Joskus 1980-luvulla ilmestyi pamfletti
nimeltä ”Huvitammeko itsemme hengiltä?” tai jotenkin siihen
suuntaan. Se taisi olla amerikkalaisen tai britin kirjoittama. En
koskaan lukenut sitä, mutta muistan hyvin kun ystäväni kirjoitti
minulle, että me nyt ainakaan emme huvitu hengiltä.
Ihmiset tarvitsivat huvitusta
esimerkiksi televisiosta tai radiosta, joukkotiedotusvälineiden
tiedotusarvo alkoi olla kyseenalainen.
Kirja liittyi varmasti
televisio-tuotannon lisääntymiseen ja sitten vuosikymmenen lopulla
VHS-videoiden tuloon, jonka myötä meillä oli jo ties kuinka mones
kalabaliikki aiheesta laittomat tallenteet. Varmaan niitä
olikin, olihan jo aiemmin ollut C-kaseteilla n.k. bootleg-kappaleita
milloin minkäkin koti- tai ulkomaisen muusikon tai laulajan
tuotannosta.
Joka tapauksessa halpaa tavaraa. Mutta
ihmisten mielestä tarpeellista.
Istahdin tähän äsken kuuntelemaan
radiota sen jälkeen kun suhteellisen kuraisena ja märkänä pääsin
kotiin kevään etenemistä havainnoimasta. Kohta tulee kylmä, koska
sade onnistui kastelemaan minut aika perusteellisesti.
Radiossa alkoi iltapäivän
musiikkiohjelma, Faunin iltapäiväkö se on, vai kenen. Faunihan on
se pukinsorkkainen puolijumala joka villitsee ihmiset pan-huilun
soitollaan. Toivon hartaasti että juuri nyt Kreikan kaiken kärsinyt
kansa saa edes vähän lohtua faunin soitosta. Muistaakseni fauni
innosti ihmiset myös tanssimaan ja juomaan hyväätekevää viiniä.
Pahaatekevää viini on ainoastaan silloin, jos sitä juo liikaa.
Joka tapauksessa radion ensimmäisenä
kappaleen nimi oli Sappikivileikkauksessa. Yritin kuulla
säveltäjän nimen, mutta en saanut siitä selvää. Pääroolissa
oli viola da gamba ynnä joku muu vanha soitin ja Lasse
Pöysti, joka ihan alkuunsa määräsi että ”Skalpelli!”,
sitten ilmoitti että ”Veren juoksemista”. Lopuksi
(musiikki)instrumentit villiintyivät, kun potilas siirrettiin
sänkyyn. Jäin miettimään, kuka runoilija on päässyt katsomaan
ja kuuntelemaan vihreäpukuisten kirurgien toimenpiteitä. Minusta ei
olisi lainkaan kummallista, jos Lasse Pöysti itse olisi äitynyt
runolliseksi sappikivien poistamisesta. Monitaiturin kuva siitä
näyttelijästä on välittynyt.
Esitys ei kestänyt kauan, mutta pidin
siitä paljon. Ajatelkaa nyt: sappikivet voivat tulla kelle tahansa,
ja ne todella siis leikataan pois! Mutta kukaan ei koskaan dokumentoi
leikkauksia inhimilliseltä kannalta. Veren juoksemista! Verihän
lähtee juoksemaan heti, jos vaikka kissa tarraa kynnellä käteen.
Kissa ei tähtää veren juoksemiseen, vaan siihen, että häntä
silitetään. Kyllä hän tietää hiiren ja ihmisen eron.
Jäin toivomaan että heräämössä
potilastakin silittää joku.
Voi tosin olla että nykyään on
ainoastaan tähystysleikkauksia ja paikallispuudutuksia, joten ihanaa
heräämistä ei tule. Tuskin sairaanhoitajilla on aikaa käydä
silittelemässä rutiinileikkauspotilaan poskea. Mahdetaankohan
potilaille puhua edes myötätuntoisesti ja ystävällisesti?
Sen kyllä tietävät kaikki että
sappikivipotilaat ovat taatusti kivi leikkausjonon kengässä.
Haittona ovat. Että nekin vielä pitäisi hoitaa, vaikka jonossa on
ihmisiä pää kainalossa! Ja lisäksi kansanperintönä kulkee
kamaluuksia ihmisistä, jotka valuttavat mustaa sappea
kanssaihmistensä päälle. On mahtanut olla joku näkemässä
sellaisenkin tapauksen.
Siinäkään ei ehkä ole mitään
uutta. Jo ajat sitten on puhuttu sairauksista vertauskuvina. En tiedä
olivatko ne jo Hippokrateen mielessä, mutta en olisi
hämmästynyt. Luulen kyllä että Hippokrateen vala on unohtunut
yrityslääkäreiltä ja joiltain tavallisiltakin. Minusta on
näyttänyt siltä, että lääkärit pikemminkin juoksevat nykyään
potilaita pakoon.
Sumuinen ja sateinen ilma on hieno, ei
siinä ole mitään melankolista. Puiden nuput turpoavat hurjaa
vauhtia. Sadepisaroiden vuoksi ei näe eteensä tämmöinen
silmälasipäinen, mutta sen verran kyllä, että löytää sitten
kaupasta sapuskaa kissalle ja voi istahtaa kuuntelemaan
Sappikivileikkausta. Tuollaista musiikkia pitää olla lisää!
Kanava on tietenkin Radio YLE 1, niin että tämä on mainos.
Itseänikin mainostan, koska maksan
joka vuosi Yleisradion lupamaksun.
