Jos vain mahdollista, eksyn kirjastojen
englanninkielisille hyllyille. Syy on yksinkertaisesti se, että
läheskään kaikkea maailman kirjallisuutta ei suomenneta. Ei edes
englanninkieliseltä kielialueelta. Joskus voi olla jännittävää
etsiä kaukaisia ääniä: kirja voi olla käännetty englanniksi
mutta ei suomeksi.
Esimerkiksi brittien kansainyhteisö on
valtava alue. Ovat nuo saaret Euroopassa, on joitain saaria Karibean
merellä, on Afrikan maita, on Intia ja Australia, joista viime
mainittu on suuri saari tai suuri manner, mutta kaukana se on
kaikesta. Sitten on Kanada tai British Guiyana Väli-Amerikassa.
En tunne geopolitiikkaa mitenkään
yksityiskohtaisesti, mutta kirjahyllyllä törmäsin yhteen entiseen
brittien siirtomaahan, Ceyloniin, jo monta vuotta sitten. Sennimistä
teetä tuotetaan vieläkin, ainakin Sri Lankassa, joka on maan
nykyinen, omakielinen nimi. En tiedä, onko pitkän sisällissodan
jälkeen virallinen kieli tamili, englanti vai singaleesi.
Huippuhieno kirjailija on siltä
saarelta kotoisin oleva Michael Ondaatje (nykyisin
Kanadassa, s. 1943). Olen viettänyt kuukauden päivät hänen
romaaninsa The Cat’s Table kanssa (2011, ei suomennettu).
Jos herään keskellä yötä, en yritä jatkaa unta, kieriskellä
sängyssä ja herättää viattomia ihmisiä ja kissoja, vaan sytytän
lukulampun ja alan lukea.
Yön hiljaisuudessa kirjan sanat,
niistä tiivistyvä tunnelma, seikkailut ceylonilaislasten matkassa
Oronsay-nimisellä valtamerilaivalla, lasten huima loikka kasvamista
kolmen viikon matkan aikana, poikien ja tyttöjen välinen ero,
kaikki se minkä muistan noin 10-vuotiaasta itsestänikin, tulee
täytenä kuvavyörynä päähän ja saa aikaan milloin kokonaisen
tunnevyöryn, milloin taas kiivaasti raapustamaan avainsanoja
muistikirjaan: otettava selvää!, ks. Suezin kanava, ja moneen
huutomerkkiin päättyvä Ceylonin/Sri Lankan historia. Tuskin meille
maantiedon tunnilla selvitettiin Etelä-Intian saati sitten Ceylonin
saaren historiaa, vaikka maantiedon opettaja olikin hyvä ja sitä
myötä oppiaine kiva. Netistä käy kyllä ilmi se, että saari on
itsenäistynyt samaan aikaan kuin Intia.
Kirja on kertomus monikansallisesta
pöytäseurueesta, pöydän nimi on Cat’s Table, kissojen pöytä,
eikä se pöytä ollut keskellä ruokasalia. Kun kerran laiva oli
lähtenyt Colombosta ja määränpää oli Lontoo, niin tietenkin
siitä kasvoi matka fantasioihin. Mukana oli niin aikuisten kuin
lastenkin mielissä tuntemattoman tulevaisuuden odotus. Joillekin
laivassa olijoille matka oli myös elämän loppu.
Kolme viikkoa täyttyi ihmisten
mielissä eri tavalla. Yhdellä tasolla Ondaatje käy läpi tiiviin
ja toisiinsa kietoutuneen lapsiryhmän erittäin omaehtoisia
tutkimuksia. Tietenkin lapset törmäsivät salaisuuksiin. Tässä
laivassa lapset eivät matkustaneet perheen ja aikuisten kanssa, vaan
heitä oli joku sellainen ehkä vastassa Lontoossa. Lapset olivat
yhtäkkiä itsenäisiä.
Lapset löysivät laivan syvyyksistä
puutarhan. Puutarhaa kuljetti mukanaan lounaspöydässä istuva vanha
innokas puutarhuri, joka keksi säikytellä lapsia myrkkykasveilla.
Tieto tulee myöhemmissä dramaattisissa vaiheissa uudelleen esiin.
Yksi pöydässä istuja kuljetti mukanaan kenneliä. Lasten
laivaelämään liittyi myös koira, jonka yksi lapsista salakuljetti
laivaan.
Ajattelin matkaa jollaiselle en koskaan
pääse, en senkään vuoksi että matkustajalaivoja tuskin enää
kulkee Intian valtamereltä Suezin kanavan läpi Välimerelle. Kuka
muistaa vielä että on ollut mahtikaupunki nimeltä Aden?
Luin kauan sitten Amerikassa Paul
Nizanin kirjoittaman opuksen nimeltä Aden, Arabie. Kirjan
antoi minulle lainaksi itseään libertanistiksi (engl. libertarian)
kutsuva nuorimies. Tuota poliittista termiä en käsitä vieläkään,
vaikka sitä oikein suomeksi jostain syystä tällä hetkellä
selitetään. Se ei perustu eurooppalaiseen ideaan liberaaleista,
ainakaan sen nykyisessä merkityksessä. Sen tiedän että Nizan oli
ranskalainen kirjailija ja jonkinlainen filosofi, muistaakseni
Sartren & kumpp. ystävä. Nizan kirjoitti Aden-kirjansa joskus
20-30-luvulla. Kirja selitti paljon n.k. uuskolonialisteista, koska
Aden oli maailmankaupan tärkeitä etappeja, näennäisesti kaukana,
mutta kansainvälinen kaupunki. Nizan vertautuu ehkä eniten Franz
Fanoniin, jonka Pohjois-Afrikkaa käsittelevä teos Sorron
yöstä 60-luvulla kuului tärkeisiin kirjoihini.
Ondaatjen kirjassa koira
salakuljetetaan laivaan Adenista. Kirjailijan kuvaus lasten tempusta
liittyy yhteen kirjan käännekohdista.
Tottakai minuun vetoaa tässä kohden
jonkinmoinen Tuhannen ja yhden yön satujen lumovoima, joka
auttamatta liittyy Itään. Salman Rushdien kirjassa
Saatanalliset säkeet on kohtaus kauniista perhosiin
kietoutuneesta nuoresta naisesta kävelemässä Intian valtamereen.
Siihenkin liittyi suuria tunteita, jotka kietoutuvat kaukaisiin
kansantarinoihin. Intian valtamerta väistämättä ajattelee myös
merirosvojen kotimerenä ja aarresaarien kotipaikkana.
Ondaatje seuraa lapsia ja kertoo heidän
tiestään kohti aikuistumista vieraassa maailmassa. Tarina sisältää
paljon surua, yksinäisyyttä, sairauksia, mutta myös iloa ja
menestystä niin kuin kaikki tarinat siirtolaisista. Ajattelin viime
yönä kirjan lukemisen lopettaessani, että Ondaatje olisi hyvin
voinut omistaa kirjan kansainvaelluksille.
Nehän jatkuvat edelleen. Yhä uudet
sukupolvet joutuvat löytämään tiensä jossain muualla kuin
synnyinseudullaan. Laivamatka symbolisoi ihmiskunnan levottomuutta,
kohtalon oikullisuutta, oikean hetken löytymisen ehdotonta
maagisuutta. Paikasta ja maasta riippumatta kaikki ihmiset voivat
näitä kokea. Samalla tavalla he löytävät yhä uudelleen yhteyden
toisiinsa. Usein vuosikymmenten läpi.
