysymykset ja sanoi että kun kerran olin ollut
anorektikko 10-vuotiaasta lähtien, kudokseni, luut ja lihakset ja
jänteet, olivat heiveröiset eivätkä muuttuneet sen kummemmiksi.
Paitsi nyt kudokset entisestään huonontuvat.
Opin
kulkemaan kepeillä viidessä minuutissa, pääsin niistä eroon
viikossa. Kesä oli erittäin hilpeä, koska toipilasaikaani ajoittui
edelleen jatkuva naapuritontin räjäytystyömaa. Ilmeisesti
grynderiyhtiö ajattelee pääsevänsä Kiinaan. Se aloitti
peruskallion räjäytykset heinäkuun alussa, joten odotan minä
hetkenä tahansa magman pursuamisen alkavan. En osaa kuvitella
millaisilla terveyssandaaleilla kävellään sulan kiven päällä.
Jonain
aamuna vastaan kävelee varmasti punaposkisia kiinalaisia niin kuin
1960-70-luvulla lukemassani aikakauslehdessä nimeltä China
Reconstructs. Muistin myös joukkion, joka jostain syystä matkasi
bussilla tervehtimään Kiinan suurlähetystön ihmisiä. Piti
kerrottaman opiskelijavaihdosta.
Fysioterapeutti
käski minun avata suuni ja hymyillä. Jaaha, hampaat ovat kehnossa
kunnossa myös. Aloitin puhetta sodanjälkeisen ajan pulavuosista,
kun ei ollut tarpeeksi ruokaa. Terapeutti ei ottanut kantaa.
Olen
saanut ikäkauteen soveliaan ja sopivan statuksen. Olin hyötynyt
hyvinvointiyhteiskunnan terveydenhoidosta.
Pidän
puhetta polvelleni ja rikkonaiselle takaristisiteelle, jonka
repaleita purija leikkauksessa söi. Suostuisi polvi astumaan
vauhdissa joka olisi kohtuullinen! Yö sentään hoitaa vielä
edellispäivän kipuja. Mutta ellei olisi kissaa hyrräämässä
polven päällä jokaikinen yö, niin en istuisi tässä miettimässä
Kiinan suurlähetystöä. Ruokia en muista, mutta Kiinan rakentajien
lehden muistan.
Lapset
ovat taas koulussa. Kun tapaan heitä, istutan alas ja tahdon nähdä
suomen kielen työkirjat. Pojat kyllä mieluummin pelaavat
jalkapalloa. Kyllä minä sen ymmärrän: lapset tulevat maista
joissa jalkapalloa pelaavat kaikki. Taloyhtiö on jo kahtena vuotena
peräkkäin kieltänyt kesäisen jalkapallon pelaamisen. Muuta
paikkaa lapsilla ei ole, kun ei ole mukavaa huvilaa saaristossa,
minne mennä pakoon räjäytystyömaan pölyä ja dieselkoneiden
katkua.
Senkin
kyllä ymmärtää. Suomi ei käsittääkseni oikein menesty
jalkapallossa. Lapsia on kotoutettava.
